Ovatko yliopistot torppareita vai velkaorjia?

Markku Ojanen

Kumpikin otsikon sana kuvaa sitä suhdetta, joka nykyisin vallitsee yliopistojen ja valtiovallan välillä. Velkaorjuudessa velallinen ei kykene lyhentämään velkojaan, vaan joutuu tekemään lisää velkaa maksaakseen korot ja elämisensä. Torpparia taas sitovat pahimmillaan ankarat päivätyöt, joiden vuoksi omat työt jäävät tekemättä. Pahinta on se, että tähän tilanteeseen velkaorja tai torppari ei uskalla puuttua, sillä miten hänen käy, jos elämiseen ei enää uutta velkaa tulekaan tai torpasta on luovuttava?

Juuri tällaista elämä on yliopistoissa tällä hetkellä. Yliopistoväki kyllä valittaa kovaa kohtaloaan (mm. Mika Hannula Suomen Kuvalehdessä ja Jussi Pakkasvirta Helsingin Sanomissa), mutta puuttuu rohkeutta panna toimeksi. Pelätäänkö niskoittelusta koituvia ikäviä seurauksia?

Yliopistotorpille voidaan mielin määrin lisätä päivätöitä jopa niin, että omat työt (tutkimus ja opetuksen valmistelu) on tehtävä illalla, yöllä ja viikonloppuisin. Viime vuosina yliopistoille on sälytetty uskomaton määrä erilaisia arviointeja ja laadun kehittämisiä, joihin voidaan lukea myös uusi eettisesti arveluttava palkkausjärjestelmä sekä siirtyminen eurooppalaiseen tutkintojärjestelmään. Mitään rauhoittumisen merkkejä ei ole nähtävissä, vaan koko ajan tulee uusia “haasteita”. Torpparien päivätyötä voidaan nostaa miten paljon vain. Arvioinnit ja kehittämiset elävät paljolti omaa elämäänsä ilman, että niillä on merkittävää vaikutusta tutkimukseen tai opetukseen.

Nykyinen järjestelmä toimii täysin valtiovallan ehdoilla. Jos ei “tuotantolukuja” pystytä noudattamaan, siitä rangaistaan vähentämällä resursseja. “Maisterituotanto” taas riippuu tarjolla olevista työmahdollisuuksista sekä opiskelijoiden halusta valmistua. Koska tuotantotavoitteita nostetaan jatkuvasti, niitä on vaikea saavuttaa normaalilla työpanoksella. Tälle vuodelle tuleva rahoitus on monilla laitoksilla viimevuotista pienempi huolimatta siitä, että tulokset ovat koko ajan parantuneet. Laitokset voivat hoitaa tehtävänsä vain, jos ne hankkivat jostakin rahoitusta tekemällä ylimääräistä työtä perustaen klinikoita ja yksiköitä rahan hankkimista varten.

Olen monen eri yliopiston opettajan kanssa miettinyt sitä, miksi yliopistot eivät asetu vastahankaan. Syynä on se, että kyseessä on kaikkia koskeva torpparilaitos, jossa edes enemmistön vastustus ei johda mihinkään. Jos yksikin yliopisto lipsuu rintamasta, se voittaa aina jotakin. Jos yksikin tiedekunta yliopiston sisällä irtoaa rintamasta, se voittaa tässä nollasummapelissä. Tiedekuntien sisällä laitokset taistelevat niukoista resursseista, joten niidenkin on vaikea puhaltaa yhteen hiileen.

Voiko enää pirullisempaa järjestelmää kehittää? Järjestelmää ylläpitää lisäksi jatkuva uhkailu yliopistojen lakkauttamisesta tai yhdistämisestä. Näin yliopistot voidaan pitää jatkuvan epävarmuuden tilassa. Samalla puheet yliopistojen autonomiasta voidaan kuitata täysin katteettomina. Ohjaus ja valvonta ulottuvat kaikille toiminnan tasoille.

Kun opettajien ylityöt sekä opettajamäärän vähäisyys kansainvälisten vertailujen mukaan huomioidaan, todellisuudessa järjestelmä on mitoitettu noin 50 prosentille nykyisestä sisäänotosta. Tästä huolimatta opetusministeriö vaatii, että “maisterituotantoa” pitää yhä lisätä. Tulokset saadaan riistämällä opettajia, joiden ammattiylpeys ja korkea työmotivaatio ei salli periksi antamista. Koska ammattiyhdistyksemme tai rehtorimme viheltävät pelin poikki? Tätä edellyttävät jo puhtaasti työsuojelulliset periaatteet.

Tulospalkkaus vallankäytön työkaluna

Saamme todistaa sitä ihmeellistä tilannetta, että Taylor ja Stahanov lyövät tässä uudessa palkkausjärjestelmässä kättä toisilleen. Tulospalkkaus liittyy näin kahteen vahvaan traditioon: sosialistiseen stahanovilaisuuteen ja kapitalistiseen taylorismiin. Taustalla on ajatus, että ihmisestä voidaan joko rahalla tai kehuilla puristaa ulos uskomattomia suorituksia. Ihminen nähdään ulkoa ohjattuna olentona, jota voidaan manipuloida miten tahansa.

Edward Decin ja Richard Ryanin tutkimukset osoittavat, että kun ulkoisia palkkioita käytetään käyttäytymisen kontrolloimiseen, sisäinen motivaatio heikkenee. Ulkopuolelta tulevat palkkiot saavat aikaan kokemuksen, että toiminta ei ole omaehtoista, sisäisesti motivoitunutta. “Kun motivoijat yrittävät liikuttaa ihmisiä uhkauksilla, aikarajoilla, vaatimuksilla, ulkoisilla arvioilla ja tavoitteilla, sisäinen motivaatio vähenee” (Brown ja Ryan, s. 110). Jos nämä tutkimukset todella otetaan vakavasti, se merkitsee sitä, että jatkuvat opettajien ja laitosten arvioinnit vaikuttavat kielteisesti yliopistojen tutkimustoimintaan.

Kriittinen asenteeni liittyy myös siihen perintöön, joka on peräisin sodat läpikäyneeltä sukupolvelta. Tuo sukupolvi oli yhteisin ponnistuksin selviytynyt vaikeista ajoista. Oli itsestään selvää, että kyse oli siitä, että jokainen antaa sen panoksen, minkä hän pystyy tekemään. Mitään jatkuvaa ruoskimista tai kannustamista ei tarvittu.

Tämä asenne jatkui sodan jälkeen. Isämme ja äitimme tekivät mielettömästi työtä ja tämä tarttui meihin sodan aikana syntyneisiin. Vastuullisuus oli tunnusomaista kaikille yhteiskuntaluokille. Laiskoja ei suvaittu sen paremmin maalla kuin kaupungeissakaan. Nähtiin, että kovalla työllä saatiin jotakin aikaan.

Ei vastuullisuus ole mihinkään kadonnut, mutta uutta on se, että rahalla mitataan ihmisen menestystä. Ihmisen tekemä työ halutaan saattaa ulkoisen vallan alaiseksi juuri noiden mekanististen mallien mukaan. Mitä ajattelee työhönsä sitoutunut ihminen, kun hänelle luvataan, että saat lisää rahaa, kun teet työsi vielä paremmin? “Aina on varaa parantaa.” “Aina voit kehittyä työssäsi.” Tällaiset palautteet tuntuvat sitoutuneesta työntekijästä lähes pilkanteolta.

Kun asiaa kaunistellaan, voi näyttää siltä kuin hyvää työtä kannustettaisiin, mutta todellisuudessa työtekijät alistetaan kuuliaisiksi pisteiden kerääjiksi. Kuka enää uskaltaa purnata, koska on suuri vaara, että pisteet laskevat. Voimme tuon uuden järjestelmän myötä vilkuttaa hyvästit kriittiselle työntekijälle, jonka palkkaan ei noin vain voitu kajota.

Tulospalkkauksen tavoitteet, ongelmat ja seuraukset

Tulospalkkaukselle on asetettu virallisia tavoitteita. Miten järkeviä ja eettisiä ne ovat? Nämä tavoitteet on määritelty seuraavasti:

  1. Edistää palkkauksen oikeudenmukaisuutta
  2. Parantaa yliopistojen palkkauksen kilpailukykyä
  3. Kannustaa parempiin työsuorituksiin
  4. Kehittää ja parantaa esimiestyötä ja johtamista.

Hyvin työnsä tekevälle pitää siis maksaa enemmän palkkaa kuin työnsä huonosti tekevälle. Sekä kriteerien että arvioitsijoiden oltava oikeudenmukaisia, jotta tavoite toteutuisi. Millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia? Olen Platonin linjoilla, eli palkkaerot voivat olla korkeintaan nelinkertaisia koko yhteiskunnassa. Tietenkin tämän tulee päteä myös yliopiston sisällä maksettuihin palkkoihin. Ehkä ne ovat kokeneet vääryyttä, jotka hyvistä tuloksistaan huolimatta ovat saaneet samaa palkkaa kuin muut samaan virkakategoriaan kuuluvat. Silti epäilen, että uusi järjestelmä virittää voimakkaampia kielteisiä tunteita kuin nykyinen.

Toinen tavoite toteutuu nykyistä paremmin, mutta myös huomattavasti yksinkertaisempi järjestelmä olisi sen toteuttanut.

Kolmanteen tavoitteeseen suhtaudun hyvin kyynisesti. Kilpailu on yliopistoissa niin kovaa, että palkalla ei ole paljon merkitystä. Pitääkö opettajien ja tutkijoiden tehdä vielä pitempiä työpäiviä? Uskon, että myös muu henkilökunta on motivoitunutta ja tekee parhaansa. Luottamus ulkoisiin kannusteisiin ei saa tutkimuksista sellaista tukea kuin usein kuvitellaan, vaan sisäinen motivaatio edistää hyvinvointia.

Tulospalkkaus “parantaa” johtamista, jos johtaminen ymmärretään ulkopuolisen kontrollin vahvistamisena. Tämä johtamisen malli soveltuu huonosti yliopistoihin, jossa työ on hyvin itsenäistä ja työmotivaatio on yleensä erinomainen. Sen voi pilata oikeastaan vain komentelevalla, mielivaltaisella johtamisella.

Ongelmat ja seuraukset

Suurin uuden palkkausjärjestelmän ongelma on järjestelmän moniportaisuudesta johtuva kaoottisuus. Arviot liikkuvat laitoksilta esimiehiltä johtajille, dekaaneille, arviointilautakuntaan ja kaikki puristetaan vielä koko yliopistolaitosta koskeviin raameihin. Yleensä seuraava porras laskee edellisen arvioita, jolloin alkuperäisen arvioinnin järkevyys katoaa. Kertoimet ja ennen kaikkea käytettävissä oleva raha määrää lopputuloksen.

Moni laitos on perusrahoituksen leikkauksen jälkeen vaikeassa tilanteessa, jossa jonkin viran lakkauttaminen vaanii. Oletetaan, että laitoksella A tehdään kokonaisuutena hyvää työtä, josta seuraa, että sieltä lähtevät arviot ovat hyviä. On todennäköistä, että laitoksen rahat eivät riitä minkäänlaisiin korotuksiin, koska budjetissa ei ole siihen varaa. Koska järjestelmän tavoitteena on tuloerojen kasvattaminen, arviointilautakunta varmaankin pudottaa suurimman osan arvioista eli kyse on käytännössä nollasummapelistä. Tietenkin lisärahaa on luvattu aina seitsemään prosenttiin asti, mutta koska tuo raha todella on tulossa ja mistä se lopulta tulee?

Etenkin vaatimustason pudottamiseen liittyy merkittävä ongelma. Jos laitostasolta lähtee vaatimustasoarvio 7 siihen liittyvine suoritusarvioineen, mutta lautakunta laskee vaatimustasoa yhdellä, nostaako se samalla suoritustason arvioita? Näinhän ilman muuta pitäisi tehdä, sillä ovathan suoritustasot erilaisia eri vaatimustasoilla.

Arviointien viitekehykset ovat suuri ongelma. Varmaankaan psykologeilta ei ole kysytty mitään järjestelmää laadittaessa. He voisivat kertoa, että tämänkaltaisten arviointien arvioitsijareliabiliteetti on yleensä matala. Järjestelmän oikeudenmukaisuus ei toteudu toivotulla tavalla. Eräs työntekijä, jota oli arvioitu kahdella laitoksella, näytti minulle saamansa arviot. Ne olivat kovin erilaisia. Pieni lohdutus tässä tapauksessa oli, että kokonaissummat eivät paljon poikenneet.

Eri tehtävien painottaminen vaikuttaa ylivoimaisen vaikealta. Professorit ja muut opettajat tutkivat, opettavat, osallistuvat hallintoon ja yhteiskunnallisiin tehtäviin. Tuskin kukaan suoriutuu yhtä hyvin näistä kaikista, vaan joku tai jotkut tehtävät painottuvat muiden kustannuksella. Jos vaikka tutkimusta suositaan vahvasti muiden tehtävien kustannuksella – mikä yliopiston perimmäisen tehtävän vuoksi on järkevääkin – se voi johtaa muiden tehtävien väheksymiseen. Tämä koskee erityisesti hallinnollisia tehtäviä, joihin nykyisin on vaikea saada ketään. Yksi syy on ilman muuta se, että tällä alueella on vaikea kerätä pisteitä. Laitosten johtajilla on vain vähän mahdollisuuksia toimia näyttävästi, koska taloudelliset realiteetit sitovat käsiä. Lisäksi on todennäköistä, että hyvää työilmapiiriä painottavaa johtamista ei arvosteta samalla tavoin kuin konkreettisiin tuloksiin tähtäävää.

Arvioimistehtävä tuntui minusta kiusalliselta ja nöyryyttävältä. Tiedän kyllä, että suhtaudun johtamiseen ajan henkeen sopimattomalla tavalla. En koe työtovereitani alaisina, vaan vastuullisina työntekijöinä joiden arvioiminen yksityiskohtaisella lomakkeella tuntui aivan vieraalta. Tähän mielettömyyteen oli pakko suhtautua vakavasti, koska työtovereiden ansiot olivat kyseessä.

Järjestelmän kannustava vaikutus on käytännössä mitätön. Jos ihmiset tekevät jo nyt huikeasti ylityötä, ainoa järkevä ohje olisi kehottaa heitä tekemään vähemmän työtä. Työn painopisteitä on vaikea muuttaa, koska näitä sitovat yhdessä sovitut tehtävät. On vaikea mennä sanomaan, että opeta vähemmän ja tutki enemmän, kun kerran opetus ja hallintokin pitää hoitaa.

Yksilöiden kannalta ikävin asia tulee olemaan se, että odotettua huonommat arviot tai niiden laskeminen eri lautakunnissa heikentää työmotivaatiota ja voi johtaa katkeroitumiseen. Daniel Kahneman on tutkimuksissaan osoittanut, että samansuuruinen tappio on psyykkisesti kaksinkertainen voittoon verraten. Tämä siis tarkoittaa sitä, että hyviä arvioita ja korotuksia saaneet pitävät hyviä arvioitaan itsestään selvänä ja jatkavat työtään kuten ennenkin, mutta nollasummapelissä hävinneet kokevat “palautteensa” traumaattisena. Järjestelmä edellyttää siis aivan uutta ihmistä, sellaista ihmistä, joka tyynesti suhtautuu palkan alennukseen ja ottaa siitä opikseen.

Koko järjestelmän tavoite on nähtävästi horjuttaa turvallisuuden tunnetta. Jokaisen pitää olla epävarma asemastaan ja palkastaan. Tällaisia epävarmoja ihmisiä on helppo hallita. Tarpeiden ja motivaation tutkijat pitävät yleisesti turvallisuutta ihmisen perustarpeena. Sen murtuminen tai suoranainen murtaminen johtaa vakaviin seurauksiin.

Kuten edellä kirjoitetusta käy ilmi, professoriliiton – ja miudenkin liittojen – suhtautuminen kuvastaa suomalaisten taipumusta alistua purnaamisen jälkeen mihin tahansa. Erosin muutama viikko sitten professoriliitosta.