Psykologian emeritusprofessori, luennoitsija-kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät lämpimästi tervetulleeksi kotisivuilleen!

Psykologia ja synti

O. H. Mowrer herätti v. 1959 melkoisen skandaalin käyttämällä Yhdysvaltain psykologien yhdistyksessä sanaa synti. ”Miksi käytät tuota kauheaa sanaa synti etkä puhu vaikkapa ’väärin tekemisestä’, ’vastuuttomuudesta’ tai ’moraalittomuudesta’. Synti on niin vahva sana.” Jo aikaisemmin eräs opiskelija oli ihmetellyt käyttikö hän todella luennolla sanaa synti tekemättä siitä pilkkaa.

Mowrer oli tuonut esiin näkemyksen, jonka mukaan ihmisen psyykkisissä ongelmissa on kysymys synnistä. Vasta hiljattain oli opittu, että ihminen ei ole vastuussa psyykkisistä häiriöistä, jolloin on rumaa puhua synnistä. Tämän tulkinnan takana on Freudin hypoteesi, jonka mukaan neuroosi johtuu liian vahvasta yliminästä, joka taas johtuu tylyjen ja rakkaudettomien vanhempien liian ankarasta kasvatuksesta sekä irrationaalisesta yhteiskunnasta. Ihminen itse ei ole tehnyt mitään väärin, vaan hänelle on tehty väärin.

Freud itse piti tätä oivallusta suurena keksintönä. Vanhempien väärä suhtautuminen on kuin virus, joka tekee työtään ihmisen sisällä. Sen vaikutukset ovat aivan samanlaisia.

Artikkelissaan Mower kyselee, miksi psykoanalyysi hyväksyttiin niin yleisesti, vaikka sitä ei ollut tieteellisesti testattu. Tätä ovat monet muutkin kyselleet. Ehkä syy on juuri tässä: se vapauttaa ihmisen moraalisesta vastuusta. Kaikki ongelmat ovat muiden aiheuttamia. Tällä tavoin lääketieteen ala paisuu mielettömiin mittoihin. ”Dynaaminen psykiatria on lähes sortumisen partaalla” arvioi Mowrer 1959, mutta erehtyi lähes 40 vuotta.

Ihmisen vapauttamista syyllisyydestä, moraalisesta vastuusta ja erityisesti synnistä tervehdittiin suurella ilolla. Onhan paljon parempi olla sairas kuin syntinen. Kun ihmisen elämästä leikataan vastuu, tuo pelottava syntisyys, hän ei kuitenkaan oikeasti vapaudu, vaan putoaa tyhjän päälle ja alkaa kellua vastuuttomuuden sietämättömän kevyessä olotilassa. Jos kaikki ongelmat nimetään sairauksiksi, niiden yhteys moraaliseen perustaan katoaa. Kuitenkin kaikilla ihmisen tekemisillä on moraalinen ulottuvuus. Näin on silloinkin, kun ihminen kamppailee ”oikeiden” sairauksien kanssa.

Mowrer näki merkkejä siitä, että teologit tempautuvat tähän ”ajan henkeen” mukaan ja välttävät puhetta moraalisesta vastuusta ja synnistä. Tällainen kehitys on ollut kiistaton eikä selviä merkkejä sen päättymisestä ole havaittavissa. Teologit ovat ajoittain enemmän psykologeja kuin psykologit ovatkaan, epäili Mowrer 40 vuotta sitten.

Miten syntiin ja syntiseen pitäisi suhtautua? Eikö psykologin ja psykiatrin tehtävä ole olla puolueeton, hyväksyvä, salliva, myötäilevä, lämmin ja eettisesti neutraali? Tällaiseen ei puhe synnistä tai moraalista – ”moralisti” on yksi pahimpia nykyajan haukkumasanoja – sovi ollenkaan. Tämä asenne tähtää siihen, että neuroottinen ihminen hyväksyisi itsensä. Hän hyväksyy itsensä, jos terapeutti kietoo hänet hyväksyvään pumpuliin. Periaate voidaan johtaa sekä psykoanalyysistä että Carl Rogersin asiakaskeskeisestä lähestymistavasta. Neuroottinen ei oikeasti ole syyllinen tai syntinen, vaan kuvittelee olevansa tällainen. Rogresin (ei Freudin) mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta ulkomaailma turmelee hänet. Freudin perilliset sen sijaan ajattelevat, että ihmisellä on suuri taipumus mennä harhateille erilaisten yllykkeiden viettelemänä.

Silloin unohtuu, että muutos, toipuminen käynnistyy, kun ihmistä autetaan hyväksymään eikä torjumaan syntisyytensä. Jos ihminen elää todellisten, tunnistamattomien ja ratkaisemattoman syyllisyyden varjossa, hän ei voi hyväksyä itseään. Kaikki pyrkimyksemme hyväksyä hänet valuvat hukkaan. Hän vihaa jatkuvasti itseään tulee kärsimään itsevihansa seurauksista. Mutta kun hän hyväksyy syntisyytensä, hänelle avautuu todellisen uudistumisen tie. Silloin hän voi aidosti hyväksyä itsensä. Tässä olemme freudilaisen psykoanalyysin ja monien muidenkin psykoterapian suuntien pahimpien harhojen juurilla. Freud havaitsi aivan oikein, että neuroottinen kiduttaa itseään. Hän otaksuin, että tämä kärsimys johtuu superegon irrationaalisuudesta ja ankaruudesta. Tässä on kuitenkin ongelma, jonka Freud itsekin tiedosti:

Yliminä näyttää [paradoksaalisesti] tekevän yksipuolisen valinnan [vanhempien rakastavien ja rankaisevien asenteiden välillä] ja valitsee vain vanhempien kovuuden ja ankaruuden, heidän kahlitsevat ja rankaisevat piirteensä, kun taas heidän rakastava huolenpitonsa ei siirry ja pesiydy yliminään. Jos vanhemmat ovat todella soveltaneet rautaista kuria, voimme ymmärtää lapsen ankaran yliminän, mutta vastoin odotuksiamme kokemus osoittaa, että yliminä voi heijastaa samaa hellittämätöntä ankaruutta vaikka kasvatus on ollut lempeää ja ystävällistä (Johdatus psykoanalyysiin, s. 90)

Tähän Freud lisää avomielisesti: ”Meistä tuntuu, että emme ole tätä täysin ymmärtäneet”.

Itseviha ja itsensä rankaiseminen ei ole pelkkää muiden asenteiden ja suhtautumisen siirtymistä tai omaksumista, vaan sillä on usein realistinen perusta siinä, mitä ihminen itse on tehnyt. Niin kauan kuin katumusta ei tapahdu, todellinen muutos ei käynnisty. Ihmisen on tunnustettava omat virheensä ja tyhmyytensä (=syntisyytensä) ja koetettava tehdä parannusta. Silloin myös yliminän ote alkaa hellittää ja todellinen vapautuminen on mahdollista.

Mowrer päättää artikkelinsa pohtimalla muutoksen vaikeutta:

Ihminen ei radikaalisti muutu, ellei hän ensin tunnista syntejään; mutta me tiedämme kuinka vaikeaa on tämän tunnustaminen, ellei hän jo ole muuttunut. Tämän oman syntisyyden tiedostaminen on loukkaus omaa minää kohtaan ja edellyttää jotakin uutta voiman lähdettä, jotta se voitaisiin kestää. Tämä on mysteeri, jota traditionaalinen teologia on koettanut ratkaista monilla tavoilla – pääsemättä täydelliseen tulokseen. Voimmeko me psykologit selviytyä paremmin?

Tämä oli juuriin käyvää pohdintaa ja yhä ajankohtaista. Mowrer oli yksin näiden pohdintojensa kanssa. Vasta 40 vuoden kuluttua tällaista pohdintaa alkaa esiintyä uudestaan. Joitakin vastineita hän sai ja niissä päällimmäinen ajatus on varmaan sama kuin monilla lukijoillakin. Onko neuroottinen (= ahdistunut, erilaisista ongelmista kärsivä) ihminen todellakin syntinen eikä mitä tahansa muuta, sairas, häiriintynyt, uhri, vammainen tai läheisriippuva? Mowrer ei halua sanoa, että vain neuroottinen olisi syntinen ja muut eivät olisi, vaan että hänkin on vastuullinen. Täydellinen vastuusta vapauttaminen ei johda mihinkään. Tästä on Albert Ellis kognitiivisen terapian edustajana täsmälleen samaa mieltä siitäkin huolimatta, että julistautuu ateistiksi. Neuroosin juuret ovat hänen mukaansa ihmisen irrationaalisuudessa, joka ei tarkoita samaa kuin syyllisyys, mutta antaa ihmiselle vastuuta omista ongelmistaan. Joku on ehkä aiheuttanut minulle harmia, kiusaa tai murhetta, mutta todellinen ongelma on siinä, että olen suostunut nuo asiat tekemään itselleni ongelmiksi. Kylmä ja rakkaudeton lapsuus on kurja asia, mutta todellinen kurjuus tulee siitä, jos siihen takerrutaan.

Paradoksaalisesti kristillinen ajattelu yhtyy tähän näkemykseen siinä mielessä, että meidän on opittava hyväksymään sekä oma että muiden syntisyys. ”Kaikki ovat syntiä tehneet”. Kristityn keskeiset aseet ovat anteeksianto, anteeksi pyytäminen, unohtaminen, palvelu ja pahan voittaminen hyvällä. Näistä keinoista tuonnempana lisää.

Ihmiselämän ongelmat häiriöiksi tai sairauksiksi nimittävä malli on Jeffrey Boydin mukaan kehittynyt mielenterveysliikkeeksi. Tätä tulkintaa ei tule nähdä sielunhoidon vastakohtana, koska sen perusteella on voitu auttaa monia psyykkisistä ongelmista kärsiviä ihmisiä. Se on kuitenkin yksipuolinen ja voi johtaa ihmiskuvan kaventumiseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Markku Ojanen | Psykologian emeritusprofessori, "onnellisuusprofessori", luennoitsija ja kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät tervetulleeksi kotisivuilleen!