Professori ei moralisoi yrityksiä

”Yritykset ottavat niin kovaa korkoa kuin saavat. Ne eivät voi ruveta tinkimään katteestaan sen takia, että asiakkaat eivät hahmota tilannetta.” Näin totesi laskentatoimen ja rahoituksen professori Timo Rothovius Aamulehden pikavippejä koskeneessa jutussa 12.8.

Pitääkö tämä paikkansa myös kaikkeen muuhun yritystoimintaan nähden? Olipa toimintasektori mikä tahansa, vaikkapa ihmisten terveys, yritykset ottavat niin kovaa korkoa tai voittoa kuin suinkin saavat. Siinä on pähkinänkuoressa yritystoiminnan periaate, jos Rothovius on oikeassa. Se samalla johtaa siihen, että yhteiskunnan on valvottava erittäin tarkasti kaikkea yritystoimintaan liittyvää, koska niitä ohjaa vain voiton maksimointi.

Uskoisin, että suurin osa kansalaisista – myös monet yrittäjät – haluavat pitää kiinni siitä, että yrittämisessä näkyvät myös moraaliset periaatteet. Jos moraali on vain ulkopuolisen valvonnan varassa, seurauksena on jatkuva yritysten voitontavoittelun ja yhteiskunnan valvonnan välinen taistelu. Haluammeko tällaista? Vai onko tämä jo kuva todellisuudesta?

Varsinkin oikeiston kannattajat haluavat vähentää yritystoiminnan valvontaa ja kuvaavat sen suurena edistysaskeleena. Joko siis kuitenkin luotetaan siihen, että myös yritysmaailmassa noudatetaan yleisiä moraalisia periaatteita tai sitten uskotaan sokeasti siihen, että kilpailu ikään kuin korvaa moraalin ja pitää pahimman ahneuden kurissa.

Ainakaan pikavippejä tarjoavia yrityksiä kilpailu ei pidä kurissa. Tarvitaan siis kuitenkin nykyistä tiukempaa yhteiskunnan ohjausta ja valvontaa. Mistä tiedämme, milloin kilpailu toimii ja milloin tarvitaan tiukkaa valvontaa?

Miksi muuten yritykset melkein laidasta laitaan kirjoittavat itselleen kauniita arvoja ja moraalisia periaatteita? Ovatko ne vain peite, jonka alla on helpompi tehdä voittoa keinoja kaihtamatta?

Aamulehti: Onnellisuuden ainekset saadaan jo geeneissä, loppu on ympäristön ja elämän sanelemaa

Aamulehden 15.4. julkaistussa artikkelissa “Onnellisuuden ainekset saadaan jo geeneissä, loppu on ympäristön ja elämän sanelemaa” Markkua haastateltiin mm. geenien ja ympäristötekijöiden vaikutuksesta onnellisuuteen:

Onnellisuutta tutkineen professorin määritelmä onnelliselle ihmiselle on yksinkertainen.

–Onnellinen ihminen ei haikaile menneisyyttä ja odota parempaa huomista. Hän on aidosti tyytyväinen siihen, mitä hänellä on juuri nyt, eikä hän halua siihen muutosta.

Yli 30 teosta hyvinvoinnista ja onnellisuudesta kirjoittanut psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen Tampereen yliopistosta toteaa, että vaikka määritelmä on hänen omansa, tutkimukset tukevat sitä vahvasti.

Kansainvälisenä onnellisuuspäivänä 20.3. ilmestyvässä kirjassaan Onnellisuuksien oivaltaja hän esittelee lukuisia onnellisuuteen liittyviä tieteellisiä tutkimuksia ja arvioi niiden hyödyllisyyttä.

Yksinkertaisesta määritelmästä huolimatta onni on Ojasen mukaan kaikkea muuta kuin yksinkertainen asia.

Haastattelu löytyy Aamulehden sivuilta.

Aamulehden 13.3. ja Ilta-Sanomien 14.3. julkaisemat jutut

Aamulehdestä löytyy tällä hetkellä vain tilaajille luettavissa oleva, pitkä 13.03. julkaistu artikkeli “Pitkään onnea tutkineen suomalaisprofessorin näkemys muuttui: Testaa, löytyvätkö omasta elämästäsi hänen listaamansa onnen ainekset”:

Tunnetun ekonomistin mielestä onnellisuudesta olisi pidettävä kirjaa päivittäin. Onnellisuusprofessori Markku Ojasesta tämä on kaamea neuvo. Yksi tärkeä onnen avain on kiltteys, jota nykyään jopa väheksytään.

Aamulehden digitilaajat pääsevät lukemaan jutun klikkaamalla tästä.

Myös Ilta-Sanomat on julkaissut 14.3. jutun “Mikä tekee Suomesta maailman onnellisimman maan?”. Markun vastaus tähän kysymykseen on kaikkien saatavilla tässä osoitteessa.

Aamulehti: Kerrostalokyttääjä kokee olevansa hyvin vastuullinen henkilö

Aamulehti haastatteli Markkua niinkin erikoisesta aiheesta kuin kerrostalokyttääminen:

Ihmiset ärsyyntyvät naapuriensa normaalista elämästä aiempaa herkemmin. Eri alojen asiantuntijat avaavat ilmiötä ja sen taustoja. Oletko sinä kohdannut tällaista naapuria kerrostalossa?

Myös muiden asiantuntijoiden kommentteja sisältävän artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan Aamulehden sivuilta.

Aamulehti: Mistä tunnistat, oletko aidosti onnellinen?

Aamulehden 20.03. julkaisemassa haastattelussa Markku vastailee Emilia Tykin kysymyksiin siitä, miten tunnistaa, onko aidosti onnellinen:

Mitä on onnellisuus? Lempääläläinen onnellisuusprofessori Markku Ojanen on tutkinut onnea, hyvää oloa ja tyytyväisyyttä 45 vuotta. Edellään tämä kysymys on hänen mielestään yksi vaikeimmista.

Jutun voi lukea Aamulehden sivuilta tästä osoitteesta.

Nettiviikko 40/2014

Tämänkertaisen nettiviikon lisäksi sivustolle on lisätty myös kolme uutta kirjoitusta; kaksi mielipidekirjoitusta ja yksi alustus. Markku taustoittaa nettiviikossa niitä. Ne löytyvät, paitsi alempaa nettiviikosta, myös suoraan tästä:

Nettiviikko

1. Kirjoitan juuri nyt innolla onnellisuuden paradokseja. Toivottavasti saan ne koottua kirjaksi asti. Elämä on monellakin tavalla paradoksaalista. Mikä on paradoksi? Paradoksi tarkoittaa väitettä, joka on ristiriidassa itsensä kanssa ja voi silti olla totta. Useimmat paradoksit eivät ratkea tai perustuvat virheelliseen logiikkaan. Jokin havainto voi olla paradoksaalinen, jos sitä ei ole osattu odottaa. Esimerkkejä:

  • Tiedän, että en tiedä mitään. Sokrates.
  • Kukaan ei käy siinä ravintolassa, koska se on aina täynnä.
  • Voiko hukkua ikuisen elämän antavaan lähteeseen?
  • Voin vastustaa mitä tahansa paitsi kiusausta. Oscar Wilde.

Yksi tärkeimpiä onnellisuuden paradokseja on seuraava: Mitä enemmän onnea etsit, sitä varmemmin se pakenee. Tukeeko tutkimus tällaista näkemystä? Jos tukee, onko siitä kuitenkin poikkeuksia? Miten onnea kannattaa etsiä? Miten kauas se pakenee? Tällä hetkellä minulla koneella 102 paradoksia, jotka jollakin tavalla liittyvät onnellisuuteen ja hyvinvointiin.

Lue lisää

Kannattaako sittenkin nousta puuhun?

Vesa Vanhalakka kuvasi Aamulehdessä 5.10. mielenkiintoisen tuloksen, jonka mukaan agama-liskot oppivat jäljittelemällä toisiltaan. Johtopäätös oli yhtä mielenkiintoinen: tämä tulos nöyryyttää ihmistä. Tulos saa “meidät ihmiset vähitellen laskeutumaan alas omaa erinomaisuuttamme korostavasta puusta. Voimme vihdoin asettua muun luomakunnan tasolle sen sijaa, että kuvittelemme aina olevamme meitä ympäröivän luonnon ja eläinten yläpuolella”.

Tätä ajattelutapaa en ole koskaan ymmärtänyt. Mitä erinomaista tässä on? Aikoinaan Nobel-palkittu Jacques Monod kuvasi ihmisen mitättömänä hiekanjyväsenä maailmankaikkeudessa. Ihminen ei tiedä, mistä on tulossa ja mihin on menossa. Tällä ei tietenkään enää ole mitään tekemistä tieteen kanssa, vaan kyse oli Monodin pessimistisestä maailmankatsomuksesta. Mitä ihminen hyötyy siitä, että hänet kuvataan mitättömänä olentona? Paljon ei lohduta sekään, että samalla kun ihmisiä vedetään alas, eläimiä nostetaan ylös.

Nöyryys on hyvä ominaisuus, mutta onko ihmistä tarpeen nöyryyttää? Psykologinen tutkimus kertoo, että ihmisen selviytymisen edellytys on ajatella itsestään liikaa. Ihmiset eivät halua kuunnella julistusta eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja ihmisen mitättömyydestä – josta siis tässä on kysymys eikä tieteestä. Kun ihminen menettää hallintauskonsa, hän on suuressa vaarassa menettää elämänotteensa, toivonsa ja mielekkyytensä.

Toiseksi odotukset toteuttavat itsensä. Jos me odotamme itseltämme kovin vähän ja alamme verrata itseämme eläimiin, joilta kuitenkin puuttuu kyky tehdä moraalisia ratkaisuja, eikö se anna meille oikeuden toimia eläinten lailla? Onhan vuosikausien ajan korostettu ihmisen luontaista itsekkyyttä häntä eläimiin verraten. Tällainen viesti antaa ihmiselle luvan olla itsekäs.

Onneksi aivan viime vuosina tämä itsekkyyden ideologia on väistymässä biologiasta ja psykologiasta. Nyt on luvallista sanoa, että ihmisessä on myös luontaista epäitsekkyyttä. Empatia ja kyky yhteistoimintaan ovat ihmisen luontaisia ominaisuuksia.

Kysymys on arvoista. Minusta on paljon parempi kiivetä ylös puuhun ja katsella sieltä maailmaa. Ihmisellä on sellaisia kykyjä, joiden avulla hän eroaa merkittävästi eläimistä. Käytetään niitä hyväksi eikä suotta väheksytä ihmisyyteen liittyviä arvokkaita kykyjä. Nöyryytetystä ihmisestä ei ole sen paremmin ihmisen kuin luonnonkaan puolustamiseen.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Pitäisikö työuria lyhentää?

On suuri houkutus kääntää tuo jokapäiväinen jankutus työurien pidentämisestä päinvastaiseksi. Siinä on enemmän järkeä kuin työurien pidentämisessä, mistä eniten puhuvat teollisuuden edustajat, samat johtajat, jotka ovat siirtäneet ihmisiä varhaiseläkkeille ja työttömyyskortistoon ja jotka itse lähtevät varhain eläkkeelle. Virallisen eläkeiän pidentämisessä ei ole mitään järkeä silloin, kun työntekijät jäävät eläkkeelle keskimäärin noin 60 vuoden iässä. Keiden pitäisi jaksaa työelämässä pidempään? Onko kyseessä jokin pieni valiojoukko, jonka haluttaisiin tekevän työtä paljon nykyistä pidempään? Totuus paljastuu silloin, kun yli 60-vuotias haluaa vielä hakea uutta työpaikkaa.

Onko koko työttömien joukko, kenties lähes 300 000, aivan mahdotonta työllistää, vaikka joukossa on myös korkeasti koulutettuja henkilöitä? Jotta työuria voitaisiin pidentää, pitää olla työtä tarjolla. Pystyykö teollisuus työllistämään olivatpa työntekijät nuoria tai vanhoja? Koska kunnat, valtio ja yritykset koko ajan vähentävät palveluja, ei työn tarjonta edes palvelujen alueella tule lähivuosina merkittävästi lisääntymään.

Kun samalla sekä yritykset että julkiset organisaatiot jatkuvasti tehostavat, tiivistävät ja yhdistävät työtehtäviä, se asettaa työntekijöiden jaksamiselle yhä suurempia vaatimuksia. Kiireen ja uupumuksen valittaminen on yleistä. Jatkuva puhe työn tehostamisesta ja tehokkuudesta ei tee entistä pidempää työuraa houkuttelevaksi. Vaikka työtahti ei työpaikoilla kiristyisi, jo tämä vuodesta toiseen toistuva puhe on omiaan karkottamaan työelämästä. Olisi mukava välillä kuulla ehdotuksia siitä, kuinka työtä kevennetään ja helpotetaan. Eikö se olisi sitä elämän laatua, josta niin paljon puhutaan?

Ikävintä on se, että poliitikot ja pankkiirit eivät tahdo uskoa, että jatkuvan taloudellisen kasvun aika on ohi. Katteeton optimismi on ruokkinut tuhlaamista ja lainanottoa. Lasku- ja nousukaudet vaihtelevat. Jos kasvun aikoja tulee, niiden hyötyjä on pakko käyttää ilmaston lämpenemisen hallintaan ja energian saatavuuden parantamiseen. Työpaikkojen lisääminen velan avulla on pakko jossain vaiheessa lopettaa.

Samalla halukkuus lyhentää työuria eri keinoin lisääntyy. Opiskelu- ja loma-ajat pidentyvät ja monilla aloilla myös lyhennetyt työpäivät kiinnostavat. Ylimääräisten eläkemaksujen avulla ihmiset lähtevät eläkkeelle niin varhain kuin vain mahdollista. Miksi työtä pitäisi tehdä enemmän kuin on pakko, jos se ei tunnu mielekkäältä eikä ole taloudellisesti välttämätöntä? Mitä järkeä on tehdä työtä yhä kovenevilla ehdoilla? Tämän kysymyksen yksilökeskeisessä kulttuurissa kasvaneet ihmiset esittävät entistä useammin.

Kun lisäksi tutkimus on osoittanut, että ihmisten odotukset kohoavat samaa tahtia taloudellisen menestyksen mukana ilman, että onnellisuus samalla lisääntyy, on järkevämpää panostaa asioihin, joissa tällaista sopeutumista ei tapahdu. Ihmissuhteissa ja omaehtoisissa harrastuksissa ymmärrämme olla kohtuullisia ja osaamme arvostaa, mitä meillä on. Rahan ja tavaran suhteen näin ei tapahdu.

Markku Ojanen