Julkaistu Diakonia 4/2008
Professori Raija-Leena Punamäki on tutkinut Israelissa ja Palestiinassa lasten ja aikuisten traumaattisia kokemuksia. Noissa maissa asuvien elämä on usein hyvin ahdistavaa. Pakkomuutot, pommitukset ja kostoiskut aiheuttavat suurta aineellista tuhoa ja myös ihmishenkien menetyksiä. Hiljattain TIME-lehdessä julkaistut tutkimustulokset kertoivat, että Irakissa palvelleiden sotilaiden keskuudessa traumaperäisten oireiden määrä oli korkea. Voivatko ihmiset noissa olosuhteissa lainkaan selviytyä henkisesti terveenä?
Turvallisissa olosuhteissa elävät suomalaiset eivät hekään säästy traumaattisilta kokemuksilta ja elämän kriiseiltä. Jos omassa elämässä ei ole tapahtunut vuosikausiin mitään kovin järkyttävää, päivän lehtiä lukemalla huomaa, että väkivaltaa, onnettomuuksia ja rikoksia on aivan riittävästi. Neutraalisti kuvattuja artikkeleita lukiessa ei aina tule ajatelleeksi, mitä ihmiset ovat kokeneet ja miten paljon tapahtumiin liittyy kärsimyksiä. Saatamme närkästyä, jos esimerkiksi raiskaaja tai pahoinpitelijä saa mielestämme kovin lievän tuomion. Kuitenkin se kertoo siitä, että pidämme noita asioita hyvin vakavina ihmisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Piiloon jää kuitenkin valtavasti ihmisten tuskaa esimerkiksi läheisten ihmisten kuolemien ja sairauksien tähden. Miten tuskallista onkaan seurata oman lapsen menehtymistä vaikeaan sairauteen.
Useimmat ihmiset, ehkä kaikki, voivat nimetä jonkin merkittävän kriisin, jonka he ovat kokeneet hyvin ahdistavana. Emme säästy kuolemilta, menetyksiltä ja varsinkaan häpeän kokemuksilta. Emme ainakaan, jos elämme riittävän vanhaksi. Häpeän ja hylkäämisen kokemukset voivat säilyä painolasteina elämän loppuun asti.
On syytä erottaa traumaattiset tapahtumat, kielteiset elämänmuutokset sekä traumaattiset olosuhteet. Edelliset ovat yleensä äkillisiä menetyksiä, joilla tietenkin voi olla pitkäaikaisia seurauksia. Traumaattisille olosuhteille on ominaista se, että samat kielteiset tekijät säilyvät pitkään, jopa vuosikausia, muuttumattomina. Kriisi-sana sopii kuvaamaan näitä molempia, joskin usein jokin ennestään vaikea elämäntilanne pahenee jonkin kielteisen muutoksen ansiosta.
Tutkimustyö keskittyi aluksi traumaattisiin elämänmuutoksiin. Maailmansotien aikana huomiota kiinnitettiin sotilaiden äkilliseen romahtamiseen. Myös lähiomaisen menetys nähtiin psyykkisten ongelmien riskitekijänä. Kuitenkin vasta 1960-luvulla empiirinen tutkimus lähti toden teolla käyntiin. Tämä oli paljolti kahden amerikkalaisen tutkijan, Thomas Holmesin ja Richard Rahen, ansiota. He laativat sosiaalista uudelleensopeutumista kuvaavan asteikon, joka laadittiin siten, että erilaisille elämänmuutoksille skaalattiin arvot niiden voimakkuuden mukaan. Muutokset suhteutettiin puolison kuolemaan, jolle annettiin arvo 100. Siihen verrattuna avioeron vaatimaksi sopeutumistyöksi saatiin 73, vankeuden 63 ja eläkkeelle jäämiselle 45. Ideana oli, että vaikka yksikin voimakas asia voi olla riski terveydelle, niiden kasautuminen vuoden aikana on hyvin stressaavaa.
Tätä ideaa tukevia tuloksia saatiinkin, mutta yhteydet eivät olleet kovin vahvoja. Menetelmässä ei eroteltu kielteisiä ja myönteisiä asioita, mikä oli virhe, sillä myönteiset elämänmuutokset eivät yleensä aiheuta stressiä, vaan pikemminkin päinvastoin lisäävät hyvinvointia. Lisäksi sopeutumisen mittari ei riittävän tarkasti erotellut muutoksia ja olosuhteita. Mukana oli joitakin sellaisiakin asioita, jotka eivät varsinaisesti olleet muutoksia (seksuaaliset ongelmat, vaikeudet pomon kanssa).
Jostakin syystä pitkäaikaiset traumaattiset olosuhteet eivät niinkään kiinnostaneet tutkijoita, vaikka niiden merkitys on usein suurempi kuin yksittäisten asioiden. Millaista onkaan elää väkivallan pelossa tai kokea alistamista ja kiusaamista? Viime vuosina on aiheellisesti kiinnitetty huomiota koulu- ja työpaikkakiusaamiseen, sillä niillä on usein hyvin vakavia seurauksia.
Tehdyt tutkimukset antoivat vaikutelman, että traumoihin on vaikea sopeutua ja että oireet olivat aina vaikeita. Kuitenkin jo Holmesin ja Rahen mallin pohjalta tehdyt tutkimukset antoivat melko niukkoja tuloksia. Valtaosa kielteisiä elämänmuutoksia kokeneista selviytyi ainakin tyydyttävästi ja jopa hyvin.
Olen omissa tutkimuksissani arvioinut, mikä merkitys on vuoden aikana tapahtuneilla kielteisillä elämänmuutoksilla. Keskimäärin vaikutus on yllättävän pieni. Ihmiset selviytyvät hyvin läheisten kuolemasta, vaikeista sairauksista, menetyksistä ja eroista. Holmes ja Rahe olivat sikäli oikeassa, että kielteisten asioiden kasautuminen tekee sopeutumisen vaikeaksi. Olen tutkimuksissani käyttänyt hyvinvoinnin asteikkoja, joissa vaihteluväli on 0-100. Suomalaisten keskimääräinen hyvinvointi (tyytyväisyys ja onnellisuus) on noin 70 eli selvästi asteikon myönteisellä puolella (50 on neutraali kohta). Yksi merkittävä kielteinen asia pudottaa arvioita keskimäärin noin 10 pistettä, mutta vaikutus ei yleensä ole pysyvä, vaan hyvinvoinnin taso palautuu yleensä entiselle tasolle. Yksilöllinen vaihtelu on suurta sekä tapahtuman kokemisessa että siihen sopeutumisessa. Jos vuoden aikana on sattunut useita kielteisiä asioita, kuten kuolemantapauksia, menetyksiä, sairauksia ja eroja, hyvinvoinnin arviot alenevat keskimäärin asteikkoarvoon 40, joka siis jo on asteikon kielteisellä puolella.
Miten näihin tuloksiin pitää suhtautua? Onko aivan luonnollista kokea “oireita” eli tuntea surua, ahdistusta ja tuskaa, kun jotakin ikävää tapahtuu vai onko aina kyse mielenterveyden häiriöistä tai peräti sairauksista? Nämä suru- ja menetysreaktiot ovat luonnollisia ja inhimillisiä, sillä olisihan kummallista, jos ihminen suhtautuisi tyynesti siihen, että lapsi kuolee tai että puoliso hylkää tai että yritys tekee konkurssin. Tyyni suhtautuminen tällaisiin asioihin ei voi olla mikään ihanne, vaikka sellaista joskus suositellaan. Ihmisen perusolemukseen kuuluvat hänen tunteensa, jotka heijastavat vahvasti sitä, mitä hän elämässään kokee.
Vaikka kysymys ei ole häiriöistä tai sairauksista, se ei tietenkään tarkoita, etteikö näitä vaikeita asioita kokenut tarvitsisi paljon apua ja tukea. Eihän kukaan selviä ilman toista ihmistä. Silti on merkillistä, että ihmiset ovat niin erilaisia kuin ovat. Kaavamaiset “surutyön” mallit kuvaavat puutteellisesti menetysten vaikutuksia. Eräässä tutkimuksessani muutamat ihmiset sanoivat, että työttömäksi jääminen oli hyvin onnellinen asia ja siitä kertoivat myös heidän antamansa arviot. Enemmistölle työttömyys oli vaikea asia, joskin siinäkin oli suurta vaihtelua. Muutamille työttömyys oli suoranainen katastrofi, joillekin hankala asia, mutta josta he uskoivat selviytyvänsä. Keskiarvoihmistä ei oikeasti ole olemassa. Jokaisen kokemukset ovat ainutlaatuisia ja yksilöllisiä. Kokeminen liittyy aina persoonallisuuteen, elämänkohtaloihin ja ihmissuhteisiin. On varmasti eri asia – ja näin myös tutkimukset kertovat – selviytyä muutoksista turvallisissa ihmissuhteissa kuin yksin tai ahdistavissa ihmissuhteissa.
Traumoista saatuja tutkimustuloksia voidaan katsoa myös positiivisesta näkökulmasta, jolloin käy nopeasti ilmi, että selviytyminen on odotettua parempaa ja kehittyy joskus jopa kukoistamiseksi. Viktor Frankl puhui ja kirjoitti keskitysleirikokemusten jälkeen elämän mielekkyydestä ja rakkaudesta. Vaikka kriisit aiheuttavat surua ja tuskaa, ne johtavat myös myönteisiin arvioihin. Tutkimusten mukan näin kokee 60-70% kriisejä tai traumoja kokeneista. He löytävät itsestään yllättäviä vahvuuksia, kokevat oppineensa elämästä, ymmärtävät, mikä lopulta on tärkeää ja osaavat arvostaa sitä tukea, mitä onneksi ovat saaneet.
Sana kukoistaminen ei tarkoita jotakin ihmeellistä uutta olemusta, vaan kykyä jakaa kokemuksistaan, olla katkeroitumatta ja käpertymättä ja valmiutta auttaa muita samanlaisissa tilanteissa olevia. Monien vaikeita kriisejä ja traumoja kokeneiden elämässä tapahtuu ns. kvanttimuutos, jolloin myös arvot muuttuvat siten, että itsekkyyden koetaan vähenevän ja armon ja rakkauden kokemukset lisääntyvät. Monet tutkijat puhuvat trauman jälkeisestä kasvusta kuvatessaan näitä myönteisiä muutoksia. On voitu osoittaa, että uskonnollisuudella on ollut selviytymistä ja kukoistamista edistävä vaikutus. Uskonto antaa usein mielettömiltä ja epäoikeudenmukaisilta tuntuville asioille selityksen, jonka varassa elämää on mahdollista jatkaa eteenpäin.
Miten kriiseistä ja traumoista päästään eteenpäin? Vastuu on sekä ihmisellä itsellään että meillä kaikilla yhteisesti. Kriisin keskellä olevalle on uskaliasta antaa ohjeita, mutta tällaisia ne voisivat olla:
- Varo tuhoisia pakokeinoja (alkoholi, vetäytyminen kuoreensa)
- Hakeudu muiden ihmisten seuraan
- Puhu vaikeista asioistasi – mutta älä vatvo niitä loputtomiin.
Kaikille yhteisesti on tarjolla vain yksi ohje: Tue kriisin tai trauman kokenutta ihmistä ja koeta suhtautua häneen luontevasti. Kuuntele ja tee hänen kanssaan arkisia asioita. Terapeutiksi ei tarvitse ryhtyä.
Lopuksi on vielä syytä korostaa sitä, että vaikka kriisi- ja traumareaktiot ovat luonnollisia, se ei tarkoita, että ne eivät olisi raskaita ja että ne eivät joskus kestäisi jopa vuosikausia – joskus jopa elämän loppuun asti kannettavana taakkana. Pahinta on sellainen kokemus, joka on hyvin epäoikeudenmukainen ja ihmisarvoa loukkaava. Tästä esimerkkinä on raiskaus, josta aiheellisesti on vaadittu ankaria rangaistuksia. Myös oman lapsen kuolema tuntuu suurelta vääryydeltä. Varsinkin jälkimmäisessä kriisissä monia on auttanut uskontoon perustuva tulkinta, jonka mukaan elämä jatkuu vielä jossakin muodossa, jossa jälleennäkeminen on mahdollista.
Ihminen ei olisi selviytynyt läpi vuosituhansien, jos hänellä ei olisi kyky nähdä vaikeissakin asioissa jotakin myönteistä ja jos hän kaikesta huolimatta ei jaksaisi uskoa elämään. Sopeutumisella on kuitenkin rajansa. Kaikkeen ihminen ei sopeudu eikä hänen pidäkään sopeutua. On vaikeita asioita, joita on vain kestettävä ja raahauduttava päivästä toiseen paremman toivossa. Emme voi kuvitella elämää ilman valoa ja varjoa, onnea ja tuskaa.
Lähteet:
- Ojanen, M. (2008). Positiivinen psykologia. Helsinki: Edita.
- Punamäki, Raija-Leena (2008). Voiko traumasta tulla mitään hyvää? Psyykkinen kestävyys ja inhimillisen kasvu kidutuksen uhreilla. 81-92. Teoksessa R.-L. Punamäki, P. Nieminen & M. Kiviaho (toim.). Mieli ja terveys: ilon ja muutoksen psykologiaa. Tampere: Psykologian laitos.
