Ohessa päivitetty lista Markun alkuvuoden esiintymisistä ja tilaisuuksista:
11.02. Tampere-talo. Tekniikan Akateemisten liitto.
17.00-19.30. Mukana muutoksessa.
13.02. Tampereen yliopisto, Sali A3. TAMY:n hyvinvointiluentojen sarja.
16-18. Miten voin arvostaa itseäni.
14.02. Käpylänrinteen palvelutalo.
13.30 14.30. Onnellisuus ja yhteisöllisyys. Lue lisää
Professori Osmo Apunen vertaa talvisotaa edeltänyttä, suomalaisessa politiikassa esiintynyttä hyväuskoisuutta amerikkalaisten poliitikkojen ajatukseen siitä, että demokratiaa voidaan viedä länsimaiden ulkopuolelle, kunhan vain diktaattorit ensin kukistetaan.
On kuitenkin eri asia uskoa, että rajan takaa ei hyökätä pieneen, rauhalliseen Suomeen kuin siihen, että jokin valtio voidaan väkivalloin saattaa toivottuun tilaan. Pitääkö politiikassa aina varustautua pahimpaan vaihtoehtoon?
Edellämainittu ero lähestymistavoissa näyttäytyy yksilötasolla selvemmin: Jos olen ison naapurin uhkailuista huolimatta ajatellut, että hän ei hyökkää kimppuuni, olen hyväuskoinen myönteisessä mielessä. Tätä tosiasiaa ei muuta edes se, että hän lopulta hyökkää kimppuuni.
Entä jos tuo iso naapuri epäilee pienemmän luotettavuutta, ja uskoo, että uhkailulla tai kunnon selkäsaunalla asiat järjestyvät, ja pienempi saadaan lopulta toimimaan hänen mielensä mukaan? Kyllä, iso kaveri on hyväuskoinen, ja ehkä ajattelee vieläpä, että selkäsaunasta huolimatta pysytään hyvinä ystävinä. Tämä on itsekkyyden ja itsekkäiden pyrkimysten sävyttämää hyväuskoisuutta.
Kummassakin tapauksessa on kyse samasta asiasta, mutta jälkimmäisessä hyväuskoisuus ilmentyy itsekkäänä pyrkimyksenä saavuttaa etuja, puolusteltiin niitä yhteisen hyvin nimissä tai ei. Kenties Neuvostoliittokin halusi hyväntahtoisesti saattaa Suomen kommunismiin. Tätä hyväntahtoista pyrkimystä ei täällä katsottu suopeasti.
Mielihyvin tarkennan 20.2. ollutta kirjoitustani, jossa pääväite oli, että eräät tunnetut uskontojen kriitikot (Dawkins, Harris, Hitchens, Dennett) ovat astuneet tieteen ulkopuolelle, mikä siis tarkoittaa sitä, että he antavat tilaa mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. Teuvo Kantola kaipasi tarkennuksia tähän väitteeseen 24.2. päivätyssä kirjoituksessaan.
Sosiaalidarwinismia emme toki aseta lempeän Charles Darwinin syyksi, mutta kuten Richard Weikart on osoittanut teoksessaan From Darwin to Hitler, darwinismi tarjosi hyvän perustan kansallissosialistisille opeille:
”Darwinismi ei itsessään tuottanut holokaustia, mutta ilman darwinismia, erityisesti sen sosiaalidarwinistisia ja eugeniikkaa korostavia muunnoksia, ei Hitlerillä eikä hänen seuraajillaan olisi ollut tarvittavia tieteellisiä perusteluja vakuuttaakseen itselleen ja kannattajilleen, että maailman suurimmat tuhotyöt olivat todellisuudessa arvokkaita” (s. 233). Myös Darwinilta löytyy näkemyksiä, joita nykyajan perspektiivistä voidaan kauhistella.
Miksi on tarpeen vääristellä Hitlerin suhtautumista kirkkoon? Asiaa on tutkittu laajasti ja yleinen käsitys on se, että aluksi Hitler taktisista syistä käytti uskonnollisia ilmauksia päästäkseen valtaan, mutta pöytäpuheissaan hän nimitti juuri kristinuskoa historian suurimmaksi vitsaukseksi ja asetti tehtäväkseen tuhota tuon juutalaisten keksimän taudin. Yksi hänen kritiikkinsä aihe oli se, että kristityt eivät uskoneet evoluutioon. Hitlerin näkemyksiä on vaikea määrittää. Häntä eivät hyväksy leiriinsä sen paremmin ateistit kuin kristityt.
”On väärin syyttää ateismia sosialististen maiden julmuuksista”, kirjoittaa Kantola. Silloin on yhtä väärin syyttää kristinuskoa niistä julmuuksista, joita sen nimissä on tehty. Eiväthän ne ole kristinuskon sanoman mukaisia.
Kuitenkin 1900-luvun suurimmat kauheudet tulevat lähes yksinomaan maallisista hallituksista: Leopold II, Hitler, Mussolini, Lenin ja Stalin, Mao ja Pol Pot. Näistä kommunismin edustajat ovat itse ilmoittautuneet ateistisen ja tieteellisen sosialismin kannattajiksi. Mutta, kuten Kantola sanoo, he eivät olleet oikeita tieteellisiä ateisteja. Näin toki haluan uskoa, mutta noissa em. kirjoissa on kohtia, jotka pelottavat. Uskovaisten leimaaminen kaiken pahan lähteeksi kauhistuttaa. Myös ateismin on jostakin rakennettava moraalinsa, sillä tieteestä sitä ei voi löytää. Onkohan ateistinen moraali sittenkään niin kaukana kristillisestä moraalista?
Mitä maintsemiini kirjoihin tulee, en niitä arvostellessani ole yksin, vaan monet ateistit ovat samaa mieltä. Arviointeja löytyy runsaasti internetin sivuilta. Niissä on yksityiskohtaisia kuvauksia noiden kirjojen puutteista. Suosittelen erityisesti kahden filosofin Michael Rusen (agnostikko) ja David Stoven (ateisti) artikkeleita ja kirjoja. Rusen mukaan ”Dawkins on Jumalharhassa parodia henkilöstä, joka uskaltautuu filosofiaan ja teologiaan tietämättä vähääkään kummastakaan”.
Valitettavasti me rakennamme uskomuksistamme sellaisia ideaalikuvia, jotka eivät arkielämässä toteudu. Viimeistään saadessaan otteen vallasta uskonnot ja ideologiat alkavat vääristyä. Kristinuskoa ja muitakin uskontoja pitää ehdottomasti laittaa tilille siitä, mitä niiden nimissä tehdään. Tällaista kritiikkiä tarvitaan ja sitä pitää harjoittaa myös uskontojen sisällä. Noiden uskonnonvastaisten kirjojen ongelmana on ollut se, että ne suhtautuvat alentuvasti ja pilkallisesti uskovaisiin ihmisiin sekä se, että ne antavat ymmärtää, että ateismi tieteellä maustettuna vihdoinkin johtaa uuteen uljaaseen ihmiseen ja yhteiskuntaan.
Kun pohditaan uskonnon merkitystä elämässä, kysymys on lopulta siitä, tekeekö uskonto ihmisen elämän huonommaksi vai paremmaksi ennen kuin tiede sovelluksineen tuhoaa ihmisen lopullisesti. Aika näyttää, tuleeko tuo tuho hitaasti luontoa ja elämää tuhoamalla vaiko nopeasti aseiden avulla.
Uskontoihin kohdistuvassa kritiikissä uskontojen määrittely on aina ollut ylimalkaista. Luin 20 vuotta sitten Muir Weissingerin uskomuksiin kohdistuvan kritiikin, joka oli monessa suhteessa osuvaa ja juuriin käyvää. Hän kohdisti kritiikkinsä sekä uskontoihin että ideologioihin. Uskontoja voidaan arvioida kahdella tavalla. Toisen mukaan kaikki suuret kertomukset, ideologiat mukaan lukien, on syytä panna samaan koriin. Silloin kritiikin perusta on se, että ihmisen on oltava täysin rationaalinen ja luovuttava kaikista uskomuksista. Toinen tulkinta ottaa huomioon uskontojen ja ideologioiden väliset suuret erot. Uskonnoiksi sanotaan myös sellaisia uskomusjärjestelmiä, joissa ei puhuta mitään Jumalasta. Nekin uskonnot, joihin kuuluu usko Jumalaan, ovat syvällisesti erilaisia. Uskomusjärjestelmien käsittely yhtenä “klönttinä” johtaa sellaisiin pelkistyksiin, joita ei voida enää pitää tieteellisesti perusteltuina.
Jos hyväksytään laaja uskonnon määritelmä, sen piiriin kuuluvat myös maan päälle paratiiseja rakentavat utopiat. Ateististen ideologioiden nimissä on tehty hirmutöitä siinä kuin uskontojenkin nimissä. Myös näiden ideologioiden kannattajat ovat korostaneet uskomustensa tieteellisyyttä. Miten tunnistamme ne uskomukset, jotka ovat oikeasti tieteellisiä niistä, jotka eivät ole? Yksi tieteellisyyden kriteeri voisi olla se, että tieteen avulla ei voidaa sanoa mitään lopullista siitä, millainen on ihmisen perimmäinen luonto tai mikä lopulta on ihmiselle hyvää ja mikä pahaa.
Tiede on totuuden kriteerinä paljon puutteellisempi kuin mitä usein ajatellaan. Biologian ja psykologian piiristä löytyy esimerkiksi joukko tutkijoita, jotka uskovat naisten ja miesten sekä valkoisten ja värillisten älykkyyden erilaisuuteen. Tieteen nimissä on puolustettu mitä ihmeellisempiä asioita. Vaikka uskontojen harharetkiä on helppo luetella, myös tieteen harharetket ovat olleet suuria. Tälläkin hetkellä suuri osa tiedemiehistä kehittää yhä vaarallisempia aseita. Kuulun niihin, joiden mielestä juuri mikään ei ole turhempaa kuin avaruusrakettien rakentaminen. Tieteen korjausliikkeet ovat konkreettisissa kysymyksissä nopeampia kuin uskontojen, mutta myös tieteen alueella abstraktit kysymykset herättävät jatkuvasti kiistoja. Monet niistä ovat ratkaisemattomia.
Yksi tällainen paljon tukea saanut harharetki on Richard Dawkinsin käsite “itsekäs geeni”, jolla ihmiskuvaa muokataan pessimistiseen suuntaan. Sosiaalipsykologinen tutkimus osoittaa, että tällaiset subjektiiviset metaforat ovat itseään toteuttavia ennusteita. Ihmisen itsekkyyttä korostava tulkinta perustuu uskoon, sillä ihmiskuvia tiede ei voi osoittaa oikeaksi tai vääräksi. Dawkins on siten astunut tässä kuten monessa muussakin väitteessään tieteen ulkopuolelle. Myös käsite meemi on erittäin kiistanalainen. Kaikenlaisten kulttuurin ilmiöiden nimittäminen meemeiksi ei auta näiden ilmiöiden syiden löytämisessä.
Lopulta kysymys on siitä, saako ihminen uskoa mihinkään, koska hänen on oltava kaikessa rationaalinen. Vaikka usko jumaliin on rationaalisuuden näkökulmasta tuhoisinta, mutta historia osoittaa, että monilla muillakin uskomuksilla on ollut kielteisiä seurauksia. Onko kuitenkin olemassa joitakin hyviä asioita, joihin ihmisen on lupa uskoa, kunhan ei vetoa Jumalaan niiden yhteydessä? Saako ihminen uskoa rakkauteen, armeliaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen tai totuuteen? Myös näiden arvoa on vaikea perustella tiukan tieteellisesti. Juuri uskontojen piirissä hyveiden merkitystä on korostettu tuhansien vuosien aikana. “Itsekkäät geenit” ovat niiden ansiosta edes jotenkin pysyneet kurissa.
Ihmisen rationaalisuuden korostaminen on outoa sen vuoksi, että monet elämää suojaavat tekijät ovat “irrationaalisia” siinä mielessä, että kyseessä ovat uskomukset ja tulkinnat, jotka eri tavoin irtaantuvat todellisuudesta. Ihmisen käsitys itsestään, hänen toivonsa, mielekkyyden kokemuksensa ja rakkautensa ovat perin juurin irrationaalisia. Niille on vaikea löytää jotakin sellaista vastinetta todellisuudesta, jolla niiden järkevyys tai oikeutus voitaisiin osoittaa. Psykologinen tutkimus on osoittanut, että kun ihminen on omaan itseensä ja tulevaisuuteensa nähden rationaalinen, se merkitsee toivon katoamista, jopa masennusta.
Jos ihminen on perimmältään itsekäs ja etsii kaikessa omaa etuaan, miksi häntä pitää arvostella siitä, että hän toimii sen mukaisesti? Moraaliseen närkästykseen ei pitäisi olla mitään aihetta, jos myös uskovainen ihminen toimii itsekkäästi. Asiat ovat juuri niin kuin niiden evoluution mukaan pitää olla. Miksi taistella evoluutiota vastaan? Onhan biologien joukossa ollut niitäkin, jotka pitävät jopa väkivaltaa ja tappamista hyödyllisenä, koska silloin väki vähenee ja parhaat jäävät jäljelle. Tämä on sosiaalidarwinismin mukainen tulkinta. Uskontokritiikin lähtökohtana on vahva usko siihen, että rationaalinen (= tieteen pohjalta ratkaisunsa tekevä) ihmiskunta on se, jonka varaan tulevaisuus pitää rakentaa. Tämän uskomuksen kannalta usko Jumalaan on suuri uhkakuva, vaikka tutkimus kertoo, että varsinkin länsimaisen ihmisen käyttäytymisestä on usein vaikea päätellä, mihin hän uskoo. Edelleen tutkimus kertoo, että uskonnollisuus on omiaan vähentämään irrationaalisia uskomuksia.
Uskontojen merkitystä voidaan ylikorostaa. Kulttuuri, uskonnot ja uskomukset kietoutuvat toisiinsa vaikeasti erotettavalla tavalla. Uskonnot voivat synnyttää uusia tapoja ja toimintamalleja, mutta vielä useammin tiettyjä vakiintuneita tapoja ja tulkintoja perustellaan uskonnolla. Tällaista keskustelua käydään jatkuvasti varsinkin islamin piirissä. Millaisia tekoja Allah vaatii, mikä taas perustuu paikallisiin tapoihin?
Tämän hetken ankarin uskontokritiikki tulee evoluutiobiologian piiristä. Kun tähän asti psykologit ovat olleet uskontoihin nähden hyvin kriittisiä, he ovat viime vuosina alkaneet korostaa uskontojen myönteisiä vaikutuksia. Päinvastoin kuin Dawkins, Dennett ja Harris esittävät, uskonnot ovat näiden psykologien mukaan edistäneet ihmisen sopeutumista ja hyvinvointia. Näistä tutkijoista – jotka ovat joko ateisteja tai agnostikkoja – mainittakoon Martin Seligman, Mihaly Csikzsentmihalyi, C.R. Snyder, Christpher Peterson, Jonathan Haidt ja Robert Emmons. Ihminen elää uskonsa ja toivonsa varassa. Hän kestää melkein mitä tahansa, jopa keskitysleirin kauheudet, kunhan vain hänen toivonsa säilyy. Monet evoluutiobiologit ovat Jacques Monodin ja Richard Dawkinsin tavoin nähneet ihmisen mitättömänä olentona ja hänen tulevaisuutensa toivottomana. On tuskin tarpeen enää korostaa sitä, että tällaiset mielipiteet eivät enää perustu tieteen tuloksiin. Ihmistä ei ole ihan helppo opettaa tällaiseen “rationalismiin”. Onneksi ihmiset eivät usko näitä masentavia oppeja, vaikka niistä lukeminen on kiehtovaa.
Nuo uskonnonvastaiset kirjat tulee kuitenkin ottaa vakavasti, sillä esitetty kritiikki osuu kovin usein kohdalleen. Uskontojen ihanteiden ja todellisuuden välillä on suuri ristiriita, suoranainen kuilu. Kritiikkiä ei pidä torjua sen vuoksi, että se esitetään pilkallisesti ja tieteen kaavussa. Uskovaisten pitää puuttua omiin moraalittomuuksiinsa ankarasti, sillä mikä muu karkoittaa ajattelevia ihmisiä enemmän kuin uskonnon ihanteiden ja tekojen välinen ristiriita? Uskovaisten on kuunneltava kritiikkiä pikemminkin korvat höröllään kuin korviaan sulkien. Uskontoja on koeteltava myös rationaalisin perustein. Jos uskonto tukee sellaisia asenteita ja tekoja, jotka ilmiselvästi vahingoittavat ihmistä, muutos on tarpeen. En voi uskoa niin, että minkään uskonnon Jumala haluaisi vahingoittaa ihmistä ja vaatisi häneltä jotakin sellaista, joka vaikeuttaa hänen elämäänsä.
Tampereen City-lehdessä 24/07 oli juttu pastori Juha Pettersonista, jolla on ns. liberalistisia ajatuksia Raamatusta, homoista ja taivaaseen pääsystä. Tämän pastorin mukaan ”uskonnon tehtävä on auttaa ymmärtämään”. Näitä mielipiteitä lehden päätoimittaja kiittelee. ”Miksi maltilliset ja modernit eivät juuri koskaan pääse ääneen, kun usko puhuu”. ”Jos Juha Pettersonin ja Antti ’Kaikki pääsevät taivaaseen’ Kylliäisen kaltaisia pappeja näkyisi julkisuudessa enemmän, ei kirkonkaan ehkä tarvitsisi käydä massiivista imagokampanjaa, jotta se löytäisi kadonneet lampaansa. Öh jäsenensä. Ehkä pelkkä hyvä sanoma riittäisi.”
Konservatiivien mukaan tällä linjalla menetetään loputkin kannattajista. Vain pitämällä tiukasti kiinni alkuperäisestä, Raamatun mukaisesta opista ilosanoma voi säilyä. Kirkon kato johtuu siitä, että juuri nuo Kylliäisen kaltaiset papit ovat päässeet esille ja vesittävät puhtaan opin. Kristinuskon tehtävä ei ole epämääräinen ”ymmärtäminen”, vaan kertoa synnistä, pelastuksesta ja armosta. Se on opetusta, joka oikein saarnattuna panee ihmisen nöyrtymään ja katumaan. Terapeutit silittäköön ihmisten päitä; se ei ole kristinuskon tehtävä.
Kummankin leirin diagnoosi on tilanteesta on pääosin oikea. Väki vähenee kovaa vauhtia. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua kirkkoon kuuluu kenties vain puolet suomalaisista. Onko tämä hyvä vai huono asia onkin jo toinen juttu.
Kumpi on oikeassa? Epäilen, ettei kumpikaan. Parhaiten menestyvät ne kristinuskon suunnat, jotka eivät kuulu kumpaankaan leiriin. Näitä on vaikea sijoittaa millekkään konservatiivisuus-liberaalisuus -jatkumolle. Jos he korostavat oppia – mitä he eivät yleensä tee – se kallistuu jossain määrin konservatiiviselle puolelle, mutta heidän toimintatapansa ovat hyvin liberaaleja. He eivät ole sidottuja traditioihin tai tuttuihin keinoihin. Niiden piirissä korostuvat myönteiset tunteet, joita konservatiivit ovat aina pelänneet.
Tulisivatko muodollisesti kirkkoon kuuluvat tai jopa kirkon ulkopuolella olevat mukaan sankoin joukoin, jos kirkko siunaisi homot ja julistaisi, että kaikki pääsevät taivaaseen? Ei sillä olisi suurta merkitystä. Paitsi tietenkin homoille ja lesboille. En usko, että liberaalitkaan hyväksyvät kirkon, joka hyväksyy ja siunaa aivan kaiken. Paul Tillichin mukaan kristinuskon keskeinen viesti oli ”olet hyväksytty”. Riittääkö tämä sanomaksi? Tämä voi koskettaa niitä, jotka eivät hyväksy itseään. Heitä on tutkimusten mukaan noin 15-20% väestöstä. Muille tämä antaisi pientä lisävahvistusta, ei juuri muuta.
Mihin kirkon tulisi vetää rajoja? Saako kirkko ottaa moraalista kantaa? Tämä on vaikea kysymys myös konservatiiveille, jotka ole olleet moraalin suhteen johdonmukaisia. Kysymys on uskonnon tehtävästä. Se ei voi olla vain ymmärtämistä tai hyväksymistä eikä moralisointia, huomion kiinnittamistä ihmisten tekemisiin. Uskonto on parhaimmillaan hyvin kokonaisvaltainen asia ja koskettaa ihmisen sisintä niin, että hänen tunteensa liikahtavat muulloinkin kuin jouluaaton hartaudessa.
Uskonnon tulee ensinnäkin vastata ihmiselämän tärkeimpiin kysymyksiin, jotta sillä olisi ihmiselle merkitystä. Toiseksi uskonnon tulee antaa arkiseen elämään sellaisia suuntaviittoja, jotka tuntuvat oikeilta. Nämä ovat mielestäni kaksi tärkeintä asiaa, mutta toki niiden lisäksi uskonnot voivat antaa elämyksiä ja ystäviä sekä tarjota mielekästä tekemistä. Ennen uskonto oli osa yhtenäiskulttuuria, jonka olemassaoloa oli mahdotonta väistää. Näin on edelleen monissa kulttuureissa. Uskonto suorastaan tunkee jokaisen elämään.
Mitä tapahtuu jos ihmiset eivät välitä tai ymmärrä kysyä tai kokevat saavansa vastauksia jostakin muualta? Entä jos he eivät kaipaa mitään ulkopuolelta tulevia periaatteita, koska tietävät mitä tahtovat ja uskovat hallitsevansa elämää? Mitä suurimmassa määrin kumpikin näyttää toteutuvan nykyaikana. Kysymys ei ole siitä, että esimerkiksi tiede vastaisi noihin suuriin kysymyksiin, vaan koska elämän arvoituksellisuuden kokemus on koko ajan heikentynyt. Tiede ja tekniikka antavat vaikutelman ikään kuin selityksiä olisi saatu, vaikka todellisuudessa tiede on suurten kysymysten äärellä yhtä avuton kuin ennenkin.
Nykyajan yhteiskunnassa turvallisuus on koko ajan lisääntynyt, vaikka joskus muuta väitetään. Yksilökeskeisyys ja omaehtoisuuden kokemus ovat samoin vahvistuneet. Nämä eivät ole traditionaalisia, konservatiivisia uskontoja vahvistavia kehityslinjoja, vaan ne ruokkivat yksilöllistä kokemusten ja vastausen etsintää. Kyselyjen mukaan kohta lähes puolet suomalaisista uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa, vaan omalla tavallaan, mitä se sitten tarkoittaakin. Turvattomuus ja elämän epävarmuus ruokkivat uskonnollisuutta ja yhteisöllinen kulttuuri vahvistaa sitä.
Tätä taustaa vasten liberaalilla uskonnollisuudella ei ole paljon mitään tarjottavaa, ei ainakaan mitään sellaista, mitä ei nykyajan kaikkialle laajeneva terapiakulttuuri tarjoaisi. Mikä siis olisi sitä liberaalin uskonnollisuuden hyvää sanomaa? Ihmiset ovat kaikki Jumalan lapsia ihan siitä riippumatta, millaisia ovat ja mitä tekevät. Jumala rakastaa kaikkia ja hyväksyy jokaisen ilman ehtoja. Kuulostaa kyllä mukavalta, mutta siinä kaikki.
Konservatiivit, ne ns. fundamentalistit puhuvat yhä Jeesuksen veren kautta tapahtuvasta sovituksesta. He rohkenevat puhua jopa synnistä ja kadotuksen mahdollisuudesta. Tällainen ei kosketa ihmistä, joka elää turvallista elämää ja uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä. Vain jos tuo turvallisuus syystä tai toisesta pettää tai omat pahat teot alkavat painaa, tuo merkillinen viesti voi puhutella. Kun evankeliumi sattuu otolliseen hetkeen, se voi kouraista syvältä eikä juuri mikään sen jälkeen ole aivan entisellään. Tällaista tulee tulevaisuudessakin tapahtumaan, mutta silloin puhutaan melko pienestä joukosta ihmisiä.
Kristinusko voi näiden lisäksi tarjota muitakin avoimia teitä, joista yksi perustuu kolmanteen tiehen, jota on tapana nimittää karismaattisuudeksi. Siinä on sekä uutta että vanhaa niin, että voidaan puhua aivan uudesta mahdollisuudesta.
On vielä neljäskin tie. Kristinusko voi ajaa aidosti heikompien veljien ja sisarten asiaa ja voi siten olla esikuvana lähimmäisen rakkauden toteuttamisessa. Tällaisella on maailmassa aina tilaa eikä se kysy uskon perusteita, vaan haluaa tehdä työtä kaikkien niiden kanssa, jotka haluavat auttaa ja puolustaa sorrettuja ja kärsiviä ihmisiä.
Eija ja Markus Vinnari esittivät tässä lehdessä 10.1. ajatuksia uskonnonvapaudesta. Kirjoitukseen yhtyisivät monissa kohdin ne amerikkalaiset uskonnon tutkijat, jotka uskovat Yhdysvaltain voimakkaan uskonnollisuuden johtuvan siitä, että uskonto on Yhdysvalloissa kansalaisten omaehtoista toimintaa. Valtio ja kirkko on erotettu toisistaan. Tämän katsotaan johtaneen sekä suureen uskontojen muotojen kirjavuuteen että laajaan uskonnolliseen aktiivisuuteen. Paradoksaalisesti uskonto näkyy Yhdysvalloissa paljon vahvemmin kuin Euroopassa, jossa kytkennät valtioon ovat olleet sääntö. Yhdysvaltain kuvaan kuuluu myös se, että siellä myös ateistinen uskontokritiikki on ollut voimakasta ja keinoja kaihtamatonta. Kun vastustaja on voimakas, taistelua käydään kaikin keinoin, vaikka se tekisi asialle karhunpalveluksen.
Toisenlainen uskonnollinen elämä olisi siis mahdollista. Siihen mahtuisi silloin mitä erikoisempia uskonsuuntia, tulkintoja ja uskonnollisia muotoja. Suomessa kauhistellaan monia amerikkalaisia uskontoon liittyviä piirteitä. Jos valtion ja kirkon suhdetta olisi aikoja sitten löyhennetty, kenties meilläkin uskontojen kirjavuus olisi paljon nykyistä suurempi. Myös uskonnollinen aktiivisuus olisi todennäköisesti paljon nykyistä voimakkaampaa. Silloin Suomessa olisi runsaasti uskonnollisia kouluja sekä TV- ja radiokanavia. Nykyisin varsinkin koulujen perustamista rajoitetaan valtiovallan toimesta.
Vinnarien esittämä linja voidaan tulkita myös uskonnon harjoittamisen rajoittamisena, sillä niin kauan kuin valtaosa suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, sen jäsenet myös maksavat pääosin niiden asioiden kustannukset, joita Vinnarit luettelevat. Minun on vaikea ymmärtää sellaista demokratiaa, jossa enemmistö asetetaan kaikessa pienten vähemmistöjen kanssa samaan asemaan. Esimerkiksi televisio-ohjelmisto olisi todella erikoista, jos kaikki uskonnolliset, aatteelliset ja ideologiset ryhmät huomioitaisiin samalla tavalla. Jos tavoitteena on vain uskonnon näkymisen estäminen, niin tämä kuulostaa aika pelottavalta.
Kampanjointi uskontoja vastaan herättää monia kysymyksiä. Mikä on tuon kampanjan todellinen tavoite? Yhteiskunnan uskontoon kohdistuvan kontrollin purkaminen – josta itse asiassa on kysymys – voisi olla näille kriitikoille Pyrrhoksen voitto. Ateistien rivit tuskin vahvistuisivat, mutta sen jälkeen sekä uskonnollinen välinpitämättömyys että uskonnollisuus sen eri muodoissa vahvistuisivat.
Jos varsinaisena toiveena on kaikenlaisen uskonnollisen toiminnan väheneminen ja lopullinen kuihtuminen, kukaan ei osaa ennustaa, mitä siitä seuraisi. Jos uskontojen nimissä on tehty monenlaisia kauheita asioita, ateismia julistaneissa yhteiskunnissa on ollut hirmutekoja yllin kyllin.