Psykoterapeutit uskovat vahvasti traumojen torjuntaan

Jani Kaaro kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa 3.3.2014 tärkeästä psykoterapiaan liittyvästä aiheesta, joka liittyy valemuistoihin. Lueskelin jo 1990-luvulla aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja päädyin artikkelissa ilmaistuun näkemykseen, jonka mukaan terapiassa on mahdollista tuottaa asiakkaalle valemuistoja. Valemuistolla tarkoitetaan todellisuuspohjaa vailla olevaa muistikuvaa, joka on syntynyt muiden – tässä tapauksessa terapeuttien – johdattelun tuloksena. Tutkimukset ovat osoittaneet, että koetilanteissa aikuisetkin on varsin helppo saada uskomaan, että heille on tapahtunut varhaislapsuudessa jotakin sellaista, mikä on todellisuudessa mahdotonta.

On merkillistä, kuinka sitkeästi eräät freudilaisuuden ideat ovat säilyneet. Tämä on yksi niistä. Vaikka muistin tutkijat ja kognitiiviset psykologit yrittävät viestittää, että koska lapsella ei ole kieltä samassa mielessä kuin aikuisella, hän ei pysty tapahtuneita asioita palauttamaan mieleen sellaisina kuin ne todella ovat tapahtuneet. Aikuisenkin on mahdotonta palauttaa tarkasti mieleen aikaisemmin tapahtuneita asioita. Hyvin kuvaava on tutkimustulos, jossa heti traumaattisen tapahtuman jälkeen (muistelen, että kyseessä oli Kennedyn murhan kaltainen asia) kirjattiin paperille, missä silloin oli oltu. Tutkija keräsi tiedot talteen ja pyysi parin vuoden kuluttua kertomaan, missä tuolloin oli ollut. Vain noin puolet vastasi oikein. Väärin muistaneet olivat täysin varmoja siitä, että he olivat olleet juuri siellä, missä sanoivat olleensa.

Lainaus Kaaron kolumnista:

Emme tiedä täsmälleen, kuinka yleistä unohtuneiden traumojen esiin kaivelu ja terapoiminen Suomessa on. Mittakaavasta saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen Åbo Akademin tutkimuksesta, jonka taustalla ovat tutkijat Katarina Finnilä, Julia Korkman ja Pekka Santtila. He ovat selvittäneet suomalaisten oikeudessa todistaneiden mielenterveysalan ammattilaisten käsityksiä traumasta.

Haastatelluista 96 prosenttia uskoi, että lapsuustrauma voi aiheuttaa sivupersoonia. 95 prosenttia uskoi, että unohtunut trauma voi palata vuosikymmenien jälkeen muuttumattomana mieleen. 71 prosenttia uskoi, että nimenomaisesti toistetut traumat unohtuvat kokonaan. 52 prosenttia ilmoitti epäilevänsä vain harvoin ja 25 prosenttia ei koskaan, että traumassa olisi kyse valemuistosta. Kaikki väitteitä, jotka ovat tieteellisesti hyvin ongelmallisia.

Nämä ovat aika pelottavia lukuja. Niille ei todellakaan löydy tieteellistä tukea. On toki mahdollista, että jokin varhainen trauma häipyy mielestä – jos se edes sellaisena on koettu, mutta suurin ongelma on se, että traumat eivät katoa mielestä.

Kukaan ei kuitenkaan tarkoin tiedä, mitä terapian aikana tapahtuu, sillä terapian salamyhkäisyyttä varjellaan tiukasti tässä yksityisyyttä korostavassa kulttuurissa. Tarjolla ei ole oikeastaan lainkaan tutkimusta, jossa asiakkaat saisivat kertoa, mitä terapiassa on tapahtunut.

Sellainen tutkimus olisi syytä tehdä.

Onko yksi huippuyliopisto Suomen hyvinvonnin tae?

Teknologiateollisuuden hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin jatkaa teollisuuden omaksumaa linjaa: Suomeen on saatava ainakin yksi huippuyliopisto (HS, 14.10). Toinen teollisuuden suosima ratkaisu on ollut yliopistojen yhdistäminen ja samalla niiden määrän radikaali vähentäminen. Näiden ratkaisujen toimivuutta pidetään teollisuuden piirissä itsestäänselvyytenä.

Yliopistot tietenkin toivovat, että niiden rahoitusta lisättäisiin edes eurooppalaiselle tasolle. Tällä hetkellä yliopistojen reaalisen rahoituksen määrä joko pysyy ennallaan tai hiukan vähenee. Valtiovalta on viime vuosina etsinyt ratkaisua panostamalla Akatemian rahoituksen lisäämiseen, mitä ei siis pidetä teollisuuden piirissä toimivana ratkaisuna. Teollisuuden tarjoama ratkaisu tuskin herättää suurta kauhua yliopistoissa. Helsingin ulkopuoliset yliopistot kestävät sen, että Suomeen perustetaan hyvin resurssoitu huippuyliopisto. Olkoon se vaikka Teknillinen korkeakoulu. Olisi jännittävää nähdä, mitä tällainen panostus saisi aikaan. Tietenkin yliopistoväki toivoo, että tämä ei merkitse sitä, että rahat otetaan pois muilta yliopistoilta.

Yliopistojen yhdistäminen tuskin on toimiva ratkaisu, ellei samalla resursseja lisätä tai radikaalisti kohdenneta uudella tavalla. Tällaisissa ratkaisuissa on vaarana, että yliopistolaitokseen tulee vain uusi hallintobyrokratian taso lisää. Vallan toinen asia on se, jos esimerkiksi vähenevien ikäluokkien vuoksi vaaditaan uusia ratkaisuja. Valtiovalta on Suomessa tietoisesti panostanut tutkintojen määriin eikä niinkään laatuun. Aivan tähän asti yliopistoilta on suorastaan vaadittu tutkintojen lisäystä. Supistamispuheiden aikana on mm. perustettu huomattava määrä yliopistokeskuksia varsinaisten yliopistokaupunkien ulkopuolelle. Olisi omituista, jos tällainen politiikka tuottaisi huippuyliopistoja, koska se ei ole ollut tavoitteena.

Noissa teollisuuden suunnalta tulevissa kirjoituksissa ei arvioida esitettyjen ratkaisujen todellisia seurauksia tai niitä vaikutuksia, joita teknologiateollisuudella on ihmisten elämässä. Niissä pidetään itsestään selvänä, että yhden yliopiston saaminen vaikkapa 20 tai 50 parhaan yliopiston joukkoon olisi ratkaiseva asia suomalaisten hyvinvoinnin kannalta.

Huippuyliopistojen määrä ei taida korreloida edes kansantuloon tai sen kasvuun saati kansakunnan onnellisuuden tai tyytyväisyyden tasoon. Suomi on jo nyt hyvinvoinnin huipulla yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Parantamisen varaa ei ole käytännössä lainkaan. Pohjoismaat, tai vaikkapa hyvinvoiva Sveitsi, eivät ole kovin korkealla huippuyliopistojen määriä kuvaavissa tilastoissa. Huiput ovat suurissa maissa, pääasiassa Yhdysvalloissa, jossa on myös paljon huippujen takana olevaa massaa.

Kun katsotaan todellisen hyvinvoinnin kehitystä 50 vuoden aikana, niin juuri Yhdysvalloissa ihmisten tyytyväisyys elämäänsä on joko pysynyt aivan ennallaan tai jopa hiukan laskenut. Yhdysvaltoja tuskin kukaan pitää muutenkaan hyvinvoinnin mallimaana. Suomessa on tmelko varmasti koettu hyvinvoinnin nousua, sillä niin vaikeita aikoja elimme sodan aikana ja vielä sen jälkeen. Aivan viime vuosina muutokset ovat olleet vähäisiä. Esimerkiksi varusmiesten tyytyväisyys elämään on pysynyt 25 vuoden aikana lähes desimaalilleen samana Tampereen yliopiston psykologian laitoksella tehdyn tutkimuksen mukaan. Yhdysvaltojen talouden kasvu on jo pitkään perustunut lähinnä palvelujen, etenkin viihteen tuottamaan lisäykseen. Pitäisikö pikemminkin perustaa palvelujen tai viihteen markkinoinnin yliopisto?

Teknologian tuottamaan todelliseen hyvinvointihyötyyn on syytä suhtautua hyvin kriittisesti. Jos yhä uusien puhelinmallien tai muiden yhtä mielettömien laitteiden tuottaminen todella on Suomen kehityksen tae, tarvitsemme pikemminkin sellaista yliopistollista tutkimusta, joka arvioi teknologian merkitystä ihmisen elämässä. Tällä hetkellä kasvu näyttää tulevan joko siitä, että ihmisille myydään tarpeettomia laitteita tai siitä, että kehitetään sellaisia välineitä, joilla koetetaan ratkoa teknologian tähän mennessä tuottamaa vahinkoa ihmiskunnalle.

On pelottavaa ajatella, että hyvinvointimme taso riippuu suurelta osin uuden teknologian kehityksestä tai jopa siitä, että Suomessa on edes yksi huippuyliopisto, kun samaan aikaan todellisia huolen aiheita ovat luonnon saastuminen, eriarvoisuus, väestön ikääntyminen ja nuorten ongelmat. Ilman muuta vauras yhteiskunta pystyy edistämään kansalaisten hyvinvointia paremmin kuin köyhä, mutta tasa-arvo, demokratia ja oikeudenmukaisuus ovat vaurauttakin tärkeämpiä asioita sen jälkeen kun kohtuullinen vaurauden taso on saavutettu. Talouselämän piirissä on viime vuosina ollut näkyvissä tulkintoja ja myös tekoja, jotka osoittavat, että tätä tosiasiaa ei ole tunnustettu.