Psykologian emeritusprofessori, luennoitsija-kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät lämpimästi tervetulleeksi kotisivuilleen!

Nettiviikko 40/2005

Markun mietteet mielettömistä Fortum-optioista, yliopistostrategioiden kolmesta tasosta ja Barbara Bonneysta viikolle 40 voit lukea kokonaisuudessaan seuraavasta:

  1. 1. Monet ovat jo paheksuneet Fortumin mielettömän suuria optioita. Näiden laillisuutta puolustavat ne, jotka ovat niitä onnistuneet hankkimaan. Optiot voivat olla muodollisesti laillisia, mutta laillisuus on jotakin samaa kuin entisaikojen aatelisten ja ruhtinaiden tekojen laillisuus. He saattoivat tehdä alamaisilleen lähes mitä tahansa sen ajan lain mukaan, mutta historia on osoittanut tuon kulttuurin julmuuden. Vääryys ei muutu miksikään sillä, että sen sanotaan heijastavan kulttuurinsa ajatusmalleja. Laki ei aina vastaa moraalia, minkä historia jatkuvasti osoittaa. Optiot ovat joka tapauksessa moraalittomia, vaikka ne olisivat olleet niitä järjestettäessä laillisia.

    Markkinatalouden näkökulmasta ne eivät myöskään ole oikeudenmukaisia, sillä suurissa voitoissa on aina kyse johtajista riippumattomasta osakkeiden noususta. Kukaan ei pysty sanomaan, mikä osuus hyvällä johtamisella on ollut tuossa kehityksessä. Joka tapauksessa tällaiset optiot eivät palkitse siitä, mistä niiden tulisi palkita eli luonnollisen kehityksen ylittävästä osakkeiden noususta.

    Optiot antavat aivan merkillisen kuvan nykyajan johtamisesta. Houkutteleeko raha todella siinä määrin johtajia kuin tämä järjestelmä antaa ymmärtää? Siirtyvätkö johtajat aina ilman muuta sinne, missä tarjotaan edes hiukan edellistä suurempaa palkaa? Sitouttamisesta puhuminen on silloin aivan turhaa, jos toiminnan motiivina on vain raha.

    Tuloeroja kasvattavaan markkinatalouteen sisältyy suuri riski, jota ei pidä unohtaa. Ihmisen onnellisuuden keskeinen ehto on oikeudenmukaisuus, jonka toteutumista suuret tuloerot kaventavat. Viimeisessä MTV3:n barometrissä tulotaso ei ollut yhteydessä onnellisuuteen (paitsi silloin, kun tulot ovat todella matalia), mutta elämän oikeudenmukaisuuden kokeminen oli suorassa yhteydessä tuloihin. Mitä pienemmät tulot, sitä vähemmän oikeuden toteutumiseen uskottiin ja päinvastoin. Kaikkein varakkaimmat uskovat siis vahvimmin oikeudenmukaisuuteen.

    Sosiaalinen ja taloudellinen oikeudenmukaisuus ovat niin tärkeitä asioita, että niistä on syytä maksaa. Verotuksen progressio koetaan yleisesti oikeudenmukaisena. Epäilemättä jossakin on raja, jonka seurauksena palkkojen tasaaminen vähentää aloitteellisuutta, mutta se ei ole niin korkealla kuin markkinatalouden puolustajat väittävät. Jos joku saa vielä verojen jälkeen viisi kertaa enemmän kuin tavallinen veronmaksaja, sen pitäisi riittää.

  2. Yliopistossamme keskustellaan strategioista. Skitsofreniaa tutkineena olen oikea mies ottamaan kantaa. Strategista ajattelua tapahtuu kolmella tasolla, jotka ovat valtakunnallinen yliopistopolitiikka, yliopisto ja laitokset. Tiedekunnat voidaan jättää tarkastelun ulkopuolelle. Yleensä ne perustavat strategiansa laitosten esityksiin.

    Valtakunnan tasolla skitsofrenian oireet ovat akuutteja. Ammattikorkeakouluja on viime vuosina kehitetty jopa niin, että taitavista ammattimiehistä ja -naisista alkaa olla huutava pula. Yliopistokeskusten perustaminen ja laajentaminen on täydessä vauhdissa. Niiden toiminta muistuttaa jo suuressa määrin yliopistoja, joita kuitenkin valtiovallan tilaamien arvioidenkin mukaan on liikaa. Kaiken huippuna ovat puheet tuhansien virkojen vähentämisestä yliopistoissa. Yliopistoista käsin on mahdotonta muodostaa kuvaa siitä, mikä lopulta on se strategia, jota noudatetaan. Välillä puhutaan tehokkuudesta, mutta silti yksiköiden määrää lisätään. Sitten värvätään ulkomaisia huippututkijoita, mutta toisella kädellä tuetaan alueellisia, hyvin käytännöllisiä intressejä. Yliopistoja kannustetaan yhteistoimintaan, mutta toisaalta valtiovalta suosii kilpailua ja panostaa huippuihin. UPJ tuo lisäksi epävarmuutta laitosten toimintaan.

    Laitostasolla kyse on selviytymisstrategiasta. Diagnoosi olisi kai lähinnä paniikkihäiriö. Miten saadaan rahat riittämään edes perustoimintoihin? Millä konstilla myös vanhemmille opettajille voisi jäädä aikaa ihan omaan tutkimukseen? Miten laitos voi selviytyä neljästä tai viidesta merkittävästä uudistuksesta, joista tärkein on luonnollisesti tutkintorakenteen muutos opintopisteineen? Mitä ylemmäs suunnitteluhierarkiassa mennään, sitä todennäköisemmin ajaudutaan harhaan, jonka mukaan jokin paperille pantu asia on sillä hoidettu, minkä jälkeen voidaan aloittaa uusia hankkeita. Näinhän ei tietenkään ole, vaan suunnitelmien toteuttaminen johtaa usein paljon aikaa vieviin ongelmiin. Tässä on kyse asiasta, jossa myös työsuojelun näkökulma pitäisi ottaa huomioon. Ainakaan ministeriöitä ei hiukkaakaan kiinnosta, mitä tästä kaikesta seuraa ihmisten hyvinvoinnille. Toivottavasti tämä näkökulma kiinnostaa yliopiston hallintoa.

    Entä mitä yliopiston strategia voisi olla tilanteessa, jossa opetusministeriö vuosi vuodelta vahvemmin asettaa yliopistojen toiminnalle ehtoja – kenties valtionvarainministeriön painostuksesta, sillä kukapa tästä selvän ottaa. Hyvin abstraktilla tasolla asia on yksinkertainen. Yliopistojen pitäisi antaa hyvää opetusta, tuotaa korkeatasoista tutkimusta ja myös jollakin tavalla näkyä ja vaikuttaa yhteiskunnassa. Näitä ei ole helppo sovittaa yhteen. Laajat opetuksen kehittämiseen tähtäävät toimet syövät aikaa tutkimukselta, mikä juuri tällä hetkellä on tosiasia. Tutkimustyö sen sijaan kyllä hyödyttää opetusta, joskin on selvä, että opetus voi jäädä tutkimuksen jalkoihinkin. ”Kolmannen korin” toiminta voi parantaa yliopiston imagoa, mutta siihen käytetty aika on pois tutkimuksesta – opetushan pitää hoitaa. ”Neljäs kori” on hallinto, johon monine suunniteluryhmineen kuluu paljon aikaa.

    Laitostasolla odotamme yliopiston strategialta sellaisia asioita, joita se ei voi meille antaa eli perusvoimavarojen lisäystä. Kun koemme olevamme aika ahtaalla, olemassa olevien varojen puitteissa mahdollisuudet ovat kovin rajallisia. Suhtaudumme vastahakoisesti ylhäältä tuleviin kehotuksiin laadun kehittämiseksi ja varmistamiseksi, sillä mitä muuta tässä koko ajan ollaan tekemässä? Laitokset ovat jo tällä hetkellä kuin herhiläisen pesiä. On Psykonettiä, Sosionettiä ja ties mitä verkostoja ja yhteistoimintoja. Opetus on monilla laitoksilla pantu ihan uuteen uskoon ja siinäkin yhteistoiminta on kova sana. Laitos kuin laitos perustaa tutkimusyksiköitä ja yrittää saada rahoitusta kaikista mahdollisista lähteistä. Näen kaksi asiaa, joihin toivon strategiassa etsittävän konkreettisia ratkaisuja: Miten pienillä laitoksilla opetuksen ja hallinnon osuus työajasta voisi olla kohtuullinen ja miten yliopisto voisi rekrytoida nuoria tutkijoita. Pelkään pahoin, että näissä yliopisto ei voi auttaa paljoakaan, vaan etenkin viimeksi mainittu asia on kuitenkin laitosten omalla vastuulla.

    Kenties tärkein kysymys on se, millä tavoin yliopisto voi tukea juuri tätä laitosten omaehtoista toimintaa, josta ei todellakaan ole puutetta. Innostus omaehtoiseen toiminnan kehittämiseen ei siis ole mihinkään kadonnut. Siinä vain pätee sama periaate kuin yksilöiden saamassa palautteessa. Ulkopuolinen säätely koetaan helposti kielteisenä ja toimintaa rajoittavana. Jopa aineellinen palkitseminen voi tutkimusten mukaan heikentää sisäistä motivaatiota, niin kummalta kuin se kuulostaakin. Tästä esimerkki: psykologian laitokset eivät ole isommin innostuneet yhteisvalinnasta, vaikka tätä opetusministeriö kovasti suosii. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että Tampereen ja Helsingin laitokset aloittavat yhteistyön, jonka perusteena oli oikeastaan vain se, että kumpaakin miellytti toisen tapa tehdä valintoja. Aito innostus asiaan oli siis taustalla. Vastaavaa yhteistyötä on paljon ja siinä laitosten ja tiedekuntien omat intressit ovat olleet keskeisiä. Tässä siis yliopistolle strategista dilemmaa kerrakseen: Jotenkin pitäisi ohjata, mutta jos alat kovasti ohjata, syntyy vastavaikutuksia. Kannattaako siitä välittää on toinen juttu. Valtiovalta ei ainakaan välitä tippaakaan.

    Tämä kaikki on kirjoitettu tietämättömänä siitä, mitä on tulossa. En ole päässyt johdon foorumeihin enkä ole toistaiseksi lukenut niissä pidettyjen alustusten tekstejä. On jännittävä nähdä, mitä strategiapaperit sisältävät. Tehtävä on hankala skitsofreniaa sairastavan valtiovallan ja paniikkihäiriöisten laitosten oudolta näyttävien toimien välimaastossa. Yhtä kuitenkin toivon. Kun siellä hallinnossa arvioitte laitoksia, älkää arvioiko meitä strategiapaperien vaan todellisen toiminnan perusteella.

  3. Yllä kirjoitettu oli aika pippurista, mutta kun samalla kuuntelin Barbara Bonneyn laulamaa levyä ”Exultate jubilate” (Mozart, Haydn, Bach, Mendelssohn, Fauré), kaikki tuntuu sittenkin aika pieneltä. Kuinka voikaan ihmisääni olla noin kaunista!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Markku Ojanen | Psykologian emeritusprofessori, "onnellisuusprofessori", luennoitsija ja kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät tervetulleeksi kotisivuilleen!