Psykologian emeritusprofessori, luennoitsija-kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät lämpimästi tervetulleeksi kotisivuilleen!

Älykkyystutkimuksen historiaa ja tuloksia

Julkaistu Aikalainen, syyskuu 2008

Koska tämän lehden palstoilla älykkyydestä ovat keskustelleet politiikan, filosofian, sosiologian ja kirjallisuuden tutkijat, on jo aika psykologian edustajan kirjoittaa aiheesta jotakin. Onhan älykkyyden tutkimus historiallisesti yksi psykologian keskeisimmistä tutkimuskohteista. En ole tehnyt älykkyyteen liittyvää tutkimusta, mutta olen seurannut aika aktiivisesti tutkimusta 40 vuotta. Seuraavassa kuvaan lyhyesti älykkyystutkimuksen historiaa ja sen jälkeen tiivistän saatujen tutkimusten tuloksia.

Älykkyyden empiirinen tutkimus alkaa Francis Galtonista, joka vuodesta 1884 lähtien teki laboratoriossaan aistien toimintaan liittyviä testejä yli 9000 henkilölle. Hän mittasi mm. ihmisten kykyä erottaa ääniä, hajuja ja painoja toisistaan. Myös reagointinopeutta pidettiin lupaavana älykkyyden ilmaisijana. Samantapaisia testejä käytti myös Galtonin oppilas James McKeen Cattell Yhdysvalloissa. Jo McKeen Cattell havaitsi, että nämä mittarit korreloivat aika heikosti keskenään, mikä oli tietenkin pettymys. Myöhempi tutkimus on tämän tuloksen vahvistanut ja samalla on käynyt ilmi, ettei näillä mittauksilla voida tavoittaa älykkyyden ydintä. Galton oletti jo tuolloin, että älykkyys perustuu kykyyn ratkoa sekä arkisia että vaativia päättelyongelmia.

Galton itse oli todellinen ihmelapsi. Hän oppi lukemaan jo kahden vuoden ikäisenä. Ehkä tämä varhaiskypsyys ja tyhmien ihmisten keskellä eläminen saivat hänet kiinnostumaan älykkyyden tutkimuksesta. Hän vakuuttui siitä, että älykkyys on periytyvää ja perusteli tätä päätelmää sillä, että joissakin suvuissa älykkyyttä näyttää olevan runsain mitoin, kun taas toisissa sitä on selvästi vähemmän. Galton kehitti myös älykkyystutkimuksen keskeisen metodin eli korrelaatiokertoimen. Galtonin lähtökohdat olivat hyvin teoreettisia. Hän halusi pureutua älykkyyden olemukseen ja syntyyn.

Aivan toista linjaa edusti ranskalainen Alfred Binet, joka halusi kehittää testin, joka auttaisi oppimisvaikeuksien toteamisessa. Hän sai opetusministeriöltä tehtäväkseen kehittää testin, jolla hitaat oppijat voitaisiin erottaa nopeista. Opettajien arvioita ei pidetty tarpeeksi luotettavina. Binet kehitti yhdessä Henri Simonin kanssa älykkyystestien perusmallin, jonka mukaan yhä toimitaan. Älykkyyden olemuksesta oltiin jo varhain aika yksimielisiä. Vuonna 1921 ryhmä asiantuntijoita päätyi seuraavaan määrittelyyn: älykkyys on kykyä tehdä abstrakteja päätelmiä, kykyä sopeutua uusiin ympäristöihin sekä kykyä hankkia tietoa ja hyötyä kokemuksesta. Tähän tapaan ajatellaan edelleen. Myös aivan tavalliset (länsimaiset) ihmiset ajattelevat tutkimusten mukaan näin, sillä aivan samat asiat nousevat esiin. Läntisen maailman ulkopuolella älykkyyteen liittyy aina myös viisautta eli kykyä tehdä moraalisesti oikeita ratkaisuja.

Myöhemmissä psykologisissa tutkimuksissa keskeinen kiinnostuksen kohde ovat olleet älykkyyden osatekijät. Tähän liittyy kysymys siitä, onko olemassa jokin yleinen älykkyystekijä (ns. g-tekijä), joka on yhteistä kaikenlaisille älyllisille suorituksille vai on onko olemassa joukko melko riippumattomia älykkyys- tai lahjakkuustekijöitä. Monia tutkijoita on kiinnostanut älykkyyden merkitys käytännön elämässä sekä se, millaiset tekijät selittävät älykkyyttä. Tutkimustietoa on yli sadan vuoden aikana kertynyt paljon eikä sitä ole helppo tiivistää. Kuten Aikalaisen kirjoituksista nähdään, älykkyyden käsite ja tutkimus ovat herättäneet voimakkaita tunteita. Älykkyystutkija Arthur Jensen joutui vainon kohteeksi 1970-luvulla esitettyään, että värillisen ja valkoisen väestön väliset älykkyyserot ovat todellisia eivätkä johdu esimerkiksi testien puolueellisuudesta. Hän ei kuitenkaan ajatellut, että nämä erot olisivat kuin kiveen hakattuja, vaan hän uskoi, että koulutuksen avulla eroja voidaan kuroa umpeen. Hiukan samantapainen kohtalo on tullut Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen osaksi. Lynn ja Vanhanen eivät kuitenkaan ole yksinäisiä susia, vaan edustavat traditiota, jonka piirissä julkaistaan runsaasti samantapaisia tutkimustuloksia.

Älykkyyden tutkijat ovat seuraavista johtopäätöksistä aika yksimielisiä:

  1. Älykkyydessä on vahva geneettinen komponentti, joka on nimetty g-tekijäksi. Älykkyyden periytyvyys on osoitettu sekä kaksos- että adoptiotutkimuksilla. G-tekijän lisäksi on järkevää puhua älykkyyden osatekijöistä, vaikka ne aina korreloivat jonkin verran keskenään. Kaikki älykkyyden osatekijät eivät tosin korreloi yhtä vahvasti g-tekijään. Siten on järkevää kuvata älykkyyttä yhdellä luvulla eli tuolla kuuluisalla älykkyysosamäärällä, vaikka se kuvaa aika karkeasti ihmisen lahjakkuuksia eikä anna tietoa hänen konkreettisista taidoistaan ja tiedoistaan.
  2. Vaikka eräät tutkijat, kuten Robert Sternberg, ovat halunneet laajentaa älykkyyden määritelmää käytännön taitojen ja luovuuden suuntaan, useimmat älykkyyden tutkijat eivät pidä tätä laajennusta järkevänä. Sternbergin testien antamat tulokset korreloivat kuitenkin g-tekijään tai sitten ne mittaavat esimerkiksi työhön liittyviä käytännön taitoja. Useat tutkijat ovat saaneet tuloksia, jotka ovat Sternbergin teorian vastaisia.
  3. Älykkyys ei ole sama asia kuin taitavuus tai pätevyys työtä ja harjoitusta vaativissa tehtävissä. Vaikka yleinen tietomäärä korreloi hyvin muihin älykkyystekijöihin, älykkyys auttaa vain alkuun. Älykkyys helpottaa tietojen hankkimista, mutta ilman opiskelua, harjoittelua ja riittävää kokemusta työssä älykäs on autokorjaamolla avuton eikä pysty tekemään yhtään mitään ilman opastusta.
  4. Älykkyyden mittaaminen on idea, jota on paljon arvosteltu. Voiko yksi tai edes viisi lukua mitenkään kuvata ihmisen lahjakkuutta? Älykkyystutkijat myöntävät, että testien käytössä on tehty pahoja virheitä. Pahaa jälkeä syntyy, kun kieleen ja kulttuuriin liittyviä tekijöitä ei huomioida. Älykkyyden mittaamiseen liittyi viime vuosisadan alkupuolella rasistisia piirteitä. Mittauksilla osoitettiin lahjattomiksi sellaisia ihmisryhmiä, joissa ei ollut muuta vikaa kuin se, että he eivät ymmärtäneet englantia. Älykkyystuloksia käytettiin jopa eugeniikan perusteena. Tämä historia on antanut älykkyystutkimuksellekin kiistanalaisen maineen. Testien käytössä tulee olla hyvin varovainen, sillä esimerkiksi oppimisessa on kysymys paljon muustakin kuin älykkyydestä.
  5. Mittaukset toimivat kuitenkin hyvin tietylle kielialueelle sovellettuna ja lisäksi on alettu kehittää kulttuurista riippumattomia testejä. On osoitettu, että näistä ei-kielellisistä testeistä selviytyvät hyvin nekin, joille ohjeet näytetään kuvallisin esimerkein ilman puhetta. Hyvin erilaiset mittarit antavat samanlaisia tuloksia, mikä myös osoittaa testien luotettavuutta. Luotettavuutta tukee myös se, että mittaustulokset ovat monien vuosien viiveellä hyvin pysyviä. Yksilötasolla älykkyyden taso ei siis juuri muutu, ellei sairaus tai vamma johda aivotoimintojen häiriöihin.
  6. Psykologisten ominaisuuksien mittaamiseen liittyy aina satunnaisvirhettä, joten kaksi mittaustulosta samalla testillä voi antaa jossain määrin erilaisia tuloksia. Väsymys ja sairaus vaikuttavat tuloksiin, samaten kiinnostus tehtävien suorittamiseen eli motivaatio. Saman testi toistaminen parantaa jonkin verran tuloksia, koska harjoittelu auttaa testeissäkin. Kuitenkaan ei ole vakuuttavasti osoitettu, että älykkyyden tasoa voitaisiin merkittävästi kohottaa. Poikkeuksena ovat kaltoin kohdellut lapset, joiden elämän merkittävä kohentuminen parantaa myös älykkyystuloksia. Huono ravitsemus ja siihen liittyvä henkinen lamaantuminen heikentävät älykkyystuloksia.
  7. Älykkyyden suhdetta aivojen rakenteeseen ja toimintaan on tutkittu intensiivisesti. Aivojen koko näyttää jonkin verran korreloivan älykkyyteen (.30 – .40), mutta esimerkiksi Einsteinin aivojen paino oli hiukan väestön keskiarvoa pienempi. Koko ei siis ole kovin ratkaiseva tekijä. Richard Hairin työryhmä opetti opiskelijoita pelaamaan Tetristä. Kaikki kehittyivät nopeasti, mutta älykkäimmät kaikkein eniten. Jännittävä tulos oli, että hyvin älykkäillä aivojen toiminta oli monilla aivojen alueilla vähäisempää kuin heitä vähemmän älykkyyspisteitä saaneilla. Ehkä kysymys on siitä, että he käyttävät aivojaan hyvin taloudellisesti. Myös vaativilla testeillä mitattu reaktionopeus korreloi jonkin verran älykkyyteen. Galton ja McKeen Cattell eivät siis olleet aivan väärässä.
  8. Älykkyys ennustaa arkielämässä pärjäämistä yleensä paremmin kuin mikään muu ominaisuus. Esimerkiksi työhaastatteluihin perustuvat arviot tai persoonallisuuden piirteet eivät ennusta yhtä hyvin työssä pärjäämistä. Hyvin valikoituneessa joukossa älykkyyden merkitys voi olla muita tekijöitä vähäisempi, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että älykkyys on merkittävä tekijä ihmisen selviytymisen kannalta. Tietenkin monet muut tekijät vaikuttavat siihen, mitä työssä tai elämässä tulee tapahtumaan. Tällaiset ennusteet ovat aina karkeita todennäköisyyksiä. Superälykäs voi pilata täydellisesti elämänsä ja keskitasoisesti älykäs voi pärjätä aivan loistavasti millä tahansa kriteerillä arvioituna. Tutkimusten antamista aika matalista korrelaatioista voidaan vetää aivan liian vahvoja johtopäätöksiä, mikä on kovin tavallista silloin, kun tutkija innostuu tuloksistaan.
  9. Paljon huomiota herättänyt Flynn-efekti hyväksytään yleisesti. Sen mukaan älykkyyden taso on kohonnut noin kolme IQ-yksikköä vuosikymmenessä sinä aikana kuin tutkimusta on tehty. Älykkyys on siis peräti 15 pistettä korkeammalla tasolla kuin 50 vuotta sitten. Tämä ei oikein sovi yhteen yllä kuvattujen tulosten kanssa. Jos älykkyyden lähde on aivot ja yksityisen ihmisen älykkyys ei näytä juuri muuttuvan, niin miten tällaiset sukupolvierot ovat mahdollisia? Vastaukseksi on tarjottu elämän vaativuuden ja monimuotoisuuden lisääntymistä, hyvää ravintoa ja tehokasta koulutusta. Näissä selityksissä on luultavasti perää, mutta kyse on kuitenkin asioista, joita on vaikea todentaa.
  10. Kiistellyin aihe on ryhmien väliset erot. Onko rotujen tai kansojen välillä eroja älykkyydessä? Testeihin liittyvillä puutteilla mahdollisia eroja ei voida selittää, sillä testit näyttävät toimivat eri ryhmillä yhtä hyvin ja hyvin erilaiset testit antavat samanlaisia tuloksia. Lienee turvallista sanoa, että tällä hetkellä rotujen ja kansojen (miten nämä sitten määritelläänkin) välillä on selkeitä eroja, kuten esimerkiksi Lynn ja Vanhanen ovat osoittaneet, mutta mistä nämä erot johtuvat onkin sitten kokonaan toinen asia. Kysymys on hyvin mutkikkaista asioista, joiden yhteydessä monenlaiset tulkinnat ovat mahdollisia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Markku Ojanen | Psykologian emeritusprofessori, "onnellisuusprofessori", luennoitsija ja kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät tervetulleeksi kotisivuilleen!