Nettiviikko 30/2008

Seuraavassa tulee muutamia myöhästyneitä nettiviikkoja. Ensimmäinen niistä, viikolle 30, käsittelee niinkin monituisia aiheita kuin suurvaltojen patriotismia, yksityisyyden harhaa, Viron, Latvian ja Liettuan kovaa kohtaloa, entisaikojen elämää, mahtavia kirkkoja, armottomia luonnonsuojelijoita, uusavuttomuutta ja simputtamista.

1. Patriotismi

   Time 14.7. julkaisi useita kirjoituksia patriotismista. Kirjoituksista henkii ajatus, että Yhdysvallat on jotakin aivan poikkeuksellista. Yhdysvalloilla on sellaista suuruutta, mikä ei muille kansakunnille ole mahdollista. Yhdysvaltain kohtalona on johtaa maailmaa vapauteen ja tarjota elämää, josta muualla voidaan vain kuvitella.

   Ajattelin lähettää tällaisen vastineen. Voi olla, että jää lähettämättä.

   Patriotism Is Not a Virtue

   There is more bad than good in patriotism. Especially the patriotism of larger countries such as the U.S.A, Russia and China is dangerous for the whole world. Arrogant patriotism is perhaps the one major feature that arouses negative attitudes toward the U.S.A. Talk about greatness makes one shudder. Great countries have always been imperialistic which they want to deny. Patriotism makes one blind to one’s mistakes and crimes and arrogant toward other people. A country cannot be great, if it

• Allows death penalty
• Accepts torture
• Does not offer general health service
• Has high number of persons in prisons
• Does not tax gasoline in order to curb its use
• Favors rich people with low taxes
• Does not support international agreements
• Has liberal gun laws
• Has low voting percentage in elections
• Has a stupendous national debt

• Yksityisyyden harha

  Syistä, joita on vaikea ymmärtää, yksityisyyttä vahvistetaan koko ajan. Koska yksityisyys ei itsessään ole hyve, mitä hyveitä sen ajatellaan palvelevan? Kenties vapautta, autonomiaa ja itsemääräämisoikeutta. Lapsilla on oltava omat huoneet eivätkä he joudu sopeutumaan ja hiomaan särmiään. Yksityisyys vahvistaa itsekkyyttä, epäluuloisuutta ja eristäytymistä. Samaan aikaan huokaillaan yhteisöllisyyden puutetta, mihin oppii vain elämällä ja toimimalla yhdessä. Myös hoito- ja kuntoutusyksiköissä tulisi olla mahdollista asua muiden ihmisten kanssa yhdessä. Onhan tuskallista sairastaa yksin eristettynä muista. Vai onko tämäkin jo oikeus, joka pitää taata kaikille heidän toiveistaan riippumatta?

  Hoidon laadun kehittämiseen panostava STAKES vaatii yksityisyyttä itsestään selvänä asiana. Yksityisyyden perustelut ovat minusta aina olleet heikkoja, sillä tärkein peruste on ollut hokema, että ihminen tarvitsee yksityisyyttä. Hän tarvitsee, koska hänet on siihen opetettu. Kyseessä on länsimainen ilmiö, jota yhteisöllisistä kulttuureista tulevien on mahdotonta käsittää. Yksityisyyttä ajavat vahvat ja itsenäiset ihmiset, koska he itse sitä haluavat. Yksityisyys on länsimaisen yhteiskunnan vaurastumisen tuottamaa ylellisyyttä.

  Samaan aikaan on suuri hätä yhteisöllisyyden katoamisesta. Myös hoito- ja kuntoutusyksiköissä koetetaan kehitellä toinen toistaan keinotekoisempia menetelmiä, joiden avulla ihmisiä koetetaan houkutella yhteen yksinäisistä luolistaan.

  Myös koko ajan vahvistuvat salassapidon normit tekevät yhteisöllisyyden ja ihmisten luontevan kanssakäymisen vaikeaksi. Ihmisten ympärillä ei ole vain konkreettinen seinistä muodostuva suojamuuri, vaan myös näkymätön yksityisyyden merkitystä korostava seinä.

  Joudumme maksamaan melkoisen hinnan siitä itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta, joka on itsestään selvästi nostettu hyveeksi. Ihmisten on yhä vaikeampi sopeutua ryhmiin, puhumattakaan kahden ihmisen kestävästä suhteesta, joka vaatii jatkuvia kompromisseja. Miten kompromisseihin voi pystyä ihminen, joka on lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt yksityisesti omissa oloissaan omia aikataulujaan noudattaen?

• Viron, Latvian ja Liettuan kova kohtalo

  Olin perheineni heinäkuun puolivälissä Liettuassa ja kävimme siellä Liettuan kansallismuseossa. Suomettumisen aikana saimme vain vähän tietoja siitä aseellisesta vastarinnasta, joka noissa maissa jatkui aina 1950-luvulle asti. Liettuassa vastarinta vaikutti hyvin järjestyneeltä esikuntineen ja asepukuineen. Museossa sai järkyttävän kuvan niistä koettelemuksista, joita Neuvostoliiton hirmuvalta sai aikaan Liettuassa. Satojatuhansia karkotettiin eri puolille Neuvostoliittoa vankileireille ja tuhansia tapettiin. Kuvittelivatko kommunistit todella tekevänsä jotakin hyvää vai oliko kyseessä raaka vallankäyttö, jotka pyrittiin oikeuttamaan hienoilla periaatteilla? Kommunismin historia paljastuu sitä kaameammaksi, mitä enemmän tietoja kertyy.

• Millaista oli entisaikojen elämä?

  Liettuan kansallismuseossa tutustuimme myös entisaikojen elämään. Myöhemmin kävin vaimoni kanssa Vähänkyrön kotiseutumuseossa, joten oli mahdollista tehdä vertailuja. Monenlaisia ajatuksia tuli mieleen. Millaistahan olisi ollut elää vaikkapa 150 vuotta sitten? Nykyajan mukavuuksiin tottuneelta elämä vaikutti aika ankealta. On oikeastaan paradoksaalista, että näin puhuu ihminen, joka on kuitenkin elänyt lapsuutensa lähes ilman noita mukavuuksia. Jo sänkyjen pituudet herättivät väristyksiä lähes kaksimetriselle miehelle. Tämän ajan ihmisestä tuntuu, että elämä oli paljon yksinkertaisempaa ja selkeämpää. Rauhan aikana jokainen tiesi tehtävänsä ja paikkansa. Nyt emme tahdo kestää jatkuvaa muutosta ja valitamme stressiä. Mitä tuon ajan ihmiset valittivat? Valittivatko he luokkaeroja ja tasa-arvon puutetta vai pitivätkö he niitä annettuina asioina? Kärsivätkö he lainkaan nykyajan ihmisen tavoin uupumuksesta, masennuksesta ja unettomuudesta?

  Vähässäkyrössä oli myös autenttinen korsu. Sydäntä raastaa, kun ajattelee, että noissa oloissa elettiin vuosikausia. Ilman todellista yhteisöllisyyttä ei silloin olisi pärjätty. Jokaiselle ei voitu rakentaa korsuun omaa huonetta. “Kaveria ei jätetä” oli yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Kenties se syntyy vain vaikeissa olosuhteissa. On toki hyvä, että ihmiset laulavat kuoroissa ja osallistuvat järjestötoimintaan, mutta tämä ei vielä ole yhteisöllisyyttä. Se on omilla ehdoilla toteutettua mieltä piristävää harrastustoimintaa.

• Mahtavat kirkot

  Vilnassa oli paljon kirkkoja. Ne olivat toinen toistaan mahtavampia ja koristeellisempia. Ne herät minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Voin kyllä ihmetellä ja ihaillakin niitä, mutta mieleen nousee aina ajatus mielettömästä tuhlauksesta. Eikö ainakin osaa noista rahoista olisi voitu käyttää johonkin muuhun tarkoitukseen? Tähän voidaan vastata sanomalla, että saivathan ihmiset työtä noissa valtavissa hankkeissa. En tiedä, miten ja millaisilla palkoilla tuolloin rakennettiin. Toivottavasti ei kuitenkaan orjavoimin. Joka tapauksessa tekee mieli kysyä, mistä kulta, hopea ja rahat oli saatu. Verottamalla köyhää kansaa vaiko orjuutetuista siirtomaista? Silti on ironista, että Neuvostoliiton aikana kommunistit esittelivät kirkkoja osoituksena vallanpitäjien sorrosta ja samaan aikaan heidän pakkotyöleireillään kuoli miljoonia ihmisiä.

  Vaikka nuo rihkamaa pursuavat kirkot eivät minussa synnytä pyhyyden kokemusta, ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia. Joillekin tuo valtavuus ja koristeellisuus merkitsee paljon. Jotakin sellaistahan Suomeenkin halutaan saada.

• Armottoman luonnonsuojelijat

  Jyrki Iivonen vertasi Pohjalaisen kolumnissaan 13.7. luonnosuojelijoita uskontojen edustajiin. Ihmiset tekevät jatkuvasti syntiä luontoa vastaan. Maailmanloppu on lähellä, sillä mikään ei enää auta. Tämä synti on anteeksiantamatonta eikä armoa ole tarjolla. Kristinusko sentään tarjoaa ihmiselle vapautuksen mahdollisuuden, mutta luonnonsuojelijat asettavat ihmisen seinää vasten. Hänen on suostuttava askeesiin ja köyhyyteen eikä sekään auta, sillä lopullinen tuho vain lykkääntyy. Iivosen mukaan ei ole ihme, jos ihmiset eivät tällaista halua kuunnella, sillä viesti on liian ankaraa ja saarnamiehet ovat synkkiä.

  Uskontojen mukaan ihminen on vastuussa ennen kaikkea omista synneistään, mutta synti luontoa vastaan on yhteistä. Jokainen on vastuussa myös muiden synneistä. Tämä tekee luonnon suojelun erityisen vaikeaksi, sillä länsimainen kulttuuri koko ajan opettaa ihmistä itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen. Jokainen hoitakoon omat asiansa. Luontokatastrofin uhatessa se ei enää ole mahdollista.

  Miten saada viesti perille? Viestin perillemenoa vaikeuttaa viisi asiaa. Ensinnäkään ihmiset eivät halua kuulla huonoja uutisia – ei ainakaan, jos ne koskettavat itseä –  ja myös tutkimusten mukaan pelotteluinformaatio toimii huonosti. Toiseksi vastuu jakautuu niin monimutkaisella tavalla, että yksilön on sitä vaikea hallita. Kolmanneksi asiantuntijoiden ratkaisuehdotukset ovat kovin erilaisia. Tavallisen ihmisen on vaikea arvioida, mitkä niistä ovat parhaita. Neljänneksi ihmisillä on paljon kokemuksia siitä, että tulevaisuutta kuvaavat ennusteet ovat olleet kehnoja. Miksi juuri tässä asiassa tulevaisuus tiedetään niin tarkkaan? Viidenneksi tekniikan suunnasta tulee jatkuvasti hyvin optimistisia ideoita siitä, kuinka tekniikka aivan lähitulevaisuudessa ratkoo kaikki ihmisen ongelmat.

• Uusavuttomuus

  Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen ihmetteli jokin aika sitten kirjoituksessaan, miksi ihmiset eivät kapinoi hinnankorotuksia vastaan. He näyttävät tyynesti alistuvan lähes miten suuriin hinnankorotuksiin tahansa. Tämä kertoo tietenkin osaksi siitä, että suuri osa ihmisistä on niin varakkaita, että korotukset eivät vielä pahasti pure, mutta myös aivan toisenlaisesta asiasta, jota voi nimittää vaikkapa uusfatalismiksi. Se ei ole uskonnon sävyttämää alistumista, vaan se heijastaa jotakin aivan muuta. Ihmisiä on sitkeästi koulutettu viime vuosina ymmärtämään, että kaikki ongelmat johtuvat koko maailmaa tai vähintään EU:ta koskevista ilmiöistä. Ennen oli luontevaa syyttää ongelmista ahneita kauppiaita, aatelisia tai herroja, mutta nyt kaiken takana on globalisaatio, EU:n direktiivit, kansainvälinen kilpailu ja markkinatalouden rautaiset lait. Mitäpä me niille mahdamme. On pakko alistua, sillä mitä yksi suomalainen mahtaa globalisaatiolle, vaikka kaksi kovaa onkin vastakkain. Ylivoima on liian suuri. Otetaan siis nöyrästi vastaan, mitä kilpailulainsäädöntö ja markkinatalous yhdessä meille antavat. Kun myös politiikot ajattelevat näin, he eivät halua puuttua asioihin ja antavat niiden kärsiä, jotka korotusten vuoksi joutuvat suuriin ongelmiin. Eihän markkinavoimille voi mitään.

• Onko simputtaminen huvittavaa?

  Elokuva Sotapojan heilat vuodelta 1958 (TV2 16.7.) oli kaameata katsottavaa. Mitä hauskaa voi olla ihmisten alistamisessa ja nöyryyttämisessä? Pidettiinkö sitä silloin luonnollisena, koska tuollainen elokuva kerran tehtiin? Ilmeisesti myös tuon ajan upseerit hyväksyivät simputuksen, koska sille annettiin vapaat kädet. Koko ajan vain toivoi jonkun puuttuvan asioihin, mutta toivo oli turhaa. Alikersantit ja kokelaat saivat mellastaa aivan mielin määrin. Kyvyttömyyttäni nauraa selittää osaksi se, että ollessani armeijassa vuosina 1963-4 tuollaisia asioita vielä tapahtui. Ikävintä on se, että kun poikani oli 40 vuotta myöhemmin varusmiehenä, kiusantekoa oli edelleen ihan riittävästi. Osaa siitä nimittäisin simputukseksi.

  Simputusta on perusteltu sillä, että sillä tavoin “pojista tehdään miehiä”. Onneksi armeijassakin on tajuttu, että siten miehistä saadaan esiin heidän pahimmat puolensa. Näin käy sekä kiusaajille että kiusatuille. Kiusaajat oppivat nauttimaan siitä, että saavat käyttää valtaa ja kiusatut katkeroituvat ja usein haluavat kostaa kärsimänsä vääryydet. Simputusta toki lievittää se, jos se koetaan yhdessä eikä se kohdistu tiettyyn henkilöön. Jos se kohdistuu vain yhteen ihmiseen, se voi olla seurauksiltaan tuhoisaa.

  Onneksi ajat ovat muuttuneet. Mahtoikohan monikaan enää nauttia tuosta simputuksen katselusta? Muistuuko mieleen sellainen paikka kuin Guantanamo?