1. Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ravisteli ja piristi maailmantaloutta, arvioi talouden nobelisti Bengt Holmström. Yhdysvaltain nykyisen hallinnon talouspolitiikan linjauksista ei vielä ole selvyyttä, mutta jo Trumpin valinta presidentiksi on piristänyt maailmantaloutta, arvioi talouden nobelisti Bengt Holmström.
Markkinat reagoivat Trumpin valintaan pörssikurssien nousulla, mikä oli monelle yllätys, arvioi Holmström TV1:n Ykkösaamussa 25.3.
– Osittain nousu johtui siitä että hän käytännössä lupasi elvyttää, leikata veroja ja lisätä valtion kulutusta tietyillä aloilla, kuten infrastruktuurissa, ja nämä olivat hyviä uutisia. Hän lupasi dereguloida taloutta (vapauttaa säännöstelyä) ja eri aloja, ja nämä ovat positiivisia uutisia, ja se selittää osan ilmiöstä.
– Toinen tekijä on se, että hän jotenkin vain ravisteli tätä aika apaattista tilaa, missä maailmantalous on ollut, sanoo Holmström.
Tämä on talousmiehen tukinta, sillä en näe Trumpin politiikassa mitään myönteistä. Eikö talousmiehiä enää kosketa politiikka, joka lisää eriarvoisuutta ja huonontaa jo ennestään heikkojen asemaa? Puhumattakaan siitä, että Trump on valheiden avulla saavuttanut asemansa.
2. Lain kirjaimellinen tulkinta ei aina vastaa kansalaisen oikeustajua. Korkeimman oikeuden päätöksen mukaan ”autoilijan ei tarvitse ilmoittaa vaurioituneen auton omistajalle tai poliisille, jos hän kolhii toista autoa” (AL, 23.3). Tätä perustellaan itsekriminointisuojalla, mikä tarkoittaa, että kenelläkään ei ole velvollisuutta edistää oman syyllisyytensä selvittämistä.
Myös Aamulehden jutun kirjoittaja antaa ymmärtää, että tässä ei kaikki mene ihan oikein: ”ikävimpiä ovat tapaukset, joissa syyllinen osapuoli katoaa vähin äänin paikalta”. Jotta yhteiselämämme olisi hyvää ja rakentavaa, me ilmoitamme myös vastaisuudessa tekomme kolhimamme auton omistajalle. Lain kiemuroita on joskus vaikea ymmärtää. Jos ihmiset ovat vastuussa tekemisistään, he edistävät myös oman syyllisyytensä selvittämistä eivätkä suinkaan peittele ja valehtele tekojaan. Myös pahan teon salaaminen on rinnastettavissa vilppiin ja valehteluun.
Auto on vain esine, mutta entä jos tuuppaa vahingossa tai peräti tahallisesti toisen katuun niin, että tämä loukkaantuu? Tuon tulkinnan mukaan voi rauhassa lähteä pois, koska itseään ei tarvitse kriminalisoida. Kenelläkään ei ole velvollisuutta edistää oman syyllisyytensä selvittämistä.
Kuitenkin terve ihminen kokee teostaan syyllisyyttä ja menee auttamaan ainakin silloin, kun teko on tahaton. Meillä on monta osuvaa sanaa henkilöstä, joka kolhittuaan toisen kadulla lähtee lipettiin ja salaa tekonsa. Hän on tunteeton, välinpitämätön, kovasydäminen, häijy, vastuun pakoilija ja vailla omaatuntoa. Rehellinen ihminen ”kriminalisoi” itsensä ja tunnustaa tekonsa ja ottaa siitä vastuun.
Korkeimman oikeuden päätös ei voi koskea vain autoja, vaan sen täytyy koskea myös ihmisiä. Pidän tätä päätöstä moraalitajumme vastaisena ja kehotan toimimaan omatuntomme mukaisesti: otamme vastuuta teoistamme ja hyväksymme myös kielteiset seuraukset.
3. Monissa lehdissä on viime aikoina ollut ohjeita siitä, kuinka meidän pitäisi elää. Positiivisesti, positiivisesti, tietenkin. Varo kielteistä sisäistä dialogia itsesi kanssa. Puhu itsellesi kauniisti, älä moiti, vaan kehu itseäsi. Nuo ohjeet ärsyttävät minua. Pystyvätkö nuo ohjeiden antajat itse siihen vai ovatko he luonnostaan positiivisia? Minä kuulun siihen joukkoon, joka moittii itseään monenlaisista asioista. Ja pakko myöntää: usein siihen on syystä. Pitäisikö siis valehdella itselleen ja kehua, vaikka ei ole mitään aihetta? Nykyisin tuollaiset ohjeet masentavat minua, eivätkä auta. Jos jokin on vaikeaa, niin ajatusten eli kognitioiden muuttaminen. Tekoja voi vähän kerrassaan muuttaa, mutta teotkaan eivät saa olla aivan epäaitoja. Pieni itsensä pakottaminen voi auttaa, mutta voiko olla jotakin aivan muuta kuin on?
Meille ihmisparoille voi tapahtua niin ikäviä asioita, että ei niitä mikään positiivisuushöpinä muuksi muuta. Joskus voi sentään lohdutuksesta, armosta ja armeliaisuudesta olla apuna. Sitäkään ei noin vain voi itselleen antaa. Se on kuin Münchausenin temppu. Ehkä se nykyajan yksilökeskeisille ihmisille onnistuu, sillä he antavat itse itselleen kaiken mitä tarvitsevat.
Lohdutus on kuitenkin keino, joka usein auttaa. Sitä saa toiselta eikä itseltä. Sitä ei ole koskaan liikaa. Se on yksi kaikkein arvokkaimpia asioita ihmisten välisissä suhteissa.
4. Käykö todella niin, että taksitoiminta ”vapautetaan”? Ei enää tarvita mittareita ja jokainen saa laskuttaa, mitä haluaa. Hinta pitää etukäteen kysyttäessä ilmoittaa. Entä jos ei ole siihen tyytyväinen, miten sitten toimitaan? Nyt taksit ovat jonossa odottamassa. Uusi järjestelmä merkinnee sitä, että voi poimia takseista kenet vain. Jos tämä ei ole mahdollista, vapautumisesta ei kannata puhua. Jos paikalla on vaikkapa 20 taksia, kannattaa siis kiertää kaikki läpi ja tiedustella hintaa jokaiselta.
5. Mikä puolue olisi valmis räjäyttämään kilpailulain? Yksi ääni sille puolueelle on varma: minun. Yhä pahenevat epäkohdat eivät huoleta ainakaan kokomusta ja keskustaa. Monilla palvelujen alueilla tapahtuu koko ajan keskittymistä. Suuret kansainväliset ja kotimaiset yritykset tulevat voittamaan kilpailut. Jos ne jonkun kilpailun häviävät, se ei niitä isommin haittaa, mutta pienille kilpailun häviäminen on katastrofi. Kilpailun koventuessa laatu kärsii ja kyseenalaisten keinojen käyttö lisääntyy. Käy aivan samoin kuin kilpaurheilussa. Jos säästöjä tulee, siitä koituva hyöty maksetaan toisaalla kalliilla kilpailutus- ja valvontakoneistolla. Mitä kovempi kilpailu, sitä tarkemmat säännöt ja tiukempi valvonta tarvitaan. Urheilijoita testataan useita kertoja vuodessa. Näin on tehtävä myös palveluyrityksille. Suuri hullutus on myös oikeus valittaa kuntien ja kaupunkien ratkaisuista. Tämä vaikeuttaa suuresti järkevää suunnittelua.