Jani Kaaro kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa 3.3.2014 tärkeästä psykoterapiaan liittyvästä aiheesta, joka liittyy valemuistoihin. Lueskelin jo 1990-luvulla aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja päädyin artikkelissa ilmaistuun näkemykseen, jonka mukaan terapiassa on mahdollista tuottaa asiakkaalle valemuistoja. Valemuistolla tarkoitetaan todellisuuspohjaa vailla olevaa muistikuvaa, joka on syntynyt muiden – tässä tapauksessa terapeuttien – johdattelun tuloksena. Tutkimukset ovat osoittaneet, että koetilanteissa aikuisetkin on varsin helppo saada uskomaan, että heille on tapahtunut varhaislapsuudessa jotakin sellaista, mikä on todellisuudessa mahdotonta.
On merkillistä, kuinka sitkeästi eräät freudilaisuuden ideat ovat säilyneet. Tämä on yksi niistä. Vaikka muistin tutkijat ja kognitiiviset psykologit yrittävät viestittää, että koska lapsella ei ole kieltä samassa mielessä kuin aikuisella, hän ei pysty tapahtuneita asioita palauttamaan mieleen sellaisina kuin ne todella ovat tapahtuneet. Aikuisenkin on mahdotonta palauttaa tarkasti mieleen aikaisemmin tapahtuneita asioita. Hyvin kuvaava on tutkimustulos, jossa heti traumaattisen tapahtuman jälkeen (muistelen, että kyseessä oli Kennedyn murhan kaltainen asia) kirjattiin paperille, missä silloin oli oltu. Tutkija keräsi tiedot talteen ja pyysi parin vuoden kuluttua kertomaan, missä tuolloin oli ollut. Vain noin puolet vastasi oikein. Väärin muistaneet olivat täysin varmoja siitä, että he olivat olleet juuri siellä, missä sanoivat olleensa.
Lainaus Kaaron kolumnista:
Emme tiedä täsmälleen, kuinka yleistä unohtuneiden traumojen esiin kaivelu ja terapoiminen Suomessa on. Mittakaavasta saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen Åbo Akademin tutkimuksesta, jonka taustalla ovat tutkijat Katarina Finnilä, Julia Korkman ja Pekka Santtila. He ovat selvittäneet suomalaisten oikeudessa todistaneiden mielenterveysalan ammattilaisten käsityksiä traumasta.
Haastatelluista 96 prosenttia uskoi, että lapsuustrauma voi aiheuttaa sivupersoonia. 95 prosenttia uskoi, että unohtunut trauma voi palata vuosikymmenien jälkeen muuttumattomana mieleen. 71 prosenttia uskoi, että nimenomaisesti toistetut traumat unohtuvat kokonaan. 52 prosenttia ilmoitti epäilevänsä vain harvoin ja 25 prosenttia ei koskaan, että traumassa olisi kyse valemuistosta. Kaikki väitteitä, jotka ovat tieteellisesti hyvin ongelmallisia.
Nämä ovat aika pelottavia lukuja. Niille ei todellakaan löydy tieteellistä tukea. On toki mahdollista, että jokin varhainen trauma häipyy mielestä – jos se edes sellaisena on koettu, mutta suurin ongelma on se, että traumat eivät katoa mielestä.
Kukaan ei kuitenkaan tarkoin tiedä, mitä terapian aikana tapahtuu, sillä terapian salamyhkäisyyttä varjellaan tiukasti tässä yksityisyyttä korostavassa kulttuurissa. Tarjolla ei ole oikeastaan lainkaan tutkimusta, jossa asiakkaat saisivat kertoa, mitä terapiassa on tapahtunut.
Sellainen tutkimus olisi syytä tehdä.
