Yle Uutiset: Hyvään elämään kuuluu työ – mutta työ on kohta koko elämä

Yle Uutiset haastatteli Markkua artikkeliin “Hyvään elämään kuuluu työ – mutta työ on kohta koko elämä“:

Työtä arvostetaan enemmän kuin koskaan, mutta samalla siitä on tullut valtaisa ahdistuksen lähde. Kävimme eräoppaaksi kouluttautuvien matkassa etsimässä työstä elämänlaatua.

Psykologian professori Markku Ojanen tunnetaan lukuisista tutkimuksista, joissa hän on pohtinut onnellisuuden olemusta. Nyt Lempäälässä eläkepäivistä nauttiva Ojanen sanoo, että eräoppaan ja muiden ajassa kulloinkin suosituksi nousevien ammattien hohdetta selittää elämänhallinnan halu.

Voitte lukea jutun kokonaisuudessaan tästä osoitteesta Yle Uutisten sivuilla.

Suomi-Ruotsi -haastattelu YLE Urheilussa

Toinenkin, hieman ennen Suomi-Ruotsi -jääkiekko-ottelua Markun kanssa tehty haastattelu löytyy nyt Ylen sivuilta:

Suomen ja Ruotsin jääkiekkopeli voi aiheuttaa patoutunutta vihaa – “Työnantajat joustakaa”

“Työnantajien pitää olla tarkkoja, mitä he tekevät ja mitä sanovat. Siinä on huolimattomuutta ja välillä ihan suoranaista tyhmyyttäkin, kun ei ymmärretä, miten pienetkin asiat voivat vaikuttaa työntekijöiden työmoraaliin ja työssä viihtyvyyteen.”

Jutun voi lukea kokonaisuudessaan YLE Urheilusta.

Haastattelu YLE Uutisissa 20.2.2014

YLE Uutiset on julkaissut Markun kanssa Pohjolan lääkäripäivillä Oulussa tehdyn haastattelun verkossa:

Professori arvostelee kovin sanoin suomalaista työelämää – “Kehityskeskustelut eivät kehitä”

Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen kyseenalaistaa myös kannustuspalkkiojärjestelmän. Hänen mielestään jo valmiiksi hyvin pärjääviä työntekijöitä ei kannata yrittää motivoida rahalla.

Haastattelun voi lukea tässä osoitteessa.

Pitäisikö työuria lyhentää?

On suuri houkutus kääntää tuo jokapäiväinen jankutus työurien pidentämisestä päinvastaiseksi. Siinä on enemmän järkeä kuin työurien pidentämisessä, mistä eniten puhuvat teollisuuden edustajat, samat johtajat, jotka ovat siirtäneet ihmisiä varhaiseläkkeille ja työttömyyskortistoon ja jotka itse lähtevät varhain eläkkeelle. Virallisen eläkeiän pidentämisessä ei ole mitään järkeä silloin, kun työntekijät jäävät eläkkeelle keskimäärin noin 60 vuoden iässä. Keiden pitäisi jaksaa työelämässä pidempään? Onko kyseessä jokin pieni valiojoukko, jonka haluttaisiin tekevän työtä paljon nykyistä pidempään? Totuus paljastuu silloin, kun yli 60-vuotias haluaa vielä hakea uutta työpaikkaa.

Onko koko työttömien joukko, kenties lähes 300 000, aivan mahdotonta työllistää, vaikka joukossa on myös korkeasti koulutettuja henkilöitä? Jotta työuria voitaisiin pidentää, pitää olla työtä tarjolla. Pystyykö teollisuus työllistämään olivatpa työntekijät nuoria tai vanhoja? Koska kunnat, valtio ja yritykset koko ajan vähentävät palveluja, ei työn tarjonta edes palvelujen alueella tule lähivuosina merkittävästi lisääntymään.

Kun samalla sekä yritykset että julkiset organisaatiot jatkuvasti tehostavat, tiivistävät ja yhdistävät työtehtäviä, se asettaa työntekijöiden jaksamiselle yhä suurempia vaatimuksia. Kiireen ja uupumuksen valittaminen on yleistä. Jatkuva puhe työn tehostamisesta ja tehokkuudesta ei tee entistä pidempää työuraa houkuttelevaksi. Vaikka työtahti ei työpaikoilla kiristyisi, jo tämä vuodesta toiseen toistuva puhe on omiaan karkottamaan työelämästä. Olisi mukava välillä kuulla ehdotuksia siitä, kuinka työtä kevennetään ja helpotetaan. Eikö se olisi sitä elämän laatua, josta niin paljon puhutaan?

Ikävintä on se, että poliitikot ja pankkiirit eivät tahdo uskoa, että jatkuvan taloudellisen kasvun aika on ohi. Katteeton optimismi on ruokkinut tuhlaamista ja lainanottoa. Lasku- ja nousukaudet vaihtelevat. Jos kasvun aikoja tulee, niiden hyötyjä on pakko käyttää ilmaston lämpenemisen hallintaan ja energian saatavuuden parantamiseen. Työpaikkojen lisääminen velan avulla on pakko jossain vaiheessa lopettaa.

Samalla halukkuus lyhentää työuria eri keinoin lisääntyy. Opiskelu- ja loma-ajat pidentyvät ja monilla aloilla myös lyhennetyt työpäivät kiinnostavat. Ylimääräisten eläkemaksujen avulla ihmiset lähtevät eläkkeelle niin varhain kuin vain mahdollista. Miksi työtä pitäisi tehdä enemmän kuin on pakko, jos se ei tunnu mielekkäältä eikä ole taloudellisesti välttämätöntä? Mitä järkeä on tehdä työtä yhä kovenevilla ehdoilla? Tämän kysymyksen yksilökeskeisessä kulttuurissa kasvaneet ihmiset esittävät entistä useammin.

Kun lisäksi tutkimus on osoittanut, että ihmisten odotukset kohoavat samaa tahtia taloudellisen menestyksen mukana ilman, että onnellisuus samalla lisääntyy, on järkevämpää panostaa asioihin, joissa tällaista sopeutumista ei tapahdu. Ihmissuhteissa ja omaehtoisissa harrastuksissa ymmärrämme olla kohtuullisia ja osaamme arvostaa, mitä meillä on. Rahan ja tavaran suhteen näin ei tapahdu.

Markku Ojanen

Materialismin vaarat

Ihminen on koko historiansa tavoitellut omaisuutta ja vaurautta heti, kun hän on asettunut riittävän pitkäksi aikaa paikalleen. Raamattu kuvaa hyvin havainnollisesti Lähi-idän ihmisten suhtautumista rikkauteen. Jo tuolloin mammonan palvelu villitsi ihmisiä ja antoi heille luvan toimia häikäilemättömästi köyhiä kohtaan. Jeesus varoitti lukuisia kertoja rikkauteen liittyvästä ahneudesta. Mammonan palvonta jatkuu yhä. Mikään ei näytä siinä suhteessa muuttuneen. Materialismissa olennaista on ihmisten näkeminen objekteina. Tähän suuntaan kulttuuri kulkee, vaikka haluaisimme uskoa toisin. Raha, valta ja ulkonäkö määrittävät ihmisen arvon.

Ihmiskunnalle ei ole riittänyt tarpeeksi hyvä, vaan ihmiset ovat aina halunneet saada lisää, jos siihen vain on pienikin mahdollisuus. Sekä varallisuuden määrä että anteliaisuus ovat olleet osoituksena henkilön asemasta. Hyvä esimerkki tästä olivat Tyynen meren rannalla elävät intiaanit, jotka viettivät juhlia esitellen ja vaihtaen tavaroita. Oli koko suvun häpeä, jos sen jäsen ei kyennyt antamaan tarpeeksi arvokasta vastalahjaa.

Äkillinen rikastuminen on usein ongelmallista. Luen parhaillaan Groucho Marxin (yksi Marx-veljeksistä) pojan kirjoittamaa elämäkertaa isästään. Grouchon lapsuus oli niukkaa. Vaikka perhe tuli jotenkin toimeen, köyhyys oli aina vaanimassa, sillä räätäli-isä ei menestynyt ammatissaan. Myös veljesten uran alkuvaiheessa kesti monta vuotta ennen kuin tulot sallivat ylellisen elämän. Siinä vaiheessa Marxin perheellä oli useita palvelijoita, hieno asunto, useita autoja ja kaikenlaista muutakin ylellisyyttä. Grouchon asenne rahaan oli ristiriitainen. Koko ajan hän pelkäsi tulojensa hiipuvan ja vaati perheeltä säästäväisyyttä triviaaleissa asioissa, mutta samalla hän kuitenkin tuhlasi, minkä ehti. Hän mietti jatkuvasti, miten sijoittaisi rahansa ja miten rahoja pitäisi hoitaa niin, että ne tuottaisivat lisää rahaa.

Materialistisia arvoja kuvastaa Chryslerin pääjohtajan Lee Iacoccan päätös leikata työntekijöiden ansioita samalla, kun hän otti itselleen 20 miljoonan dollarin bonuksen. Hänen perustelunsa oli tällainen: “Tämä on amerikkalainen tapa. Jos pienet lapset eivät tavoittele rahaa niin kuin minä, mitä helvetin hyötyä tästä maasta on?” (Solomon, Greenberg & Pyszczynski).

Yhdysvalloissa mainostajat myöntävät suoraan, että lapset on kasvatettava tuotteen kuluttajiksi. “Mainos parhaimmillaan saa ihmiset tuntemaan, että olet luuseri ilman heidän tuotettaan. Lapset ovat tälle kaikkein herkimpiä – – On avattava emotionaalisia haavoittuvuuksia, mikä on hyvin helppoa lapsilla, koska he ovat kaikkein haavoittuvimpia” (Nancy Shalek, mainostoimittaja; emt.).

Materialismin seuraukset

Materialismi näkyy luonnonvarojen, hyödykkeiden ja tavaroiden lisääntyvänä kulutuksena. Mitä pahaa kuluttamisessa on? Sitä vaaditaan, jotta jatkuva kasvu toteutuisi. Moni talouselämän edustaja on sitä mieltä, että emme voi säilyttää elintasoamme, ellemme jatkuvasti osta uusia tuotteita ja heitä vanhoja pian pois. Länsimaiset yhteiskunnat eivät siis kestä kulutuksen radikaalia vähenemistä – eivät ainakaan säily muutoksitta, jos kulutus vähenee radikaalisti. Kukaan ei halua tinkiä saavutetuista eduista.

Kuluttamisella on merkittäviä varjopuolia. Ihminen on ahneudessaan kyltymätön. Rikkaat rikastuvat ja haluavat aina vain lisää. Vuonna 1999 kymmenen rikkaimman ihmisen varallisuus oli suurempi kuin 36 köyhän maan budjetit yhteensä. 200 rikkainta ansaitsi yhtä paljon kuin 41 % maailman väestöstä. Yksi prosentti näiden rikkaiden omaisuudesta takaisi peruskoulutuksen kaikille maailman lapsille.

Luontokaan ei kestä jatkuvaa kulutuksen kasvua. Seuraukset näkyvät kaikkialla, missä ihmiset haluavat yhä enemmän tavaraa. Kyse ei ole siitä, että ihminen itse olisi muuttunut yhä huonompaan suuntaan, vaan tuho on teknologian kehityksen seurausta. Ihminen on kajonnut luontoon niin kovin kourin, että jäljet eivät koskaan korjaudu. Samalla kun teknologisen kehityksen siunauksista iloitaan, sen kielteiset seuraukset näkyvät yhä selvemmin. Hölmöläistarinan mukaan peiton riittävyyttä lisättiin leikkaamalla toisesta päästä pala ja ompelemalla se toiseen päähän. Tästäkään ei enää ole kysymys, sillä korjaamiseen ja ompeluun kuluu aina pala arvokasta peitettä.

Uskontojen tulisi hillitä ihmisten ahneutta ja itsekkyyttä, mikä oli keskeistä myös Jeesuksen opetuksessa. Myös muissa uskonnoissa on korostettu kohtuullisuutta ja anteliaisuutta. Kuitenkin Yhdysvalloissa on myyty 11 miljoonaa kirjaa (The prayer of Jabez), joka kehottaa rukoilemaan lisää tuloja ja vaurautta ja joka pitää ahneutta luonnollisena.

Materialismin vaikutukset yksilöihin

Tutkimusten mukaan palkkiot usein heikentävät sisäistä motivaatiota. Tämä näkemys syntyi Edward Decin tutkimuksista 1970-luvun taitteessa. Vastaavia tutkimuksia on tehty paljon. Materialistiset asenteet vahvistavat ulkoista motivaatiota, jolloin omaehtoinen kiinnostus vähenee. Materialisteja kannustavat aineelliset ja sosiaaliset palkkiot (kehut ja rahat) toisin kuin humaaneja arvoja kannattavia, joiden tärkein kannustin on oma innostus ja kiinnostus, halu tehdä juuri sitä, minkä kokee tärkeäksi ja arvokkaaksi.

Myönteisiä, omaehtoista kiinnostusta kuvaavia flow-tiloja on materialisteilla vähemmän kuin ei-materialisteilla. Aineellisiin asioihin liittyvät asiat eivät tuota yhtä positiivisia kokemuksia kuin ihmissuhteisiin liittyvät. Materialistisiin tavoitteisiin liittyy enemmän pakon ja pelon kokemusta kuin muihin tavoitteisiin. Jos jää vertailussa toiseksi, siitä johtuvaa huonommuutta on pakko paikata hankkimalla lisää tavaroita.

Materiaalisten etujen suhteen tottuminen tapahtuu nopeasti. Mikä tänään on hyvää ja hienoa, on huomenna itsestään selvää. Materialismi lisää itsekkyyttä ja vähentää empatiaa ja avuliaisuutta, jotka ovat yhteiselämän kannalta välttämättömiä. Materialismi on ollut yhteydessä myös machiavellismi-asteikkoon, joka mittaa muiden hyväksikäyttöä ja manipulointia. Kokeellisissa tutkimuksissa materialistit pelaavat muita itsekkäämmin. He saavat muutkin pelaajat luopumaan yhteistoiminnasta. Materialismiin liittyy usein suuri todellisuuden ja odotusten kuilu. Materialistinen kulttuuri ihannoi vaurautta. On surkeata elää, jos ei ole paljon rahaa ja tavaraa. Vaikka rikkaita voidaan kadehtia, Yhdysvalloissa tehtyjen kyselyjen mukaan heitä pidetään fiksuina ja sivistyneinä ihmisinä.

Materialistisia asenteita ilmaisevat henkilöt katsovat paljon televisiota, jonka seurauksena omat puutteet ja vajavuudet korostuvat. Joseph Sirgy tutki eläkeläisten television katselua ja sai tuloksen, jonka mukaan runsas katselu liittyy matalaan elämäntyytyväisyyteen ja alakuloisuuteen. Helposti syntyy kuva, että minun tilanteeni on huonompi kuin muilla. Myös kulttuureja vertailevassa tutkimuksessa saatiin sama tulos (Kasser).

Materialismi liittyy omaan epävarmuuteen, itsensä esiin tuomiseen ja sosiaalisten suhteiden väheksymiseen. Materialistiset arvot ovat yhteydessä joko matalaan itsearvostukseen tai myös hauraaseen, mutta korkeaan itsearvostukseen (johon usein liittyy narsismia). Nämä ominaisuudet vaikeuttavat persoonallista autenttisuutta ja eheyttä. On melkoinen paradoksi, että kapitalismi korostaa vapautta, mutta silti suuri osa ihmisistä noudattaa orjallisesti kulttuurinsa materialistisia odotuksia, kuten esimerkiksi muotia ja kauneusihanteita.

Materialistiset asenteet heikentävät ihmissuhteiden laatua. Ken Sheldonin tutkimuksessa materialistien ihmissuhteissa oli keskimääräistä enemmän ristiriitoja ja aggressioita sekä myös vieraantuneisuutta (“On oltava naamari kasvoilla”). Miksi materialismi lisää sosiaalisten suhteiden ongelmia? Tim Kasserin mukaan materialistit väheksyvät sosiaalisten kontaktien merkitystä. Tällaiset asenteet vaikeuttavat vuorovaikutusta. Avuliaisuus on materialisteilla niukempaa kuin ei-materialisteilla.

Onnellisuus ja hyvinvointi

Usein ajattelemme, että toiveiden toteutuminen tekee meistä onnellisia. Ainakaan rahan suhteen tämä ei pidä paikkaansa. Vain jos epäoikeudenmukaisen matala tulotaso kohoaa, onnellisuuden taso nousee. Rahalla ei voi ostaa rakkautta eikä onnea. Rikkaat eivät tutkimusten mukaan ole sen onnellisempia kuin kohtuullisesti toimeen tulevat. Lottovoitto nostaa onnellisuutta keskimäärin muutamalla prosentilla, mutta samalla myös seurausten vaihtelu lisääntyy. Osa käyttää rahansa harkiten, osa toimii niin, että koko elämä menee sekaisin.

Russell Belkin tutkimuksessa materialismi liittyi omistushaluun, anteliaisuuden puuttumiseen ja kateellisuuteen sekä alentuneeseen onnellisuuteen ja elämäntyytyväisyyteen. Samanlaisia tuloksia ovat saaneet myös Marsha Richins ja Scott Dawson. Dienerin ja Oishin 41 maan tutkimuksessa, jossa mukana oli 7000 opiskelijaa, “making money” oli yhteydessä alentuneeseen elämäntyytyväisyyteen. (Kasser).

Suuret tuloerot ovat yhteydessä moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin (Wilkinson & Pickett). Maat, joissa tuloerot ovat suuria (Yhdysvallat, Iso-Britannia) kaikenlaisia yhteiskunnallisia ja yksilön elämään liittyviä ongelmia on enemmän kuin niissä maissa, joissa tuloerot ovat pienimpiä (pohjoismaat). Kun varakkaita verotetaan vähän, hyvinvointipalveluita on vaikea pitää yllä. Vaikka Yhdysvalloissa korostetaan muihin maihin verraten enemmän yksilön oikeutta nauttia menestyksensä hedelmistä, taloudellisen eriarvoisuuden kasvu voi johtaa merkittäviin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Vaikka tulot eivät liity vahvasti onnellisuuteen (poikkeuksena matalin tuloryhmä), ne ovat erittäin vahvassa yhteydessä elämän oikeudenmukaisuuden kokemukseen, kuten kuviosta 1. voidaan nähdä. Kun tämä epäoikeudenmukaisuuden kokemus vahvistuu, seurauksena on katkeruutta, joka voi purkautua esimerkiksi ääriliikkeiden kannatuksena ja vähemmistöihin kohdistuvina hyökkäyksinä.

Kuvio 1. Perheen tulot ja oikeudenmukaisuuden kokeminen (MTV3-barometri, 800 vastaajaa). Oikeudenmukaisuuden asteikko vaihtelee 0:sta (elämä on hyvin epäoikeudenmukaista) 100:aan (elämä on hyvin oikeudenmukaista).

Materialismin juuret

Ihminen sopeutuu hyvin mitä erilaisimpiin olosuhteisiin. Kyse ei ole niinkään koosta, voimasta tai nopeudesta, vaan älykkyydestä ja tietoisuudesta. Ihminen maksaa kuitenkin kovan hinnan tietoisuuden kehittymisestä, koska silloin hän ymmärtää oman haavoittuvuutensa. Hänen elämänsä on lyhyt ja päättyy unohdukseen. Tämä tuottaa ahdistusta, joka tosin jää tiedostamatta, sillä ihminen on kehittänyt suojia tätä ahdistusta vastaan. Tarjolla on suuria kertomuksia, jotka antavat ihmisille toivoa elämän jatkuvuudesta. Ihminen pystyttää “ikuisia” monumentteja, uskoo elämän jatkuvan lapsissaan ja luo sellaisia uskontoja ja ideologioita, jotka lupaavat elämän jatkuvuutta joko itselle tai tuleville sukupolville. Yhteiset kertomukset vahvistavat elämän tarkoitusta ja merkitystä ja antavat mielekkyyttä elämään. Tämä eksistentiaalinen ahdistus vaatii jatkuvaa suojien vahvistamista. Usein se tarkoittaa kerääntymistä yhteisten lippujen alle. Suuret kertomukset antavat sitä turvaa, jota ihminen kaipaa. Kertomukset vahvistavat arvokkuuden tunnetta. Samanlaisten ihmisten pariin hakeutuminen lisää turvallisuuden tunnetta. Eri tavalla ajatteleviin on syytä ottaa etäisyyttä. Tutkimuksissa oman ideologian tai uskon arvostelu johtaa sen tärkeyden ja merkityksen korostamiseen. Ihmisen on vaikea kestää oman maailmankuvansa arvostelua. Samalla kriittisyys muita maailmankuvia kohtaan lisääntyy. Toisenlaiset kertomukset ahdistavat, sillä toisin uskova ravistelee omaa uskoa jo pelkällä olemassaolollaan. Uskovaista pelottaa ateisti ja ateisti kammoksuu uskovaista. Eri tavoin ajattelevasta tulee helposti omien ongelmien syntipukki. Haluamme maailman olevan selkeä, koska se tuntuu silloin turvalliselta. Maailman epätäydellisyys ja kaoottisuus täytyy selittää tavalla tai toisella. Selityksen tarjoaa milloin tiede, milloin uskonto, milloin ideologia. Ihminen haluaa vastauksia suuriin kysymyksiinsä.

Kuvaako näkyvä kulutus ihmisen tiedostamatonta kokemusta omasta kuolevaisuudestaan? Jos vastaus on myönteinen, silloin hän kulutuksen avulla vahvistaa arvokkuuttaan ja voittaa hetkeksi kuolemanpelkonsa. Kuolema on niin ahdistava asia, että Sheldon Solomon ja Jeffrey Pyszczynski nimittävät teoriaansa “terrorin hallinnan teoriaksi”. Omaisuuden ja tavaran määrä on kuin linnoitus, jonka sisään ihminen piiloutuu peläten totuuden paljastumista.

Kokeellisissa tutkimuksissa tietoisuutta kuolemasta tuotetaan kuolleiden ihmisten kuvilla tai elämän päättymistä kuvaavien symbolien avulla. Sen jälkeen on mahdollista tutkia, miten tietoisuus kuolemasta vaikuttaa asenteisiin ja toimintaan. Seuraukset eivät näy vain asenteissa, sillä saksalaisilla opiskelijoilla tietoisuus kuolevaisuudesta lisäsi halua lähestyä “tavallista” saksalaista, mutta samalla fyysinen etäisyys turkkilaiseksi koettuun henkilöön lisääntyi. Vastaavia tuloksia on saatu kymmenissä tutkimuksissa. Kyse ei ole vain uhkaavista tai epämiellyttävistä ärsykkeistä, koska ne eivät tutkimuksissa johda samanlaisiin seurauksiin kuin kuolevaisuuden tiedostaminen.

Eksistentiaalinen terrori ja materialismi

Tim Kasser ja Kennon Sheldon ovat tehneet tutkimuksia, joissa eksistentiaalisen terrorin ja materialismin yhteys näkyy selvästi. He pyysivät ihmisiä ajattelemaan joko omaa kuolemaansa tai musiikin kuuntelemista, jonka jälkeen he saivat ennakoida omaa taloudellista tilannettaan 15 vuoden kuluttua. Tietoisuus kuolevaisuudesta kohotti aineellisia odotuksia verrattuna mielikuvaan musiikin kuuntelusta. He kuvittelivat itsensä varakkaiksi ja heillä oli varaa hankkia kaikenlaisia ylellisiä asioita.

Toisessa tutkimuksessa Kasser ja Sheldon pohtivat, tuleeko ihmisistä kuolemanpelon johdosta kulutuskeskeisiä ja jopa ahneita. Kun ryhmät muodostettiin edellä kuvatulla tavalla, omaa kuolemaa miettineet toimivat metsänhoitoa simuloivassa pelissä ahneemmin kuin musiikkia ajatelleet. He kaatoivat metsää selvästi enemmän ja halusivat suurempia tuottoja kuin musiikkiryhmään kuuluneet. Eräässä toisessa tutkimuksessa kuoleman tietoisuus lisäsi halukkuutta pitää muokattua ja viljeltyä luontoa koskematonta luontoa parempana. Lisääkö ihmisen muokkaama luonto turvallisuuden tunnetta, kun taas villi luonto muistuttaa olemassaolon taistelusta?

Peitämmekö kuolemanpelkoa hankkimalla omaisuutta, ostamalla ja kuluttamalla? Siltä todella näyttää. Tämä on toki vain yksi tulkinta, sillä antaahan varallisuus turvallisuutta ja vahvistaa itsearvostusta ja -luottamusta. Kun ihmisiltä kysytään heidän unelmiaan ja haaveitaan, suuri osa liittyy rikastumiseen tai huolettomaan rahankäyttöön.

Eksistentiaalisen terrorin hallintaan liittyvät myös uskontojen paratiisikuvaukset, joista tunnetuin on islamin antama lupaus hurskaalle uskovalle, varsinkin marttyyrille. Paratiisissa on tarjolla yllin kyllin herkkuja, kauniita linnoja, kaunista luontoa ja kauniita naisia, koska kyse on miesten paratiisista. Muistamme myös Seitsemän veljeksen kuvauksen runsauden sarvista, jotka edustivat puutetta kärsiville veljeksille paratiisinkaltaista elämää.

Vahvistuuko materialismi?

Vauraus on aina nähty arvon ja vallan symbolina. Varakas voi hankkia kaikenlaista maallista hyvää, mutta vielä tärkeämpi asia on se, että varakkuus osoittaa hänen olevan muita taitavampi ja parempi. Maailman suurin linna tai jahti eivät ole itsessään tärkeitä, vaan niiden ilmaisema mahti. Sama näkyy tänäkin päivänä suurten yritysten johtajien käyttäytymisessä. Jonkin tason jälkeen rahalla on arvoa enää vain arvokkuuden ja vallan mittana. Tapa, jolla näitä palkkioita puolustetaan, osoittaa, miten irrationaalista suhtautuminen on. Osakesalkut muodostavat muurin, johon tietoisuus kuolevaisuudesta kilpistyy – tai ainakin sen uskotaan kilpistyvän.

Rikkaiden mielipiteitä arvostetaan, koska kuvittelemme, että heillä on jotakin tärkeätä sanottavaa elämästä. Todellisuudessa taloudellinen menestys pikemminkin vaikeuttaa kuin edistää henkistä kasvua. Huomio kiinnittyy silloin liiaksi rahaan ihmissuhteiden kustannuksella.

Ihminen haluaa ostaa kaikkea mahdollista. Hän ostaa sielunsa pelastuksen, jos se vain on mahdollista. Keskiajalla tarjottiin aneita myytäväksi, nyt psykologit ja konsultit tarjoavat maksua vastaan pelastusohjeita. Kultaan liittyy jotakin salaperäistä myyttistä voimaa, jonka tähden se on monissa kulttuureissa koettu arvokkaana. Kullan kaivamiseen on samalla yhdistynyt jotakin sellaista löytämisen haavetta, joka ei ole pelkästään materiaalista. Useimmissa uskonnoissa papistolla on ollut oikeus valmistaa pyhiä esineitä ja myydä niitä kansalaisille. Tämä rahan ja pyhän yhteys kauhistutti Jeesusta. Silti Yhdysvaltain dollarin setelissä on teksti In God We Trust. Lisäksi setelissä on ihmisen kuolemattomuutta kuvaavia pyramideja, joilla ei ole mitään tekemistä Yhdysvaltain arjen kanssa. Raha on haluttu kytkeä ihmisen kuolemattomuuteen.

Länsimaissa kristilliset kirkot ovat lankeemuksistaan huolimatta varoittaneet rikkauden vaaroista ja korostaneet jokaisen kristityn velvollisuutta auttaa heikossa asemassa olevia sisariaan ja veljiään. Kun ihmiset eivät enää samalla tavalla etsi kuolemattomuutta kirkkojen piirissä, he etsivät sitä rahasta ja omaisuudesta. Onneksi Suomessa ovat yhä aika harvinaisia sellaiset rakennukset, joiden nimessä paljastuu lahjoittajan henkilöllisyys. Jopa kirkon tuoleissa voi olla kilpi, jossa on lahjoittajan nimi. “Jumala ei suinkaan ole kuollut: Jumala on muuttunut rahaksi ja materialismiksi nykyajan yhteiskunnassa. Me emme luota enää Jumalaan, mutta me luotamme rahaan.” (Solomon ja Pyszczynski).

Terroristihyökkäyksen jälkeen presidentti Bush kehotti kansalaisia jatkamaan liiketoimiaan aivan kuten ennen. Amerikkalaisia eivät terroristit estä käymästä kauppaa, ostamasta ja myymästä, oli presidentin viesti. Nuo valtavat rakennukset jo sinänsä symboloivat kuolemattomuutta, joiden tuho vaati kansalaisten sitoutumista vanhoihin hyviin arvoihinsa. Näin amerikkalaiset tekivätkin. Amerikkalaisten vahva reaktio voidaan ymmärtää juuri reaktiona heikkouden ja kuolevaisuuden tiedostamista vastaan.

Miten hillitä kulutusta niin, että seuraukset eivät ole tuhoisia? Vauraus ole tuonut pelkkää pahaa ihmisten elämään, vaan sen avulla ihminen on kyennyt parantamaan elämänsä laatua. Vauraiden maiden kansalaiset ovat selvästi onnellisempia kuin köyhien. Sekä kapitalismi että kommunismi ovat kuitenkin vaarallisia tulevaisuuden näkökulmasta. Kumpikin on surutta hyökännyt luonnon kimppuun, vaikka perustelut ovat olleet erilaisia. Kommunismi ei voittanut ihmisen itsekkyyttä eikä kapitalismi pysty sitä kesyttämään. Ihmisistä ei tehdä väkisin altruisteja eivätkä vapaan kilpailun seuraukset kerry yhtä lailla kaikille.

Ihmisluontoon kuuluvan yhteistoiminnallisuuden ja itsekkyyden tasapainottaminen on vaikea tehtävä. Parhaiten siinä ovat onnistuneet pohjoismaiset hyvinvointiyhteiskunnat. Emme saa hyväksyä raa’an markkinatalouden pudotuspeliä, jota varsinkin talouselämän johtajat ovat viime vuosina korostaneet. Markkinataloutta ei saa koskaan nostaa kaiken yläpuolella olevaksi arvoksi. Se on parhaimmillaan vain väline, jota on koko ajan valvottava. Markkinat ovat kuin tulitikut, joilla lapset mielellään leikkivät. Aivan kuten lapset, myös markkinat vaativat valvontaa. Ratkaisu ei ole kaiken kilpailun torjuminen, mutta sekä päättäjien että kansalaisten on varottava, ettei kilpailusta tule hallitsematonta. Tällä hetkellä on jo merkkejä siitä, että ns. kilpailuttaminen vaikeuttaa yhteistoimintaa ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa auttamistyötä.

Materialismin vaarat tosin tiedostetaan, mutta rahan ja omaisuuden vetovoima auttaa torjumaan tietoisuuden niiden keräämisen turhuudesta. Rahaa ei todellakaan voi elämän päättyessä ottaa mukaansa. Lapsilleen sitä voi jättää, mutta vetääkö se heitä vain yhä syvemmälle materian kurimukseen?

Uskovaiset puhuvat usein kahden maan kansalaisista. Tämä pitää paikkansa myös maan päällä. Elämme yhtä aikaa sekä pehmeiden sääntöjen että kovien sääntöjen maailmassa. Pehmeässä maailmassa ihmiset tukevat toisiaan, antavat pyydettäessä apua eivätkä halua ottaa palkkioita vastaan. Kovassa maailmassa kaikki maksaa ja kaikesta pitää kilpailla. Molemmilla on aivan omat sääntönsä, joita ei saa rikkoa. Emme kysy isoäidin tarjoaman hienon aterian jälkeen, mitä tämä maksaa ja kauppiaalta on turha kysellä, josko hän nyt tällä kertaa antaisi tavarat ilmaiseksi. Hän ei myöskään sano kassalla, että mitäpä siinä turhaan lompakkoasi kaivelet. Saat kaiken lahjaksi.

Materialismin torjunta

Materialismin asemasta on korostettava terveiden arvojen merkitystä. Niitä ovat itsensä hyväksyminen ja kasvu, läheisyys ja intimiteetti sekä yhteisöllisyys ja avuliaisuus. Yhteiskunnan tasolla se merkitsee turvallisuuden edistämistä sekä mainonnan ja mediaväkivallan rajoittamista. Kasvatuksessa on varottava antamasta lapsille materialistisia malleja.

On pidettävä huolta siitä, että kovan maailman säännöt eivät muodostu liian hallitseviksi. Parhaimmillaan pehmeässä maailmassa annetaan lahjaksi eikä vastalahjaa kysytä. Pehmeässä maailmassa ihmiset ovat armeliaita ja antavat anteeksi. Pehmeässä maailmassa vahvuuskin kietoutuu heikkouteen. Pehmeän maailman kansalainen tietää, että hän ei tule yksin toimeen, vaan tarvitsee aina toisen ihmisen apua. Pehmeässä maailmassa arvostetaan ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Ystävällisyys on materialismin vastakohta.

Ystävällisyys on taloudellista. Me säästämme energiaa olemalla ystävällisiä, sillä epäluulo, huoli, katkeruus ja viha kuluttavat ihmisen energiaa. Usein tuntuu siltä, että ne jättävät jälkeensä vain tyhjän kuoren. Ihmisen sisältä on viety kaikki se, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Viimeksi katoaa itsekunnioitus. Tuntuuko ystävällisyys liian pehmeältä? Tekeekö se meistä haavoittuvia vai miksi se on usein kadoksissa? Onko ystävällisyys turhaa koristetta kilpailun ja vaihtokaupan keskellä? Me tunnistamme herkästi teeskennellyn ystävällisyyden, jonka varjolla jotakin halutaan myydä.

Nousevatko masennukset ja ahdistukset materialismin kovuudesta ja ystävällisyyden puutteesta? Kirjailija Aldous Huxley kokeili monenlaisia hoitokeinoja, mutta päätyi elämänsä loppupuolella sanomaan näin: “Ihmiset kysyvät minulta usein, mikä on paras hoitokeino. Tunnen itseni hämmentyneeksi, kun sanon, että paras vastaus on: Ole vähän ystävällisempi.” Muuta ei tarvita. Ole vähän ystävällisempi. Ei kehotusta muuttua iloiseksi, rakastavaksi ja viisaaksi, vaan riittää, kun joka päivä teet jonkin pienen ystävällisen teon.

Materia on usein kovaa ja kylmää. Entä jos maailmassa ei olisi lainkaan lämpöä? Maailma olisi silloin kylmää ja pimeää. Kylmässä kaikki jähmettyy. Ei kukaan jaksaisi elää sellaisessa maailmassa. Miksi lisäisimme maailmaan kylmyyttä? Hakeudumme mielellämme lämpimien ihmisten luokse ja kartamme kylmiä. Danten helvetti oli kylmä, eikä kuuma. Lapsi tarvitsee lämpöä kasvaakseen itseään ja muita arvostavaksi ihmiseksi.

Materialismi vahvistaa ihmisten erillisyyttä ja yksinäisyyttä. Jokaisen tulee saada oma huone voidakseen nauttia yksin juuri hänelle sopivista materiaalisista eduista. Huoneiden lukumäärällä mitataan kansakunnan vaurautta. Me jopa eristämme pienet lapset omiin huoneisiinsa, mikä kauhistuttaa yhteisöllisten kulttuurien jäseniä. Oma huone ei ole itsestään selvästi hyvä asia. Mitä enemmän olemme omassa huoneessa, sitä enemmän sinne kaipaamme. Mitä enemmän omia huoneita, sitä vaikeampaa on olla yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Tämä yksityisyyden arvostaminen on johtanut ojasta allikkoon. Kun jokaisella on jo pienestä pitäen omat huoneensa, sopeutuminen yhdessä elämiseen käy vaikeaksi. Monissa perheissä tämä on johtanut siihen, että perheenjäsenillä ei ole muuta yhteistä kuin ulko-ovi. Kaikilla on omat huoneensa, omat aikataulunsa, omat tietokoneensa ja puhelimensa ja myös omat makumieltymyksensä. Kuitenkin Yhdysvalloissa tehty tutkimus kertoo, että mitä enemmän perheellä on yhteisiä aterioita, sitä paremmin lapset voivat.

Hillitsemme materialismia korostamalla henkisiä arvoja. Yksi tärkeimmistä arvoista on juuri ystävällisyys:

Tarjolla on lukemattomia piiloon jääviä tai julkisia, mikroskooppisia tai valtavia, hetkellisiä tai kestäviä, pinnallisia tai syvällisiä tapoja, jotka tuovat toisen ihmisen elämään jotakin apua, helpotusta, iloa, toivoa, hyvinvointia, älyllistä tai henkistä kasvua, ja jopa ekstaasia. Tällainen suhde ei ole enkeleistä lähtöisin oleva poikkeus itsekkäiden ja taistelevien yksilöiden kurjassa maailmassa, vaan se on päinvastoin normaali tapahtuma, usein osa jokapäiväistä kanssakäymistämme ja perustuu ystävällisyyteen. (Ferrucci, 239).

Lähteet:

Ferucci, P. (2007). The power of kindness. New York: Tarcher/Penguin.

Kasser, T. (2002). The high price of materialism. Cambridge: The MIT Press.

Kasser, T. & Sheldon, K.M. (2000). Of wealth and death: Materialism, mortality salience, and consumption behavior. Psychological Science, 11, 348-351.

Koole, S. & van der Berg, A. (2001). Lost in wilderness: Terror management and the experience of nature. Käsikirjoitus, Free University of Amsterdam.

Ojanen, M. (2010). Hyvinvoinnin käsikirja, 2p. Helsinki: Kirjapaja.

Solomon, S., Greenberg, J.L., & Pyszczynski, T.A. (2004). Lethal consumption: Death-denying materialism. Teoksessa T. Kasser & A. D. Kanner (toim.) Psychology and consumer culture. The struggle for a good life in a materialistic world. Washington, DC: APA, 127-146.

Wilkinson, R. & Pickett, K. (2010). The spirit level. Why equality is better for everyone. Lontoo: Penquin.

Uuden palkkausjärjestelmän pettävä psykologinen perusta

Markku Ojanen

Valtiovalta runnoo Suomessa väkisin uutta palkkausjärjestelmää kaikille sen piiriin kuuluville työpaikoille. Kyse on suoranaisesta pakottamisesta, sillä järjestelmän hyödyllisyyttä ei ole perusteltu. Tämä ylimielinen toimintapa suhteessa alamaisiin vahvistuu kaikista demokratiapuheista huolimatta. Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” osuvasti kuvannut tulosjohtamisen ja siihen liittyvän tulospalkkauksen ongelmia. Yliopistoista tullut tulosjohtamisen kritiikki on kokonaan sivuutettu. Missä muualla maan parhaat tämän alueen asiantuntijat ovat kuin yliopistoissa? Myös työntekijöiden edustajat ovat antautuneet tyytyen toteamaan, että valtio on asian jo päättänyt ja kyse on vain siitä, miten järjestelmään parhaalla mahdollisella tavalla sopeudutaan. Kunhan omille jäsenille saadaan jonkin verran lisää rahaa, elämä voi jatkua.

Tässä kirjoituksessa käsittelen tulosjohtamisen psykologisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Niihin on kyllä ohimennen viitattu, mutta aihepiiriin liittyvä runsas tieteellinen tutkimus on jäänyt huomiotta. Yhä useammin myös taloustieteilijät kirjoittavat onnellisuudesta ja hyvinvoinnista korostaen sitä, että nämä ovat tärkeämpiä asioita kuin taloudellinen kasvu tai kaupan vapaus. Esimerkiksi Richard Layard edellyttää, että taloudellisia ja poliittisia toimenpiteitä arvioidaan onnellisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Heti ensimmäinen tutkimustulos kertoo, että onnellisuudella ja varallisuudella ei ole muuta yhteyttä kuin se, että köyhyydestä tai vakavista aineellisista ongelmista kärsivät ihmiset ovat muita tyytymättömämpiä ja onnettomampia. Vaikka ihmiset tavoittelevat yhä suurempia tuloja, mitään onnellisuuslisää niistä ei koidu. Tämä on karu tulos tulospalkkioiden näkökulmasta. En ole kuullut yhtäkään järkevää psykologista perustelua sille, miksi minä ja työtoverini ryhtyisimme tekemään asioita enemmän tai paremmin, jos saamme hiukan lisää palkkaa.

Toiseksi tutkimukset (mm. Edward Deci) kertovat, että suorituksiin liittyvät palkkiot usein turmelevat sisäisen motivaation eli ihmisten luonnollisen halun tehdä hyvää työtä. Kun tunnen yliopistomaailman hyvin, voin vakuuttaa, että yliopistoissa opettajat – ja myös virkamiehet – haluavat tehdä ihan omasta halustaan ja velvollisuudentunnostaan hyvää työtä. He haluavat opettaa hyvin ja tehdä hyvää tutkimusta. Palkalla on tämän sisäisen motivaation kanssa hyvin vähän tekemistä. Opettajat tekevät usein käsittämättömän pitkiä työpäiviä täysin ilman ylityökorvausta. Kuvaukset työn tuottavuudesta ovat tällä hetkellä valheellisia, koska valtiovalta ei anna merkitä vuotuiseksi työmääräksi kuin tasan 1600 tuntia. Tähän valheeseen ovat järjestömmekin suostuneet. Tällä hetkellä valtiotyönantaja pitää itsestään selvänä, että yliopistojen opettajat tekevät palkatonta ylityötä toteuttaakseen heille annetut tavoitteet. Tätä ylimääräistä työtä ei missään huomioida. Yliopistojen laitokset ovat kuin herhiläisen pesiä, joissa joku pesän jäsenistä houkuttelee koko joukon syöksymään uusille apajille.

Pikkutarkat työn “tulosten” arviot johtavat koetun ulkoisen kontrollin lisääntymiseen. Työn omaehtoisuus heikkenee ja työntekijät alkavat miettiä, mistä suunnasta tuuli milloinkin puhaltaa. Kenties tulee aiheelliseksi miettiä, onko mitään järkeä tehdä palkatta ylityötä, jos nuo mahdolliset lisät ovat pieniä tai jäävät kokonaan tulematta. Jo vuosia sitten sosiaalipsykologit osoittivat, että kaikenlainen valvonta synnyttää kielteisiä asenteita sekä johdossa että alaisissa ja ehkä pahin seuraus on se, että ulkoinen kontrolli vähentää luottamusta alaisiin.

Kolmanneksi David Dunning on osoittanut, että ihmiset yleensä yliarvioivat omia suorituksiaan. Mitä huonompi suoritus, sitä suurempi yliarviointi on. Tähän eivät palautteet paljon vaikuta, sillä kyse on arvokkuudesta, oman minän suojelusta. Kielteiseksi koettu palaute katkeroittaa ja heikentää tulevaa suoritusta. Poikkeuksena ovat erittäin konkreettiset työsuoritukset, joiden arviointia kukaan ei voi kiistää. Monissa työtehtävissä suoritusten arviointi kuitenkin on erittäin vaikeaa.

Työn tulosten arvioijan näkökulmasta tilanne on hankala, sillä arviointeja vertailevat tulokset osoittavat, että esimiehet käyttävät hyvin erilaisia arviointiperusteita. Tästä seuraa, että arvioiden oikeudenmukaisuus voidaan perustellusti kiistää. Mitä enemmän arvioitavia asioita on, sitä vaikeammaksi arviointi tulee ja sitä todennäköisempiä arviointivirheet ovat. Jokainen tunnistaa yliopistojen muutamat todelliset huippututkijat, mutta miten punnitaan tavallisen opettajan tutkimus, opetus, hallinto ja yhteiskunnallinen panos? “Onnellisuusprofessorina” mieluusti painottaisin sellaisen työntekijän ansioita, joka toiminnallaan edistää yhteistä onnellisuutta. Ilokseni totean, että tämä on myös Richard Layardin suosittelemaa toimintaa.

Neljänneksi jo Daniel Kahneman osoitti, että menetykset ja voitot eivät ole samansuuruisia. Tulojen lasku 100 eurolla masentaa kaksin verroin verrattuna siihen mitä samansuuruinen korotus ilahduttaa. Turvallisuus on toisin sanoen ihmisille paljon tärkeämpi kuin yleensä uskotaan. Etuisuuksiin kajoaminen tuo mukanaan sellaisia riskejä, joihin erityisesti poliitikkojen on syytä varautua.

“Suorituksiin liittyvien palkkojen huolenaihe on se, että ne rohkaisevat raakaa kilpailua (rat race)”, kirjoittaa taloustieteilijä Richard Layard. Palkkaa tavoitellaan ennen kaikkea statuksen vuoksi ja kilpailu statuksesta on nollasummapeliä. Siinä on voittajia vähän ja häviäjiä paljon. Tulosjohtamisen gurut inhoavat ajatusta, että palkka tulee työtehtävän mukaan, vaikka tämä opetus- ja palvelualoilla on toiminut erittäin hyvin. On erittäin naivia ajatella, että tekisin työssäni jotakin toisin jonkin pienen palkanlisän vuoksi. Varmaan ilahtuisin, mutta tutkimus kertoo, että vaikutus on kovin lyhytaikainen.

Uudessa järjestelmässä vertailu täytyy siis tehdä työtovereihin nähden, koska vain harvoin objektiivisia perusteita on olemassa. Tämä on uuden järjestelmän suurin ongelma. Monet kestäisivät ne pienet palkkaerot, joita uusi järjestelmä tuo mukanaan, mutta koska paremmuusjärjestys kuvaa heidän arvoaan työntekijänä, se koskettaa syvältä. Järjestelmä korostaa tulosjohtamista ja saattaa työntekijät kilpailijoiksi. Tästä ongelmasta uuden järjestelmän markkinoijat eivät puhu, mutta tiedostavat sen, koska henkilökohtaiset arviot ovat salaisia. Tämä tietenkin vaikeuttaa järjestelmän arviointia ja on omiaan nostattamaan oikeutettuja epäilyksiä.

Tietoisena näistä järjestelmän psykologisista ongelmista minun on vaikea olla sitä toteuttamassa. Esimiehen kaiketi pitäisi luottaa omaan arviointikykyynsä, mutta käytyäni läpi joukon tutkimuksia, jotka osoittavat aivan muuta, tehtävästä tulee erityisen vaikea. Kun lisäksi ajattelen, että jokainen “alaisistani” (inhoan tätä sanaa) ansaitsee tuloksellisuuslisää, olen ilmeisesti umpikujassa, koska tämä sotii järjestelmän hallitse ja hajota -ideaa vastaan. Jos jollekin annetaan, joltakin pitää ottaa pois – tai ainakin hänen palkkansa pysyy entisellään.

Uusi palkkausjärjestelmä tuskin tuo valoa yliopistojen kahteen merkittävään ongelmaan. Näistä toinen on aloittelevan tutkijan työn epävarmuus. Valtiovalta on kyllä antanut entisen Neuvostoliiton malliin ukaaseja, joiden mukaan lyhytaikaisia työsuhteita pitää vähentää, mutta suosii itse lyhyttä rahoitusta ja tekee pitkäaikaisen palkkaamisen mahdottomaksi. Toinen ongelma on hallinnollisten tehtävien lisääntyminen ja jatkuvat uudistukset uudistuksen vuoksi. Opetusministerit tarttuvat näihin antaakseen kuvan siitä, että jotakin on tekeillä. Esimerkiksi koulutusohjelmien toimivuutta on nykyisin mahdotonta arvioida, koska ne muuttuvat jatkuvasti. Yliopistojen laitosten on pakko osoittaa edistyksellisyyttään kehittämällä mitä merkillisimpiä hankkeita ja ohjelmia.

Hyvien työntekijöiden – tai mieluummin työyhteisöjen – palkitsemiseen olisi voitu luoda paljon yksinkertaisempi kannustusjärjestelmä. Jo ennestään kuormitetut johtajat saavat niskoilleen järjestelmän, joka tekee yliopistojen laitosten ja tiedekuntien johtamisesta entistä vastenmielisemmän tehtävän.

Auta auttamaan – Käsikirja työnohjauksesta (1988)

Auta auttamaan – Käsikirja työnohjauksesta. Niskanen, P. & Sorri, P. & Ojanen, M. 1988. Helsinki: WSOY, 220s.
ISBN 951-0-14935-7

Työnohjaus – työtä koskevan tiedon jakamistako? Työhön perehdyttäminen – työnohjaustako? Työnohjaus puhuttaa, sen tarve tunnustetaan, vaikkei käsite kaikille olekaan selvä.

Työnohjausta tarvitaan nimenomaan ihmissudeammateissa, joissa ammattitaitoa on mahdoton saavuttaa pelkän teoreettisen tiedon varassa. Työnohjauksen tavoitteena on työn laadun parantaminen. Sen avulla työntekijä oppii tuntemaan itsensä, luomaan luottamuksellisen ja lämpimän suhteen autettavaansa, arvostamaan häntä ihmisenä ja ymmärtämään hänen ongelmiaan.

Kirjassa selvitetään seikkaperäisesti työnohjauksen taustaa ja kehittymistä Suomessa sekä työnohjausta käytännössä. Psykiatrisesta hoitotyöstä tuodut esimerkit havainnollistavat tekstiä. Tekijät käsittelevät laajasti erilaisia työnohjauksen muotoja: työntekijäkeskeistä, potilaskeskeistä, yksilön, ryhmän ja koko hoitoyksikön työnohjausta.

Kirjaan on koottu uusin tieto työnohjauksesta. Se on vankka käsikirja terveyden- ja sosiaalihuollossa. Henkilöstön kehittämisestä vastaaville se antaa käytännön vinkkejä ja omasta ammattitaidostaan huolehtiville eväitä tietojen syventämiseen, taitojen tarkistamiseen.