Nettiviikko 35/2008

Tässä toinen myöhässä julkaistu Markun nettiviikko. Luonnollisesti pahoittelemme julkaisussa tapahtunutta viivästystä, koska kaikille (myös Markulle) on tietenkin mukavampaa lukea mietteitä nimenomaan ajankohtaisista asioista, joihin hän usein pureutuu.

Tässä viikolle 35 tarkoitetussa nettiviikossa hän käsittelee muun muassa sitä, miltä eläkkeelle siirtyminen on tuntunut, lehtikirjoittelun hyviä ja huonoja puolia sekä onnellisuutta. Voitte lukea nettiviikon kokonaisuudessaan painamalla alta, seuraava nettiviikko julkaistaan kuten kuuluukin eli ajallaan.

Nettiviikkoon liittyy myös sivuille lisätty Markun artikkeli Onnellisuusolympialaisten tarkistetut tulokset, jossa Markku käsittelee Ronald Inglehartin työryhmän tutkimusta, jossa Suomen sijoitus kansakuntien onnellisuuden vertailussa oli yllättäen niinkin alhainen kuin 25.
Monien luentojeni yhteydessä on keskusteltu siitä, miten mediaa kiinnostavat vain huonot uutiset. Viimeksi pitämälläni luennolla eräs kuulija sanoi perustavansa lehden, jossa on vain hyviä uutisia. Lupasin heti ostaa tuon lehden osakkeita. Tosin sitten heti tulivat mieleen Neuvostoliiton ja muiden kommunistimaiden lehdet. Niissähän oli hyviä uutisia omasta maasta, mutta aina myös kuvauksia länsimaissa vallitsevasta sorrosta. Ikävistäkin asioista pitää voida puhua, mutta uutisten perusteella maailma on paha paikka ja mieli menee matalaksi. Ei siis ihme, jos monissa lukemissani onnellisuuden oppaissa kehotetaan rajoittamaan uutisten katselua. Jos ei kokonaan, niin muutamat uutiset päivässä riittävät. Jo 1980-luvulla amerikkalaiset tutkijat osoittivat, että jos joku tunnettu henkilö teki itsemurhan, se lisäsi heti itsemurhien määrää muutamien lähiviikkojen aikana. – Myös seuraavat kommenttini taitavat painottua pikemminkin kielteiseen kuin myönteiseen suuntaan.

  1. Kunnallisvaalien yhteydessä on keskusteltu siitä, voivatko kunnan työntekijät olla ehdokkaina. Jotkut ovat pitäneet tätä arveluttavana asiana, mutta useimmat ovat olleet sitä mieltä, että jos nämä ihmiset eivät saisi olla ehdokkaina, se tekisi asiantuntevien ehdokkaiden – varsinkin naisehdokkaiden – saamisen vaikeaksi. Asiassa on selvästi kaksi puolta niin, että kumpikin osuu osaksi oikeaan. On itsestään selvää, että kunnan työntekijät haluavat säilyttää työpaikkansa ja haluavat pikemminkin lisätä kuin vähentää niitä. Jos haluaa vähentää työpaikkoja jollakin muulla sektorilla kuin omalla, se voi myöhemmin kostautua. Todennäköisesti halu saada muutoksia aikaan ei ole niin suuri kuin mitä se ulkopuolelta katsoen voisi olla. Oman organisaation toiminta halutaan säilyttää sellaisena kuin se on. Muutoksia pelätään, koska niiden vaikutuksista ei kenelläkään voi olla selvää kuvaa. Kuntien työntekijät eivät tässä suhteessa ole sen kummempia kuin muutkaan, sillä halu pitää kiinni tutusta ja turvallisesta on aivan luonnollinen. Kun organisaation ulkopuolelta käsin voidaan esittää uudistuksia, jotka ovat aivan mahdottomia, muutosten vastustaminen on ymmärrettävää. Huoli kuntatyöntekijöiden jääviydestä on paikallaan, mutta heidän ehdokkuutensa kieltäminen on liian kova ratkaisu. Sen sijaan kansanedustajat saisivat luopua kunnallisvaalien ehdokkuudesta.
  2. Yhdysvaltain poliittisia kuvioita on vaikea ymmärtää Euroopasta katsoen. Mistä kumpuaa se suuri vihamielisyys verovaroin ylläpidettyä sosiaaliturvaa kohtaan? Kun tätä näkemystä edustaa nimenomaan uskonnollinen oikeisto, ihmettely vain lisääntyy. Kristinuskon eetos edellyttää huolenpitoa niistä ihmisistä, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin oli se sitten heidän omaa syytään tai ei. Kuka tahansa voi joutua sellaisiin vaikeuksiin, joista ei selviä ilman koko yhteiskunnan kattavaa turvajärjestelmää. Tällainen järjestelmä ilman muuta edellyttää riittävän korkeaa verotusta. En usko, että edes 20 prosentin keskimääräinen veroaste riittää, vaan turvajärjestelmä edellyttää suunnilleen sellaista verotusta kuin mitä se pohjoismaissa on viime vuosikymmeninä ollut. Pidän myös progressiivista verotusta hyväksyttävänä ja jopa välttämättömänä. Lisäksi kaikenlaista kerskakulutusta on syytä verottaa ankarasti. Miten uskonnollinen oikeisto kuvittelee huono-osaisten ihmisten selviytyvän? Vaikka Yhdysvalloissa kaikenlaista avustus- ja vapaaehtoistoimintaa on paljon, se ei riitä, vaan yhteiskunnan tulee tarjota kaikille mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään.
  3. Aamulehdessä julkaistiin hiljattain kaksi mielenkiintoista kirjoitusta. Ensimmäisessä (17.10) haastateltiin professori Timo Järvilehtoa Oulun yliopistosta. Siinä hän valitti suomalaisten koulujen ankaruutta. Lapset ahdistuvat kilpailua korostavassa koulussa, jossa heikommat jäävät muiden jalkoihin. Järvilehdon mukaan mikään ei ole muuttunut koulumaailmassa. Yhteisöllisyydestä ei ole tietoakaan, vaan jokaisen on tultava toimeen niin hyvin kuin pystyy. Tämä kuvaus tuntui ensi lukemalta osuvalta, sillä onhan suomalainen koulu hyvin vaativa ja tulokset ovat sen mukaisia: lapsemme ovat koulusaavutusten mukaan maailman parhaita. Tämä uskomaton tulos ei voi tulla ilman, että koulu todella on monessa suhteessa tiukka ja vaativa. Sitten luin erikoislääkäri Jorma Lehtisen kirjoituksen yleisönosastossa (17.10.). Siinä hän tyrmää täysin Järvilehdon ajatukset. Koulu on itse asiassa suuresti muuttunut siitä, mitä se oli vaikkapa 50 vuotta sitten. Ja nimenomaan pehmeämpään suuntaan. Muistan hyvin, miten pelottavaa koulussa oli 1950-luvulla. Opettajat olivat ankaria ja heitä pelättiin. He olivat myös usein aika julmia, sillä kun on valtaa paljon, se johtaa aina ylilyönteihin.Huomasin koulun muuttuneen sinä päivänä, kun poikani ala-asteen opettaja tuli meille kylään ja kun he ensi töikseen halasivat toisiaan. Tämä oli niin merkillinen asia, että en ollut uskoa silmiäni. Muistan kuinka vaikeaa oppikoulussa oli löytää luokalta joku, joka uskaltaisi mennä opettajainhuoneeseen kysymään jotakin. Kerran minutkin tuupattiin tuohon tehtävään. Se oli hirmuista! Monien vuosien ajan näin koulusta painajaisunia. Lehtinen toteaa, että tuolloin olisi todella ollut aihetta kostaa opettajille. Lasten pahoinvointi ei suinkaan ole lievittynyt sitä mukaa, kun koulun ja kasvatuksen ankaruus on vähentynyt, vaan suunta on ollut pikemminkin päinvastainen. Yhdysvaltojen kouluja pidetään hyvin pehmeinä, mutta juuri siellä ampumatapauksia on ollut paljon. Lasten pahoinvointi on Lehtisen mukaan kiinni aivan muista asioista. Hän suosittaa panostamista kotihoidon tukemiseen, pieniin päivähoitoryhmiin ja koululuokkiin, tasokurssien palauttamiseen ja luokattoman lukion purkamiseen. Olen näistä asioista pitkälle samaa mieltä. Tasokurssien palauttamisen suhteen voi olla eri mieltä, mutta lapset eivät todellakaan ole kykyjensä suhteen samanlaisia, mikä on pakko ottaa huomioon tavalla tai toisella.

    Moni on minulta kysynyt, mistä nuo kauheat tapahtumat johtuvat. Vastaukseni ovat olleet enemmän huokauksen kaltaisia kuin jotakin vakuuttavaa. Varmasti taustalla on yksilökeskeinen kulttuurimme, joka antaa mahdollisuuden irrottautua yhteisistä normeista ja velvollisuuksista. Yhteisöllisissä kulttuureissa on yleensä vähän itsemurhia tai yhteisön sisäisiä mielettömiä väkivaltaisia tekoja. Kun lapsi jo pienestä pitäen oppii, mikä on hänen paikkansa ja mitä ovat hänen velvollisuutensa muita kohtaan, niistä on vaikea myöhemmin irrottautua. Toisenlaisia malleja ei ole tarjolla ja normien rikkomisesta rangaistaan ankarasti. Yhteisöllisyyden kääntöpuolena voi olla naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta, kunniamurhat sekä yhteisöön kuulumattomien torjunta. Toki yhteisölliset kulttuurit tässä suhteessa eroavat toisistaan. On myös varsin harmonisia elämänmuotoja, joissa on vain vähän väkivaltaa.

  4. Syrjäytyminen on yksilökeskeisessä kulttuurissa helppoa. Kun koulussakaan ei muodostu todellisia yhteisöjä, myös kiusaaminen on yleistä. Yksilökeskeisyyden suuri paradoksi on se, että eri syistä muista poikkeava joutuu herkästi torjutuksi. Voisi odottaa, että yksilökeskeinen kulttuuri antaa tilaa erilaisuudelle, mutta näin ei ole, vaan rajat ovat aivan yhtä ahtaat ja joskus ahtaammatkin kuin yhteisöllisissä kulttuureissa.

    Ystävällisyys ja kohteliaisuus eivät näytä kuuluvan suomalaiseen kulttuurin. En tiedä, mistä tulee sellainen vuorovaikutuksen malli, jonka mukaan hyvät tavat ovat turhaa koristetta. Jokaisen pitää saada olla sellainen kuin on. Jos hänen tekee mieli kiroilla ja olla töykeä ja karkea, se on jokaisen oma asia. Tosin viime vuosina on huomattu, että työelämässä on paljon sellaisia tehtäviä, joissa tällainen ei käy. Jos on palveluammatissa, epäkohtelias käyttäytyminen johtaa vaikeuksiin. Suomalainen individualismi korostaa itsenäistä pärjäämistä ja riippumattomuutta. Tämä on ankara yhdistelmä niiden kannalta, jotka tarvitsevat tukea ja apua.

    Syrjäytyneet ja eristyksiin joutuneet hakevat yhteisönsä sieltä, mistä sen vain saavat. Internet tarjoaa niitä jokaiselle runsain mitoin. Se suorastaan imee niitä, jotka ovat eri syistä katkeroituneita. Nuo vihaa pursuavat yhteisöt vahvistavat niihin liittyneiden asenteita ja antavat heille toimintamalleja. Nämä yhteisöt ovat paljon vaarallisempia kuin mitä olemme osanneet kuvitella. Mielipiteet ovat vielä kärkevämpiä kuin mitä ne olisivat silloin, kun tuo joukko olisi fyysisesti koolla. Internetissä huomio kohdistuu vain johonkin yhteen asiaan, kun taas yhteen kokoontuneina huomiota kiinnittäisivät monet muutkin asiat.

    Aseiden helppo saatavuus on varmasti tekijä, joka helpottaa surmatekoja. Kun asetta ei ole noin vain saatavilla, niin mieli voi muuttua. Aselakia on syytä tiukentaa huomattavasti. Vain poliisit voivat tarvita käsiaseita, muut eivät niitä tarvitse. Ampumista urheiluna harrastavat säilyttäköön aseensa ampumaradoilla. Metsästysaseita voidaan antaa niiden käyttöön, jotka ovat tarvittavat kurssit ja kokeet suorittaneet. Alle 18-vuotiailla eivät tarvitse omia aseita.

    Valitettavasti vain aseiden saatavuuteen voidaan puuttua. Mikään muu ei tule muuttumaan. Yksilökeskeisyys tulee pikemminkin vahvistumaan kuin heikkenemään. Sitä vahvistaa myös jatkuvasti lisääntyvä yksityisyyden suoja, jota yhteisöllinen kulttuuri ei tunne lainkaan. Kotihoidon tukea vastustetaan, koska se “sitoo naisia kotiin”, jolloin he jäävät miehistä jälkeen urakehityksessä. Rahaa ei riitä nykyistä pienempiin ryhmiin päiväkodeissa ja kouluissa, sillä verojen merkittävä korottaminen tuskin saa kannatusta.

    Sysään suuren osan vastuusta niiden poliitikkojen ja teollisuuden johtajien suuntaan, jotka jatkuvasti puhuvat Suomen kilpailukyvyn lisäämisestä. Suomen on oltava paras kaikessa, mitä vain kuvitella voi: talouselämässä, taiteessa, tieteessä ja urheilussa. Tämä puhe vahvistaa kilpailun ilmapiiriä, saa sekä vanhemmat ja lapset siihen käsitykseen, että vain menestys antaa ihmiselle ihmisarvon. Mitä kovempaa kilpailu on, sitä enemmän syrjäytyneitä tulee. Voimme siis varautua uusiin ikäviin uutisiin.

  5. Tuo viimeinen lause oli “Positiivisen psykologian” kirjoittajan päästä putkahtaneena aika pessimististä tekstiä. Olisiko jotakin iloa Carl Honorén hitauden liikkeestä? Näitä liikkeitä putkahtelee aina silloin tällöin. Yhteistä niille on se, että ne haluavat muuttaa länsimaisen ihmisen elämäntyyliä. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että elämäntyyli olisi nykyistä verkkaisempaa. Ottaisimme asiat rauhallisemmin emmekä hosuisi niin kauheasti. Emme tekisi pitkiä työpäiviä ja tekisimme töitäkin hitaammin – mutta silti huolellisesti. Työnantajat eivät ehkä tästä hitauden liikkeestä kauheasti innostu. Nuorimmista ikäluokista tulee kahdenlaisia viestejä. On niitä, jotka tekevät itsensä ihan puhki ja joutuvat hakeutumaan terapiaan jo opiskelunsa aikana, mutta joukossa on myös niitä, jotka tyytyvät vähempään eivätkä halua sitoutua työelämään sen ankarilla ehdoilla. He tekevät työtä vain sen verran, että pärjäävät kohtuullisesti. Kumpaan suuntaan ollaan menossa vai onko tässäkin yksi ihmisten asenteita jakava tekijä? Näistä kahdesta valitsisin mieluummin jälkimmäisen, koska se kuluttaa myös luontoa – ja ennen kaikkea ihmistä – vähemmän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *