Nettiviikko 13/2017

1. Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ravisteli ja piristi maailmantaloutta, arvioi talouden nobelisti Bengt Holmström. Yhdysvaltain nykyisen hallinnon talouspolitiikan linjauksista ei vielä ole selvyyttä, mutta jo Trumpin valinta presidentiksi on piristänyt maailmantaloutta, arvioi talouden nobelisti Bengt Holmström.

Markkinat reagoivat Trumpin valintaan pörssikurssien nousulla, mikä oli monelle yllätys, arvioi Holmström TV1:n Ykkösaamussa 25.3.

– Osittain nousu johtui siitä että hän käytännössä lupasi elvyttää, leikata veroja ja lisätä valtion kulutusta tietyillä aloilla, kuten infrastruktuurissa, ja nämä olivat hyviä uutisia. Hän lupasi dereguloida taloutta (vapauttaa säännöstelyä) ja eri aloja, ja nämä ovat positiivisia uutisia, ja se selittää osan ilmiöstä.

– Toinen tekijä on se, että hän jotenkin vain ravisteli tätä aika apaattista tilaa, missä maailmantalous on ollut, sanoo Holmström.

Tämä on talousmiehen tukinta, sillä en näe Trumpin politiikassa mitään myönteistä. Eikö talousmiehiä enää kosketa politiikka, joka lisää eriarvoisuutta ja huonontaa jo ennestään heikkojen asemaa? Puhumattakaan siitä, että Trump on valheiden avulla saavuttanut asemansa.

Lue lisää

Usko ja onnellisuus

Alustus kirkonrakentajien foorumissa Tampereella, 16.9. 2014, pitkä versio

Uskon tai uskonnollisuuden sekä onnellisuuden välistä yhteyttä on tutkittu paljon, vaikka kummankin määrittelyyn liittyy omat ongelmansa. Tulokset ovat olleet aika johdonmukaisia.

  1. Sekä uskonnollinen osallistuminen että henkilökohtaista uskoa kuvaavat mittarit ovat olleet yhteydessä onnellisuuteen. Myös tästä suunnasta poikkeavia tuloksia on toki saatu.
  2. Yhdysvalloissa tulokset ovat olleet hyvin selkeitä.
  3. Köyhissä maissa yhteydet ovat samoin olleet vahvoja.
  4. Euroopassa yhteydet ovat olleet heikompia; erityisen heikkoja ne ovat olleet pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, joita eräät tutkijat ovat jo nimittäneet ateistisiksi valtioiksi. (Zuckerman, Silberman & Hall)
  5. Omissa tutkimuksissani vain uskonnollisesti aktiivisin ryhmä on erottunut hiukan positiiviseen suuntaan.

Mitä näistä tuloksista on syytä päätellä? “Ateististen pohjoismaiden” tilanne kiinnostaa meitä varmasti eniten. Uusateistit tulkitsevat tuloksen niin, että uskonnottomuuden leviäminen kohottaa kansakunnan hyvinvointia ja onnellisuutta. Yhdysvallat on poikkeus, mutta sielläkin uskonnollisuus vähenee – tosin onnellisuus ei samalla ole kohonnut, vaan pysynyt vakiona lähes 70 vuotta ja ehkä pidempäänkin, mutta tutkimuksia tehtiin viime vuosisadan alkupuoliskolla vähän eivätkä ne yleensä olleet väestöä edustavia. Suomessa tilanne on aika samanlainen. Olen saanut lähes desimaalilleen samanlaisia tuloksia kuin Elina Haavio-Mannila vuonna 1967. Hän tosin kysyi tyytyväisyyttä, mutta se on käytännössä sama asia kuin onnellisuus. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että onnellisuus ei hyvinvointivaltioissa enää ole moniin vuosiin kohonnut.

Syntyy kuva, että uskonnollisuus kohottaa onnellisuutta etenkin vaikeissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, mutta kun onnellisuus on kohonnut tietylle tasolle, noin 70 prosenttiin maksimista, siitä ei enää päästä ylöspäin – tai ehkä päästäisiin, jos esimerkiksi taloudellinen tasa-arvo lisääntyisi. Siihen ei kuitenkaan näytä olevan poliittista tahtoa. Uskonnollisuus ei enää kohota merkittävästi ennestään hyvinvoivien ihmisten onnellisuutta. Kenties usko kuitenkin voi kohottaa onnellisuutta, jos se helpottaa katkeruuden voittamista.

Mitä usko, uskonto ja myös ideologiat ja maailmankatsomukset tarjoavat ihmisille. Mitä niissä on sellaista, joka voisi edistää onnellisuutta?

Vaikka tavoitteena on pohtia uskon ja onnellisuuden yhteyttä, otan myös moraalin mukaan pohdintaan. Jo antiikin Kreikassa ja Vanhan testamentin Israelissa moraalin ja onnellisuuden yhteys oli itsestään selvä. Aristoteleen eudaimonia tarkoitti onnellisuutta, joka syntyy hyveiden noudattamisesta. Olennaisia olivat viisaus, rohkeus, itsehillintä ja kauneus. Aristoteles ei silti tyrmännyt elämän nautintoja, vaan oikea tasapaino oli onnen edellytys. Onnellisuus on antiikissa ylin hyvä, summum bonum. Antiikissa oli myös niitä, jotka korostivat onnellisuuden perustuvan mielihyvän kokemiseen ja mielipahan välttämiseen. Tätä nimitetään hedonismiksi.

Miten kristinuskossa tulkitaan onnellisuutta? Onko se summum bonum? Ei, vaan meitä kehotetaan rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Jos tässä onnistumme siinä määrin kuin se on ihmiselle mahdollista, tuleeko meistä onnellisia? Sen pitäisi olla luonnollista, koska Jeesuksen seuraajat ovat onniteltavia, joka on hyvä käännös makarios-sanalle. Eikä autuas-sanassakaan mitään vikaa ole. Voidaanhan sanoa, että hän oli autuaan onnellinen tai että hän hymyili autuaasti. “Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” Vasta silloin? Eikö ennen? Onneksi kristitty voi Uuden testamentin mukaan kokea iloa ja rauhaa ahdistuksen ja kärsimyksen keskellä. Mitä muuta onnellisuus on kuin ilo + rauha?

Onnellisuuden tavoittelua on kristinuskon teologiassa vieroksuttu. Augustinuksen mukaanihmisen osa on etsiä onnea, mutta sen saavuttaminen on mahdotonta. Voimme onneksi tuntea Jumalan läheisyyttä, mutta jano ei koskaan tyydyty, sillä ajallinen onni pakenee. Pian kääntymyksensä jälkeen Augustinus kirjoitti kirjan De beata vita, jonka voisi kääntää myös Onnelliseksi elämäksi. Onnellisuus on Jumalan läheisyyttä ja Kristuksessa paljastuvan totuuden tajuamista. Onnellisuus on aina vajavaista, sillä ihminen ei voi tulla täydelliseksi. Kristitty voi silti luottaa siihen, että kaiken hapuilun taustalla on Jumalan suunnitelma ja huolenpito.

Kristinuskon sanoma oli lohdullinen, sillä ihmisen kärsimys ja onnettomuus ovat luonnollisia asioita perisynnin vuoksi. Ihmisen ei tarvitse hävetä vaikeuksiaan ja syyllistää itseään, ellei hän ole niitä pahantahtoisesti aiheuttanut. Kääntöpuolena oli se, että kärsimys hyväksyttiin liian helposti, koska se kuului ihmisen osaan. Monia turhautti, että kirkko suhtautui maallisiin iloihin torjuvasti ja onnea piti odottaa vasta taivaassa. Voisiko jotakin valoa taivaasta näkyä jo maan päällä? Pitkä odotus käy raskaaksi. Arkielämän ja taivaan kuilu oli suuri ja tuntui mahdottomalta ylittää.

Entä nyt? Mikä on nykyajan teologiassa uskon ja onnellisuuden suhde ja miten moraali liittyy siihen? Onko onnea syytä tietoisesti etsiä vai onko se lopulta sivuseikka tai arvaamaton asia? Heitän kysymyksen teologeille ja siirryn kiireen vilkkaa psykologian puolelle.

Onko moraalisuus tottumusta ja velvollisuutta vai aidosti uskon luonnollista hedelmää? Kumpuaako se Jumalan hyvyyden ja armon kokemuksesta? Haluamme uskoa, että hyveitä noudattava ja pahaa karttava ihminen pärjää hyvin elämässä ja kokee onnellisuutta. Näin ei välttämättä ole. Ihmisellä voi olla silti vahva taipumus alakuloisuuteen ja paljon riippuu hänen ympäristöstään ja siitä, mitä häneltä odotetaan. Pidämme Dietrich Bonhoefferia hyvin moraalisena ihmisenä, mutta hän joutui paljon kärsimään omantuntonsa tähden. Ympäristö voi vaatia moraalittomia tekoja.

Oletan, että uskon vakavasti ottava haluaa ottaa myös moraaliset kysymykset vakavasti. Hänen täytyy ainakin uskotella olevansa moraalinen, jotta voisi säilyttää sisäisen tasapainonsa ja itsekunnioituksensa. Se tosin ei ihmiselle ole kovin vaikeata. Tekopyhyys vaanii sekä uskovaisia että uskonnottomia. Uskovaisissa se näkyy sen sen vuoksi selvemmin, että moraaliset vaatimukset ovat suuria.

Seuraavassa sanaa moraali käytetään laajassa merkityksessä. Se kattaaa ensinnäkin “negatiiviseen” moraalin, joka tarkoittaa moraalittomien, pahojen tekojen välttämistä. “Positiivinen” moraali kehottaa tekemään hyviä asioita. Kaikkien tuntema kymmenen käskyä sisältää kahdeksan negatiivista käskyä ja kaksi positiivista.

Missä määrin ihmiset näkevät elämän moraalisena, tietoisia moraalisia ratkaisuja vaativina? Vai onko suurin osa elämää automaattista, kyselemätöntä? Elämmekö jonkin käsikirjoituksen mukaan, josta myös tarvittavat repliikit löytyvät? Miten usein herää kysymys: onko tämä oikein? Kun kuitenkin teemme koko ajan pieniä ja suuria ratkaisuja, mihin nuo ratkaisut nojautuvat? Mikä ohjaa valintojamme ja päätöksiämme? Onko kyseessä tunteisiin perustuva intuitio? Mikä osuus on järjellä? Kysymyksille ei tule loppua. Moraalin tutkija Jonathan Haidtin vastaus kuuluu: Tunteet ohjaavat ratkaisuja ja järki perustelee ne parhain päin. Jos näin on, onko onko tunne itsekäs vai osaako se ottaa huomioon myös toisen tarpeet?

Kun uskontoon ja uskovaisiin kohdistuu kritiikkiä, se on pääasiassa moraalista. Uusateistien kritiikin mukaan uskovaiset ovat tehneet suunnattoman paljon pahaa. Ihmiset olisivat onnellisempia, jos uskonnot häviäisivät maan päältä. Mitä me tähän voimme vastata? Sanommeko heille, että katsokaa tutkimustuloksia, joiden mukaan uskonnollisuus on yhteydessä onnellisuuteen? Vai heitämmekö tuhkaa päällemme?

Mutta entä jos samalla kun meidän onnellisuutemme lisääntyy, teemme toisia ihmisiä onnettomiksi? Onko Suomessa sellaisia ihmisiä tai jopa ryhmiä? Onko kyse nollasummapelistä niin, että yhteiskunnan onnellisuuden taso on aika vakio – niin kuin se tutkimusten mukaan onkin -, kun joku ryhmä nousee, niin toinen laskee?

Uskonnon ja ideologian yhdistelmä on erityisen vaarallinen. Se saattaa kohottaa hetkellisesti jonkin ryhmän onnellisuutta, mutta muut kärsivät. Kun uskonto ja politiikka matkustavat samoilla rattailla, matkustajat uskovat, että mikään ei voi heitä estää. Frank Herbert.

Etenkin positiivisen moraalin ylläpito edellyttää jotakin uskomusjärjestelmää, jonka avulla ihminen voi voittaa itsekkyytensä, sitoutua ja tehdä hyvää. On uskottava johonkin ideaan, joka ohjaa ja motivoi tekemään myönteisiä asioita muille ihmisille. Uskonnot ovat hyvä esimerkki moraalia edistävistä uskomusjärjestelmistä. Ideologiat ovat kuitenkin runsaan sadan vuoden aikana olleet uskontojen kilpailijoita. Uskontojen ja ideologioiden välillä on käyty verisiä taisteluja, samoin uskonnot ja ideologiat ovat olleet vastakkain. Ideologiat ovat tarjonneet hyvin selkeitä moraalisia ohjeita, jopa joskus selkeämpiä kuin uskonnot.

Mitä uskomusjärjestelmät, uskonnot ja ideologiat tarjoavat?

  1. Ihmiskuvan ja maailmankuvan.
  2. Moraalisia vaatimuksia ja käyttäytymiskoodeja.
  3. Yhteyden tunnetta ja yhteisöllisyyttä.
  4. Auktoriteetin ja totuuden lähteen.
  5. Päämäärän ja tulevaisuuskuvan.
  6. Motivoivia, sitouttavia toimintoja ja rituaaleja.
  7. Suuren Kertomuksen, joka liittää yhteen edellä mainittuja asioita ja tuottaa koskettavan kokonaisuuden.

Suuret kertomukset vastaavat moniin tarpeisiin, toiveisiin ja vaikeisiin kysymyksiin. Ovatko nämä kaikki tärkeitä onnellisuuden kannalta? Pohdin tätä nyt kristinuskon kannalta, toki hyvin subjektiivisesti. On vaikea välttyä tulkinnalta, että ne ovat joskus ennen antaneet enemmän kuin nyt.

1. Ihmiskuva ja maailmankuva. Kristinuskossa on uskottu kehitykseen ja parannuksen mahdollisuuteen, vaikka ihminen on sekä syntinen että vanhurskas. Ihmisessä on sekä pahaa että hyvää. Tämä optimismiin kallistuva näkemys on realistinen, mutta antaa kuitenkin ihmiselle ja ihmiskunnalle toivoa. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi on realistsinen ja lohdullinen kehotus, joskin Jumalan rakastaminen yli kaiken tuntuu mahdottomalta. Tieteellinen maailmankuva on haluttu nähdä uskonnon kilpailijana. Tämä näkemys on ollut omiaan heikentämään kristinuskon asemaa. Tämä uskon vahvuustekijä antaa onnellisuuslisää uskolle, eli enemmän plussaa kuin miinusta.

2. Moraaliset vaatimukset, normit ja koodit. Nämä voivat silloin olla rasitus onnellisuuden kannalta, kun tiedostaa omat virheensä ja typeryytensä. Moraaliset vaatimukset kuitenkin edistävät terveitä elintapoja, joilla puolestaan on yhteyttä onnellisuuteen. Hyvä omatunto on mukava tyyny ja edistää itsekunnioitusta. Hiukan plussaa uskolle.

3. Yhteys ja yhteisöllisyys. Tämä on merkittävä vahvuus silloin, kun on kyse aidosta yhteisöllisyydestä. Sellaista voi nykyään ajoittain olla esimerkiksi pienryhmissä, mutta seurakunnat ja kappelit ovat aivan liian suuria, jotta yhteisöllisyys voisi toteutua. Pikemminkin miinusta sen vuoksi, että luvataan liikaa eivätkä lupaukset toteudu.

4. Auktoriteetti ja totuus. Ihmiset kaipaavat yhä auktoriteettien tukea, vaikka heillä on siihen hyvin ristiriitainen suhde. Auktoriteetin lähteitä on niin paljon: on tiedettä, mediaa, asiantuntijoita, guruja ja ties mitä. Totuuden subjektiivisuutta on alettu korostaa. Myös me kristityt olemme keskenämme eri mieltä. Totuuden kokeminen on kuitenkin onnellisuutta edistävä asia. Hiukan plussaa onnellisuudelle.

5. Päämäärä ja tulevaisuus. Tämä on yhä vahvinta kristinuskon antia. Usko, toivo ja rakkaus on hieno yhdistelmä. Evankeliumi puhuttelee edelleen monia vahvasti. Se antaa toivoa ja kehottaa meitä rakastamaan lähimmäistä, myös kaukaisia. Suuri plussa uskolle.

6. Motivointi ja sitoutuminen. Me yhä voimme tukea toisiamme monin tavoin, vaikka osallistumme liian harvoin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Onneksi meillä on uskovia omaisia ja ystäviä, jotka kannustavat meitä. Meillä on periaatteessa välineitä, kunhan vain niitä käytämme. Tässä on paljon onnellisuuden potentiaalia, mutta emme osaa sitä käyttää. Uskonnollinen osallistuminen on niin vähäistä. Käytännössä onnellisuuslisää ei juuri tule.

7. Suuri Kertomus. Ihmettelen, miksi kertomus Jeesuksen elämästä ja lukuisat Raamatun kohdat eivät kosketa ja puhuttele. Joku aika sitten eräs Aamulehden toimittaja pohdiskeli, että uskon asiat eivät kosketa. En tätä ymmärrä, vaikka psykologin kai pitäisi ymmärtää. Olen varmaan hyvin subjektiivinen, koska juuri koko Suuri Kertomus koskettaa minua niin vahvasti. Aivan erityisesti Jeesuksen vertaukset suorastaan kouraisevat ja tunteet lähtevät liikkeelle. Minusta tässä on kristinuskolle merkittävä onnellisuuslisä, mutta vain silloin kun evankeliumi koskettaa.

Uskon – siis kristinuskon – vahvuus on mielekkyyttä ja tarkoitusta antava Suuri Kertomus, joka koetaan omakohtaisena totuutena. Missä muutkin vahvuudet tulevat mukaan, siellä usko on omiaan kohottamaan onnellisuutta.

Me voimme katsoa tätä asiaa myös toiseen suuntaan. Millaisia onnellisuuden ohjeita alan tunnustetut tutkijat tarjoavat? Valitsen Sonja Lyubomirskyn 12 onnellisuuden ohjetta. Olen alleviivannut ne, joita myös kristinusko korostaa.

  1. Kiitollisuuden ilmaiseminen
  2. Optimismin edistäminen (sana toivo on luontevampi)
  3. Sosiaalisen vertailun ja murehtimisen välttäminen
  4. Ystävällisyyden osoittaminen
  5. Sosiaalisten suhteiden vaaliminen
  6. Traumoja ja vastoinkäymisiä lievittävien selviytymiskeinojen oppiminen
  7. Anteeksiantamisen oppiminen
  8. Ajan riennon eli flow-kokemusten lisääminen
  9. Elämän iloisten hetkien taltioiminen ja vaaliminen
  10. Sitoutuminen tavoitteisiin
  11. Uskonnon ja hengellisyyden harjoittaminen
  12. Kehon hyvinvoinnista huolehtiminen

Useimmat liittyvät kristinuskon perustaan, eikä mikään herätä vastaväitteitä. Onko tämä suuri ilon aihe vai sekoittuuko siihen syyllisyyttä ja kenties häpeääkin siitä, että näiden seuraukset eivät näy läheskään niin hyvin kuin toivoisimme. Mistähän se johtuu? Ilmeisesti ihmiset saavat näitä asioita ilman uskontoakin. Eikö olekin harmillista, että uskolla ei ole näihin yksinoikeutta? Jumalan hyvyys koskee kuitenkin kaikkia eikä vain uskovaisia.

Suuret Kertomukset eivät enää kosketa ihmisiä. Onko se pelkästään huono asia? Mistä se johtuu? Tärkein syy on auktoriteettien torjunta ja totuuden tulkinta suhteellisena. Individualistiseen kulttuuriin kuuluva yksilö haluaa hallita omaa elämäänsä ja ympäristöään. Kyse on paljolti hallinnan illuusiosta, mutta siitä hän ei halua luopua. Toiseksi myös ulkoiset – erityisesti moraaliset – vaatimukset ahdistavat yksilöllisyyttä korostavia ihmisiä. Kolmanneksi kulttuurissa on runsaasti yhteyden kokemusta vaikeuttavia tekijöitä, kuten muuttoliike ja yksityisyyden korostus. Kaikki Suuret Kertomukset ovat länsimaissa vaikeuksissa.

Teesejä

  1. Uskoa on monenlaista. Kristinusko on yksi usko monien joukossa.
  2. Uskontoihin ja ideologioihin perustuvalla uskolla on paljon yhteisiä psykologisia ja sosiologisia tekijöitä.
  3. Voimakas usko on merkittävä yhteyden ja sitoutumisen lähde, mutta se voi johtaa toisella tavalla uskovien torjuntaan.
  4. Ideologian vahvistama usko on vaarallinen yhdistelmä.
  5. Uskonnollisuus on yhteydessä onnellisuuteen (heikosti) ja mielekkyyteen (vahvasti).
  6. Uskonnon onnellisuutta edistävä vaikutus pienenee hyvinvointivaltioissa. (Yhteydet ovat korrelaatioita, kyse ei ole selkeästä syy-seuraussuhteesta)
  7. Maallistuminen ei ole edistänyt ihmisten onnellisuutta 40-70 vuoden aikana.
  8. Ihmisen moraalisuus on vahvistunut tuhoisista ideologioista huolimatta. Tämä näkyy erityisesti surmatekojen vähentymisenä (Steven Pinker)
  9. Uskon(non) kritiikki on pääosin moraalista.
  10. Onnellisuuden ohjeet ovat kristinuskon moraalin (hyveiden) mukaisia.
  11. Suuret Kertomukset eivät kiehdo nykyajan yksilöitä.
  12. Materialismi ja yksilökeskeisyys ovat tuhoisia kaikenlaisille yhteisille uskoille.
  13. Spirituaalisuus lisääntyy, mutta sen merkitys yhteisön uskon synnyttäjänä on vaatimaton.
  14. Ateistisen humanismin tarjous ei ainakaan toistaiseksi kilpaile uskontojen kanssa, kun tarkastellaan uskon vahvuuksia.

Uudistava usko (2011)

Uudistava usko. 2011. Perussanoma Oy. 258s.
ISBN 978-951-888-584-2

Katso myös teoksen parikirja Ahdas ateismi (2011)!

Psykologian professori Markku Ojasen ateismia ja uskoa käsittelevän parikirjan itsenäinen toinen osa. Kirjassa pohjaudutaan tutkimukseen siitä, mitä tiedetään ihmisten käyttäytymisen syistä ja hyvinvoinnista. Miten uskonto (lähinnä kristinusko) näkyy moraalissa ja hyvinvoinnissa? Mitä ihmiset tekevät ja mitä he kokevat? Miten he perustelevat tekojaan?

Hyvä, paha ihminen (2006)

Hyvä, paha ihminen. 2006. Kauniainen: Perussanoma. 302s.
ISBN 951-888-424-2

Päästä meidät pahasta – onko se mahdollista?

“Onnellisuusprofessori” Markku Ojanen tarttuu haastavaan ja vaikeaan aiheeseen: pahan todellisuuteen. Mikä on ihmisen perusluonto? Voiko pahuutta tieteellisesti selittää? Onko pahuus ihmisen biologinen ominaisuus; entä mikä osuus on kasvuympäristöllä? Miten hyvä Jumala sallii pahan?

Tekijä pohtii asiantuntevasti pahuuden perussyitä, pahuuden ja kielteisten tunteiden yhteyttä, vallan turmelevaa vaikutusta, arkista pahuutta, uskontoa vihan välikappaleena, terrorismin leviämistä, mutta myös pahuuden ja itsekkyyden voittamista, hyvää elämää, läheisten ihmissuhteiden eheyttävää vaikutusta, luottamusta, rakkautta ja iloa.

Onnellisuudesta paljon puhuneen ja kirjoittaneen ei ollut helppo tarttua pahuuteen. Siitä on kirjoitettu niin paljon. Kuitenkin pahuus on onnen suurin este. Aihe ei jättänyt minua rauhaan. Mitä enemmän kirjoitan, sitä vaikeammaksi tehtävä tulee.

Kirjoitan kahdella – tai oikeastaan kolmella – tuolilla istuen. Usko, tiede ja taide ovat elämässäni vahvasti kietoutuneet yhteen. Tarkastelen pahuutta ja hyvyyttä sekä uskon että tieteen näkökulmista. Pahuutta ei voi olla ilman hyvyyttä eikä hyvyyttä ilman pahuutta. Nämä kietoutuvat kirjassa toisiinsa; alussa puhutaan enemmän pahuudesta, lopussa hyvyydestä.

Hyvä, paha ihminen. 2006. Kauniainen: Perussanoma. 302s. (2133 latausta)

Etu- ja takakansi, kahden sivun sisällysluettelo.

Psykologia ja synti

O. H. Mowrer herätti v. 1959 melkoisen skandaalin käyttämällä Yhdysvaltain psykologien yhdistyksessä sanaa synti. “Miksi käytät tuota kauheaa sanaa synti etkä puhu vaikkapa ‘väärin tekemisestä’, ‘vastuuttomuudesta’ tai ‘moraalittomuudesta’. Synti on niin vahva sana.” Jo aikaisemmin eräs opiskelija oli ihmetellyt käyttikö hän todella luennolla sanaa synti tekemättä siitä pilkkaa. Mowrer oli tuonut esiin näkemyksen, jonka mukaan ihmisen psyykkisissä ongelmissa on kysymys synnistä. Vasta hiljattain oli opittu, että ihminen ei ole vastuussa psyykkisistä häiriöistä, jolloin on rumaa puhua synnistä. Tämän tulkinnan takana on Freudin hypoteesi, jonka mukaan neuroosi johtuu liian vahvasta yliminästä, joka taas johtuu tylyjen ja rakkaudettomien vanhempien liian ankarasta kasvatuksesta sekä irrationaalisesta yhteiskunnasta. Ihminen itse ei ole tehnyt mitään väärin, vaan hänelle on tehty väärin. Freud itse piti tätä oivallusta suurena keksintönä. Vanhempien väärä suhtautuminen on kuin virus, joka tekee työtään ihmisen sisällä. Sen vaikutukset ovat aivan samanlaisia. Artikkelissaan Mower kyselee, miksi psykoanalyysi hyväksyttiin niin yleisesti, vaikka sitä ei ollut tieteellisesti testattu. Tätä ovat monet muutkin kyselleet. Ehkä syy on juuri tässä: se vapauttaa ihmisen moraalisesta vastuusta. Kaikki ongelmat ovat muiden aiheuttamia. Tällä tavoin lääketieteen ala paisuu mielettömiin mittoihin. “Dynaaminen psykiatria on lähes sortumisen partaalla” arvioi Mowrer 1959, mutta erehtyi lähes 40 vuotta. Ihmisen vapauttamista syyllisyydestä, moraalisesta vastuusta ja erityisesti synnistä tervehdittiin suurella ilolla. Onhan paljon parempi olla sairas kuin syntinen. Kun ihmisen elämästä leikataan vastuu, tuo pelottava syntisyys, hän ei kuitenkaan oikeasti vapaudu, vaan putoaa tyhjän päälle ja alkaa kellua vastuuttomuuden sietämättömän kevyessä olotilassa. Jos kaikki ongelmat nimetään sairauksiksi, niiden yhteys moraaliseen perustaan katoaa. Kuitenkin kaikilla ihmisen tekemisillä on moraalinen ulottuvuus. Näin on silloinkin, kun ihminen kamppailee “oikeiden” sairauksien kanssa. Mowrer näki merkkejä siitä, että teologit tempautuvat tähän “ajan henkeen” mukaan ja välttävät puhetta moraalisesta vastuusta ja synnistä. Tällainen kehitys on ollut kiistaton eikä selviä merkkejä sen päättymisestä ole havaittavissa. Teologit ovat ajoittain enemmän psykologeja kuin psykologit ovatkaan, epäili Mowrer 40 vuotta sitten. Miten syntiin ja syntiseen pitäisi suhtautua? Eikö psykologin ja psykiatrin tehtävä ole olla puolueeton, hyväksyvä, salliva, myötäilevä, lämmin ja eettisesti neutraali? Tällaiseen ei puhe synnistä tai moraalista – “moralisti” on yksi pahimpia nykyajan haukkumasanoja – sovi ollenkaan. Tämä asenne tähtää siihen, että neuroottinen ihminen hyväksyisi itsensä. Hän hyväksyy itsensä, jos terapeutti kietoo hänet hyväksyvään pumpuliin. Periaate voidaan johtaa sekä psykoanalyysistä että Carl Rogersin asiakaskeskeisestä lähestymistavasta. Neuroottinen ei oikeasti ole syyllinen tai syntinen, vaan kuvittelee olevansa tällainen. Rogresin (ei Freudin) mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta ulkomaailma turmelee hänet. Freudin perilliset sen sijaan ajattelevat, että ihmisellä on suuri taipumus mennä harhateille erilaisten yllykkeiden viettelemänä. Silloin unohtuu, että muutos, toipuminen käynnistyy, kun ihmistä autetaan hyväksymään eikä torjumaan syntisyytensä. Jos ihminen elää todellisten, tunnistamattomien ja ratkaisemattoman syyllisyyden varjossa, hän ei voi hyväksyä itseään. Kaikki pyrkimyksemme hyväksyä hänet valuvat hukkaan. Hän vihaa jatkuvasti itseään tulee kärsimään itsevihansa seurauksista. Mutta kun hän hyväksyy syntisyytensä, hänelle avautuu todellisen uudistumisen tie. Silloin hän voi aidosti hyväksyä itsensä. Tässä olemme freudilaisen psykoanalyysin ja monien muidenkin psykoterapian suuntien pahimpien harhojen juurilla. Freud havaitsi aivan oikein, että neuroottinen kiduttaa itseään. Hän otaksuin, että tämä kärsimys johtuu superegon irrationaalisuudesta ja ankaruudesta. Tässä on kuitenkin ongelma, jonka Freud itsekin tiedosti: Yliminä näyttää [paradoksaalisesti] tekevän yksipuolisen valinnan [vanhempien rakastavien ja rankaisevien asenteiden välillä] ja valitsee vain vanhempien kovuuden ja ankaruuden, heidän kahlitsevat ja rankaisevat piirteensä, kun taas heidän rakastava huolenpitonsa ei siirry ja pesiydy yliminään. Jos vanhemmat ovat todella soveltaneet rautaista kuria, voimme ymmärtää lapsen ankaran yliminän, mutta vastoin odotuksiamme kokemus osoittaa, että yliminä voi heijastaa samaa hellittämätöntä ankaruutta vaikka kasvatus on ollut lempeää ja ystävällistä (Johdatus psykoanalyysiin, s. 90) Tähän Freud lisää avomielisesti: “Meistä tuntuu, että emme ole tätä täysin ymmärtäneet”. Itseviha ja itsensä rankaiseminen ei ole pelkkää muiden asenteiden ja suhtautumisen siirtymistä tai omaksumista, vaan sillä on usein realistinen perusta siinä, mitä ihminen itse on tehnyt. Niin kauan kuin katumusta ei tapahdu, todellinen muutos ei käynnisty. Ihmisen on tunnustettava omat virheensä ja tyhmyytensä (=syntisyytensä) ja koetettava tehdä parannusta. Silloin myös yliminän ote alkaa hellittää ja todellinen vapautuminen on mahdollista. Mowrer päättää artikkelinsa pohtimalla muutoksen vaikeutta: Ihminen ei radikaalisti muutu, ellei hän ensin tunnista syntejään; mutta me tiedämme kuinka vaikeaa on tämän tunnustaminen, ellei hän jo ole muuttunut. Tämän oman syntisyyden tiedostaminen on loukkaus omaa minää kohtaan ja edellyttää jotakin uutta voiman lähdettä, jotta se voitaisiin kestää. Tämä on mysteeri, jota traditionaalinen teologia on koettanut ratkaista monilla tavoilla – pääsemättä täydelliseen tulokseen. Voimmeko me psykologit selviytyä paremmin? Tämä oli juuriin käyvää pohdintaa ja yhä ajankohtaista. Mowrer oli yksin näiden pohdintojensa kanssa. Vasta 40 vuoden kuluttua tällaista pohdintaa alkaa esiintyä uudestaan. Joitakin vastineita hän sai ja niissä päällimmäinen ajatus on varmaan sama kuin monilla lukijoillakin. Onko neuroottinen (= ahdistunut, erilaisista ongelmista kärsivä) ihminen todellakin syntinen eikä mitä tahansa muuta, sairas, häiriintynyt, uhri, vammainen tai läheisriippuva? Mowrer ei halua sanoa, että vain neuroottinen olisi syntinen ja muut eivät olisi, vaan että hänkin on vastuullinen. Täydellinen vastuusta vapauttaminen ei johda mihinkään. Tästä on Albert Ellis kognitiivisen terapian edustajana täsmälleen samaa mieltä siitäkin huolimatta, että julistautuu ateistiksi. Neuroosin juuret ovat hänen mukaansa ihmisen irrationaalisuudessa, joka ei tarkoita samaa kuin syyllisyys, mutta antaa ihmiselle vastuuta omista ongelmistaan. Joku on ehkä aiheuttanut minulle harmia, kiusaa tai murhetta, mutta todellinen ongelma on siinä, että olen suostunut nuo asiat tekemään itselleni ongelmiksi. Kylmä ja rakkaudeton lapsuus on kurja asia, mutta todellinen kurjuus tulee siitä, jos siihen takerrutaan. Paradoksaalisesti kristillinen ajattelu yhtyy tähän näkemykseen siinä mielessä, että meidän on opittava hyväksymään sekä oma että muiden syntisyys. “Kaikki ovat syntiä tehneet”. Kristityn keskeiset aseet ovat anteeksianto, anteeksi pyytäminen, unohtaminen, palvelu ja pahan voittaminen hyvällä. Näistä keinoista tuonnempana lisää. Ihmiselämän ongelmat häiriöiksi tai sairauksiksi nimittävä malli on Jeffrey Boydin mukaan kehittynyt mielenterveysliikkeeksi. Tätä tulkintaa ei tule nähdä sielunhoidon vastakohtana, koska sen perusteella on voitu auttaa monia psyykkisistä ongelmista kärsiviä ihmisiä. Se on kuitenkin yksipuolinen ja voi johtaa ihmiskuvan kaventumiseen.