Asiasana: Aamulehti

Mielipidekirjoitus Martti Jätä kommentti

Pitäisikö työuria lyhentää?

On suuri houkutus kääntää tuo jokapäiväinen jankutus työurien pidentämisestä päinvastaiseksi. Siinä on enemmän järkeä kuin työurien pidentämisessä, mistä eniten puhuvat teollisuuden edustajat, samat johtajat, jotka ovat siirtäneet ihmisiä varhaiseläkkeille ja työttömyyskortistoon ja jotka itse lähtevät varhain eläkkeelle. Virallisen eläkeiän pidentämisessä ei ole mitään järkeä silloin, kun työntekijät jäävät eläkkeelle keskimäärin noin 60 vuoden iässä. Keiden pitäisi jaksaa työelämässä pidempään? Onko kyseessä jokin pieni valiojoukko, jonka haluttaisiin tekevän työtä paljon nykyistä pidempään? Totuus paljastuu silloin, kun yli 60-vuotias haluaa vielä hakea uutta työpaikkaa.

Onko koko työttömien joukko, kenties lähes 300 000, aivan mahdotonta työllistää, vaikka joukossa on myös korkeasti koulutettuja henkilöitä? Jotta työuria voitaisiin pidentää, pitää olla työtä tarjolla. Pystyykö teollisuus työllistämään olivatpa työntekijät nuoria tai vanhoja? Koska kunnat, valtio ja yritykset koko ajan vähentävät palveluja, ei työn tarjonta edes palvelujen alueella tule lähivuosina merkittävästi lisääntymään.

Kun samalla sekä yritykset että julkiset organisaatiot jatkuvasti tehostavat, tiivistävät ja yhdistävät työtehtäviä, se asettaa työntekijöiden jaksamiselle yhä suurempia vaatimuksia. Kiireen ja uupumuksen valittaminen on yleistä. Jatkuva puhe työn tehostamisesta ja tehokkuudesta ei tee entistä pidempää työuraa houkuttelevaksi. Vaikka työtahti ei työpaikoilla kiristyisi, jo tämä vuodesta toiseen toistuva puhe on omiaan karkottamaan työelämästä. Olisi mukava välillä kuulla ehdotuksia siitä, kuinka työtä kevennetään ja helpotetaan. Eikö se olisi sitä elämän laatua, josta niin paljon puhutaan?

Ikävintä on se, että poliitikot ja pankkiirit eivät tahdo uskoa, että jatkuvan taloudellisen kasvun aika on ohi. Katteeton optimismi on ruokkinut tuhlaamista ja lainanottoa. Lasku- ja nousukaudet vaihtelevat. Jos kasvun aikoja tulee, niiden hyötyjä on pakko käyttää ilmaston lämpenemisen hallintaan ja energian saatavuuden parantamiseen. Työpaikkojen lisääminen velan avulla on pakko jossain vaiheessa lopettaa.

Samalla halukkuus lyhentää työuria eri keinoin lisääntyy. Opiskelu- ja loma-ajat pidentyvät ja monilla aloilla myös lyhennetyt työpäivät kiinnostavat. Ylimääräisten eläkemaksujen avulla ihmiset lähtevät eläkkeelle niin varhain kuin vain mahdollista. Miksi työtä pitäisi tehdä enemmän kuin on pakko, jos se ei tunnu mielekkäältä eikä ole taloudellisesti välttämätöntä? Mitä järkeä on tehdä työtä yhä kovenevilla ehdoilla? Tämän kysymyksen yksilökeskeisessä kulttuurissa kasvaneet ihmiset esittävät entistä useammin.

Kun lisäksi tutkimus on osoittanut, että ihmisten odotukset kohoavat samaa tahtia taloudellisen menestyksen mukana ilman, että onnellisuus samalla lisääntyy, on järkevämpää panostaa asioihin, joissa tällaista sopeutumista ei tapahdu. Ihmissuhteissa ja omaehtoisissa harrastuksissa ymmärrämme olla kohtuullisia ja osaamme arvostaa, mitä meillä on. Rahan ja tavaran suhteen näin ei tapahdu.

Markku Ojanen

Mielipidekirjoitus / Usko Martti Jätä kommentti

Kristinuskon vastuu pahuudesta

Vapaa-ajattelija Veli-Pekka Tynkkynen esitti kirjoituksessaan (Aamulehti 13.8.), että Raamatun kirjoitukset ruokkivat viha-ajattelua, joka puolestaan johtaa monenlaisiin pahoihin tekoihin. Siitä tuoreena esimerkkinä on Breivikin murhaisku Norjassa. Kirjoitus antoi yksipuolisen kuvan kristinuskosta.

Kristiuskon moraali rakentuu Jeesuksen opetukselle, jolle oli ominaista vihan torjuminen ja ihmisten keskinäisen rakkauden korostaminen. Tynkkynen varmasti tietää tämän, mutta silti hän haluaa antaa kuvan, jonka mukaan Vanhassa testamentissa kuvattu juutalaisten historia ja opetukset olisivat edelleen nykypäivän kristittyjen keskeinen ohjenuora.

Länsimainen moraali rakentuu suurelta osin kristinuskolle. Olen ymmärtänyt niin, että vapaa-ajattelijat ainakin pääosin ajattelevat moraalisisista kysymyksistä samoin kuin suomalaiset kristityt. Ateismihan on moraalisesti tyhjää, sillä kyse on Jumalan olemassaolon kieltämisestä. Moraali on saatava jostakin muualta. Kyse on vaikeasta asiasta. Ateistinen kulttuurintutkija Edward Slingerland on todennut, että vaikka kuinka korostettaisiin rationaalisuutta ja tieteellisyyttä, moraaliset arvot eivät perustu tieteeseen. ”Ihmisten oikeudet ovat minulle yhtä merkillisiä kuin pyhä kolminaisuus. Kyseessä ei ole empiirinen asia … se on puhtaasti metafyysinen asia.”

Ateistinen psykologi Steven Pinker viittasi materialismin ongelmiin todetessaan, että ”joko heitämme moraalin syrjään epätieteellisenä taikauskona tai me löydämme keinon sovittaa yhteen kausaalisuus (geneettinen tai jokin muu) vastuun ja vapaan tahdon kanssa”. Jos ateismiin liittyy tiukkaa materialismia, moraalinen närkästyneisyys tuntuu oudolta. Kaikki on tapahtunut niin kuin on pitänyt tapahtua.

Kristittynä en ole yhtään sen enempää tai vähempää vastuussa kristinuskon nimissä tehdyistä pahoista teoista kuin Tynkkynen on vastuussa Leninin, Stalinin, Maon ja monien muiden vakaumuksellisten ateistien kammottavista teoista. Maon Punainen kirja oli miljoonille kiinalaisille Raamatun veroinen kirja.

Jos nämä henkilöt eivät olleet oikeita ateisteja, keitä he sitten olivat? Yhtä lailla kristityillä on oikeus sanoa, että Breivik tai kuka tahansa hirmutekoihin syyllistynyt ei ole oikea kristitty. Joko uskomme ihmisten omaan tunnustukseen tai sitten emme. Minun mielestäni murhiin syyllistynyt henkilö ei ole oikea kristitty, vaikka hän itse niin sanoisi. Onkohan kukaan kristityksi itseään nimittävä lopulta oikea kristitty tekojensa perusteella?

Ateistien näkemykset elämästä, moraalista ja uskonnosta ovat aivan yhtä kirjavia kuin uskovaistenkin. Monet heistä häpeävät uskonnonvastaisten ateistien kirjoituksia ja suhtautuvat uskontoihin arvostavasti.

Miten Tynkkynen suhtautuu seuraaviin tunnettujen ateistien kirjoituksiin ja puheenvuoroihin? Eivätkö ne edusta vihapuhetta?

Jotkut väitteet ovat niin vaarallisia, että voi jopa olla eettistä tappaa ihmisiä, jotka uskovat niihin – – Jotkut uskomukset asettavat niihin uskovat kaikkien rauhanomaisten vaikutuskeinojen ulkopuolelle. (Sam Harris).

Uskonto herättää minussa samanlaisia tunteita kuin häkissä kiertävä leijona. Leijona on kaunis, mutta vaarallinen. Jos se liikkuu vapaana, se tappaa minut. Turvallisuus vaatii, että uskonnot laitetaan häkkeihin. (Daniel Dennett).

On mahdotonta kuvitella maailmaa ilman uskontoja. Ne ovat kannattaneet ja vahvistaneet moraalia hyvin monenlaisissa olosuhteissa. Vallanpitäjät ovat käyttäneet uskontoja hyväkseen. Kristityt eivät ole eläneet uskontonsa opetuksen mukaan ja ovat monista asioista eri mieltä. Silti kristinuskon avulla moraali on ainakin pääosin sisäistetty. Mikä muu uskomusjärjestelmä sen voisi tehdä yhtä hyvin tai jopa paremmin? Länsimaiset yhteiskunnat ovat siirtyneet yhä enemmän lakien avulla tapahtuvaan ulkoiseen kontrolliin, joka monien mielestä toimii kovin puutteellisesti. Jos kristinuskoon perustuva moraali tulevaisuudessa jää sisäistämättä, mikä sen korvaa? Luja usko ihmisoikeuksiin ei riitä moraalin perustaksi. Eikä usko ihmisen luontaiseen hyvyyteen.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Puolustan yhä taloudellista tasa-arvoa

Puolustin (Näkökulma 15.4.2011) Wilkinsonin ja Pickettin kirjaa Tasa-arvo ja hyvinvointi ja Gustav von Hertzen puolestaan kritisoi edelleen tätä kirjaa käyttäen lähteenään Wikipediaa (21.4). Löysin tieteellisistä kirjallisuushauista runsaasti kirjaa puolustavia arviointeja. Vaikka tämän kirjan tulokset sivuutettaisiin, tarjolla on aivan riittävästi muuta tutkimusta ja tilastotietoja, jotka kertovat samaa kuin tämä kirja. Samantapaisia kansakuntia vertailevia tutkimuksia ovat muutkin tutkijat tehneet. Esimerkiksi Jan Ott päätyy arvioon, jonka mukaan ”vauraus liittyy korkeaan onnellisuuden tasoon ja antaa mahdollisuuksia vähentää onnellisuuden eriarvoisuutta edistämällä sosiaalista turvallisuutta ja antamalla mahdollisuuden subventoida lisääntyvien tuloerojen potentiaalisia kielteisiä vaikutuksia”. Di Tella, MacCulloch ja Oswald ovat osoittaneet, että vaurauden ohella juuri hyvinvointivaltio edistää onnellisuutta. Nämä tutkijat toteavat, että ”hyvinvointivaltio näyttää olevan kompensoiva tekijä: korkeammat työttömyyskorvaukset liittyvät korkeaan kansalliseen hyvinvointiin”.

Eli kertaan lyhyesti sen, mitä tutkimukset kertovat. Kansakunnan vauraus (kansantulo) on yhteydessä onnellisuuteen, mutta tietyn tulotason jälkeen onnellisuuden ja muidenkin hyvinvointi-indeksien tasossa ei enää tapahdu merkittäviä muutoksia. Koettuun hyvinvointiin ovat vahvassa yhteydessä kansakunnan hallinnon taso, eri tavoin mitatut hyvinvoinnin indeksit sekä keskinäisen luottamuksen kokeminen. Suomi on jatkuvasti saanut näissä parempia arvoja kuin von Hertzenin malliksi nostama Yhdysvallat. Juuri erilaisissa tasa-arvon indekseissä Suomi on tähän mennessä sijoittunut hyvin. Kerroin jo aikaisemmassa kirjoituksessani, että Unescon 22 kehittyneen maan tutkimuksessa Suomi ja pohjoismaat olivat lasten hyvinvoinnin suhteen kärkipäässä, mutta Yhdysvallat oli viimeisenä. Jokainen on voinut nähdä, miten jakautunut maa Yhdysvallat on juuri taloudellisen eriarvoisuuden vuoksi.

Rikkaiden ihmisten valitukset siitä, että muut ovat heille kateellisia, tuntuvat ikävältä, koska kyse on oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Miksi kateellisuutta nyt moititaan, kun juuri se on käytevoima, jolla kilpailua usein perustellaan? Pidän kiinni siitä, että rikkaat ovat usein rikastuneet köyhien kustannuksella. Sekä historia että monien Suomea köyhempien maiden tilanne osoittaa tämän todeksi. Demokraattisissa länsimaissa tätä tosiasiaa onneksi on kyetty pehmentämään.

Kateellinen Suomen kansa halusi vaaleissakin pitää kiinni hyvinvointivaltiosta. Kansan enemmistö haluaa, että tuloeroja tasataan, koska se on oikeudenmukaista. Köyhyyden poistamiseen ei päästä pelkillä tulonsiirroilla, mutta tämä keino on kuitenkin toiminut erittäin hyvin juuri pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Tuloerot eivät siis ole hyvinvoinnin kannalta irrelevantteja kuten von Hertzen väittää, vaan niitä tasaamalla köyhyyttä on voitu lieventää. Yhdysvalloissa tuloerot ovat juuri rikkaiden verotuksen keventämisen johdosta rajusti lisääntyneet, eikä se ole ollut omiaan edistämään kansakunnan hyvinvointia tai yhtenäisyyttä.

Minun puolestani rikkaat saavat rikastua, mutta siitä pidän kiinni, että jostakin on rahat otettava niiden tukemiseen, joilla on taloudellisia ja psyykkisiä ongelmia. Kysymys on myös köyhyyden ehkäisystä esimerkiksi koulutukseen, työllisyyteen ja perheisiin kohdistuvilla tukitoimilla. Mahdollinen taloudellinen kasvu ei saa ohjautua vain niille, jotka ovat onnistuneet kovassa kilpailussa selvästi muita paremmin.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Rikkaiden ja köyhien tulonjaon kasvaminen on merkittävä ongelma

Aamulehdessä (Näkökulma 9.4.2011) Gustav von Herzen kuvasi Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin teoksen The Spirit Level “jaarittelevaksi, erittäin kyseenalaisiin tilastoihin perustuvaksi vasemmistolaiseksi kannanotoksi”. Kyseessä on Herzenin mukaan hyökkäys kapitalismia vastaan, jota”perustellaan epämääräisten korrelaatioiden vyöryllä”. Teosta ei kuulemma ole otettu maailmalla vakavasti. Uskon kyllä, että teekutsuliikkeiden kannattajat eivät ole ottaneet näitä tilastoja vakavasti. Harvoin näkee niin estotonta eriarvoisuuden puolustamista kuin von Herzenin kirjoitus. On totta, että korrelaatioiden avulla ei voi syysuhteita todistaa, mutta kun kyse on kansakuntien välisestä vertailusta, muita menetelmiä on mahdotonta käyttää. Kun Wilkinsonin ja Pickettin teoksesta annettiin aivan vääristelty kuva, esittelen seuraavassa, millaisia tietoja tuossa kirjassa esitettiin.

Teoksen taustaa kuvaavassa lyhyessä esittelyssä todetaan, että “kirjoittajat väittävät, että Britannia ja Yhdysvallat joutuvat ‘tasa-arvoisia yhteiskuntia’ todennäköisemmin monenlaisiin vaikeuksiin.” Koetan seuraavassa perustella, että kyse ei ole vain väitteistä, vaan tieteellisiin tuloksiin perustuvista johtopäätöksistä.

Kirjan alussa kirjoittajat toteavat, että materiaalinen ja tekninen kehitys ei ole länsimaisissa yhteiskunnissa johtanut toivoittuihin tuloksiin. Ihmiset kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta ja monista muista ongelmista. He ovat epävarmoja omasta asemastaan ja taidoistaan ja kokevat usein yksinäisyyttä. Monissa vauraissa maissa köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on koko ajan kasvanut. Myös Suomessa eriarvoisuus on viime vuosina lisääntynyt. Wilkinsonin ja Pickettin mukaan taloudellisen tasa-arvon puute on sekä psyykkisiä että sosiaalisia ongelmia synnyttävä ja vahvistava tekijä.

Vaikka yhteiskuntien vaurastumisen myötä moni asia on paremmin kuin ennen, monet ongelmat ovat kärjistyneet. Hyvä esimerkki on lihavuus. Ennen rikkaat olivat lihavia ja köyhät laihoja. Nyt tilanne on päinvastainen. Hyvin koulutetut, varakkaat ihmiset pitävät parempaa huolta itsestään kuin heikosti koulutetut ja vähätuloiset. Köyhyys lisää ihmisten välipitämättömyyttä omaa itseään kohtaan.

Vaurastuminen pidentää aluksi elinikää. Nicaraguan, Bulgarian, Egyptin, Turkin ja Venäjän kansalaisten elinikä on paljon pidempi kuin Sambian, Mozambikin, Liberian ja Nigerian. Ero on yli 25 vuotta. Tyydyttävä elintaso nostaa eliniän noin 70 vuoteen. Kun kansantulo nousee 10 000 dollarista 40 000 dollariin, eliniän odote nousee vain muutalla vuodella. Keskimäärin 10 000 dollarin ryhmään kuuluvat muun muassa Costa Rica, Uruguay, Mexico ja Kroatia, kun taas 40 000 dollaria ansaitaan pohjoismaissa, Yhdysvalloissa, Sveitsissä, Kanadassa ja Itävallassa. Nelinkertaiset tulot eivät siis kohota elinikää juuri lainkaan.

Kansakuntien onnellisuuden ja vaurauden kuvaaja muistuttaa edellistä. Hyvin köyhissä maissa kansalaisten onnellisuuden taso on tutkimusten mukaan selvästi matalampi kuin vauraissa maissa. Kuitenkin monien köyhien maiden onnellisuuden keskiarvo on lähes sama kuin rikkaissa maissa. Etelä-Amerikan valtioiden onnellisuus on suunnilleen samaa tasoa kuin vauraiden länsimaiden. Vauraudella on yhteys kansalaisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen, mutta nähtävästi eliniässä ja hyvinvoinnussa on tultu eräänlaiselle tasanteelle, josta on vaikea päästä eteenpäin. Tätä osoittaa sekin, että 30 – 50 vuoden tyytyväisyyden ja onnellisuuden seurannoissa muutokset ovat olleet erittäin pieniä, vaikka elintaso on merkittävästi kohonnut.

Koska länsimaissa uskotaan vahvasti kehitykseen, emme halua uskoa, että tällaisia eliniän ja onnellisuuden kattoja olisi olemassa. Myös moni asiantuntija uskoo, että keskimääräinen elinikä tulee nousemaan 10 – 20 vuotta seuraavien vuosikymmenien aikana. Kuitenkin esimerkiksi alkoholin ja ylipainon aiheuttamat terveysongelmat ovat monissa maissa lisääntyneet, mikä ei lupaa hyvää eliniän odotteelle. Ihmiskunnan onnellisuudessa voi samoin olla katto, jota on vaikea läpäistä. Kuolema kuuluu elämään ja vaikka sairauksia voidaan hoitaa yhä paremmin, niiltä ei voi välttyä. Erot, hylkäykset, torjunnat ja menetykset ovat osa ihmiselämää. Kehittyneiden länsimaiden psyykkisiä ongelmia kuvaavat luvut ovat erittäin korkeita. Yhdysvalloissa arvioidaan, että noin 25 prosentilla on vuoden aikana ollut jokin psyykkinen häiriö.

Kirjoittajien mukaan sosiaalisilla ongelmilla on vain vähän tai ei lainkaan yhteyttä ihmisten keskimääräisiin tuloihin. Tämä tulos saadaan, kun tarkastellaan niitä maita, joissa tulot vaihtelevat 20 000 ja 40 000 dollarin välillä. Kun sen sijaan katsotaan tuloeroja näiden maiden sisällä, saadaan vahvoja yhteyksiä psyykkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Suuri eriarvoisuus on merkittävä ongelmille altistava riskitekijä.

Wilkinson ja Pickett vertaavat kirjassaan 23 vaurasta maata sekä Yhdysvaltain osavaltioita. Kun Japanissa ja Suomessa vuonna 2006 rikkaimman viidenneksen tulot olivat noin 3,5 kertaa suuremmat kuin köyhimmän viidenneksen, vastaava kerroin oli Singaporessa lähes 10, Yhdysvalloissa 8,5 ja Britanniassa 7. Kirjoittajat tarkastelevat mm. seuraavien asioiden yhteyttä taloudellisen tasa-arvon indekseihin:

  • Luottamus
  • Mielisairaudet
  • Eliniän odote ja lapsikuolleisuus
  • Liikalihavuus
  • Lasten koulusuoritukset
  • Teini-ikäisten synnyttämät lapset
  • Tapot
  • Vankilassa olevien määrät
  • Sosiaalinen liikkuvuus

Kun tutkijat muodostivat terveyttä ja sosiaalisia ongelmia kuvaavan indeksin, sen yhteys taloudellisen eriarvoisuuden indeksiin oli erittäin vahva. Tasa-arvoisissa maissa (Japani, pohjoismaat, Belgia, Hollanti) yhteiskunnallisia ongelmia oli paljon vähemmän kuin niissä maissa, joissa ihmisten taloudellisessa tilanteessa oli suuria eroja (Yhdysvallat, Portugali, Britannia, Uusi-Seelanti, Kreikka). Kansantulolla henkeä kohden ei ollut yhteyttä ongelmia kuvaavaan indeksiin. Aivan vastaava tulos saatiin verrattaessa Yhdysvaltain osavaltioita. Unicefin raportista vuodelta 2007 löytyy lasten hyvinvointia kuvaava indeksi, jossa parhaita ovat Ruotsi, Hollanti, Suomi, Sveitsi ja Tanska. Huonoimmat arvot saivat Britannia, Uusi-Seelanti, Israel, Yhdysvallat ja Australia. Maitten järjestys oli vahvassa yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon.

Vaikka rikkaissa maissa on runsaasti terveydenhoidon ja korjaavan toiminnan resursseja, ne eivät toimi odotetusti, koska niiden avulla ei eriarvoisuuden kielteisiä vaikutuksia kyetä poistamaan. Yhdysvalloissa käytetään paljon enemmän rahaa terveydenhoitoon kuin Kreikassa, mutta kreikkalaiset elävät keskimäärin pidempään. Kun yhteiskunnan luovat ongelmia, mikään hoito ei enää riitä.

Eriarvoisuus kertoo siitä, että sosiaaliset etäisyydet ja luokkaerot ovat suuria. Eriarvoisuus vaikeuttaa sosiaalista nousua. Vanhempien taustan erot vaikuttavat enemmän tulevaan asemaan kuin lahjakkuuserot. Yhdysvalloissa korostetaan jokaisen mahdollisuuksia päästä eteenpäin, mutta todellisuudessa tilanne on juuri päinvastainen. Varallisuuserot näkyvät sekä fyysisessä että psyykkisessä hyvinvoinnissa. Rikkaiden verojen alentamisesta ovat kärsineet eniten kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset.

Voisi odottaa, että elintason nousu toisi mukanaan elämän helpottumista. Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset kertovat päinvastaista. Yliopistoissa opiskelevien ahdistuneisuutta on tutkittu vuodesta 1952 lähtien. Tulosten suunta on selkeä: ahdistus on tasaisesti lisääntynyt. Sama tulos on saatu myös masennuksen osalta. Sen määrän on arvioitu lisääntyneen kymmenkertaiseksi sadan vuoden aikana. Diagnoosien lisääntymistä selittää osaksi diagnostisen kynnyksen aleneminen, mutta se ei selitä ahdistuneisuuden lisääntymistä kyselyissä.

Taloudellinen tasa-arvo on yhteydessä luottamukseen. Kun 60 – 65 % pohjoismaisista ihmistä luottaa ihmisiin, luku on Portugalissa vain 10 %. Nämä prosentit saatiin World Values Survey -tutkimuksessa väitteeseen “Useimpiin ihmisiin voidaan luottaa”. Yhdysvalloissa luottavaisia oli 35 %. Sama suunta saatiin myös Yhdysvaltojen osavaltioiden vertailussa. Luottamuksen määrä vaihteli Yhdysvaltain osavaltioissa lähes 70 prosentista alle 20:een prosenttiin. Luottamuksen määrä aleni Yhdysvalloissa 44 vuoden aikana 60 prosentista alle 40 prosenttiin (1960 – 2004). Sosiaalisen pääoman käsitteen luoja Robert Putnam arvioi Yhdysvaltojen olleen varallisuuden suhteen tasa-arvoisin 1950- ja 1960-luvulla. Silloin myös osallistuminen järjestöihin ja organisaatioihin oli suurimmillaan. Siitä lähtien sosiaalinen pääoma on koko ajan vähentynyt. Vaikutus käy Putnamin mukaan kumpaankin suuntaan: eriarvoisuus heikentää sosiaalista pääomaa ja sosiaalinen pääoma vähentää eriarvoisuutta.

Wilkinsonin ja Pickettin näkemys on, että juuri eriarvoisuus heikentää luottamusta. Kun rikkauden kuilu on kovin suuri, kuilua on vaikea ylittää. Pahimmillaan kuilu johtaa köyhien suojattomiin gettoihin ja rikkaiden muurien ympäröimiin asuntoalueisiin. Kun ihmiset luottavat toisiinsa, he antavat aikaa ja rahaa muiden ihmisten auttamiseen ja tukemiseen. Luottavaiset ihmiset elävät lisäksi keskimääräistä pidempään. Yhdysvalloissa luottamuksen puute näkyi Chicagon helleaallon aikana. Kun köyhien afrikan-amerikkalaisten olisi pitänyt pitää ovia ja ikkunoita jatkuvasti auki, he eivät uskaltaneet sitä tehdä, koska pelkäsivät ryöstöjä. Seurauksena oli kuumuudesta aiheutuvia kuolemia. Yhtä köyhillä latinojen alueella tällaista ei tapahtunut, koska ihmiset luottivat toisiinsa ja uskalsivat pitää ikkunoita ja ovia auki.

Oma tutkimukseni tukee Wilkinsonin ja Pickettin näkemyksiä. Kun muutama vuosi sitten kysyin noin tuhannelta suomalaiselta sekä onnellisuutta että oikeudenmukaisuutta, onnellisuudessa odotetusti vain matalin tuloryhmä poikkesi muista odotetusti kielteiseen suuntaan. Sen sijaan oikeudenmukaisuuteen yhteys oli suoravaviivainen: mitä korkeammat tulot, sitä oikeudenmukaisempana omaa elämää pidettiin. Oma johtopäätökseni on sama kuin kuin kirjoittajien. Taloudellisen eriarvoisuuden kasvaminen johtaa väistämättä lisääntyviin psyykkisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Palaan vielä lopuksi von Hertzenin näkemyksiin. Missä on sitä avointa ja reilua kilpailua, josta von Hertzen niin kauniisti puhuu? Ei ainakaan Yhdysvalloissa, tuossa kilpailun ihannemaassa. Ei tarvita epämääräisiä korrelaatioita osoittamaan, että eriarvoisuuden kultamaassa kaikenlaiset yhteiskunnalliset ongelmat ovat kärjistyneet. Erot näkyvät jo osavaltoiden välillä. Niissä osavaltioissa, missä tuloerot olivat suuria, oli eniten rikollisuutta ja monia muita ongelmia. Kyse ei lainkaan ole siitä, että rikkaiden omaisuus pitäisi takavarikoida, vaan siitä, että progressiivisen verotuksen ja tulonsiirtojen avulla pidetään huolta, että köyhyyttä ei pääse syntymään. Jos jokin asia lamauttaa ihmisen, se on juuri köyhyys. Tasa-arvo ja “reilun kilpailun” suosiminen eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Usko siihen, että tuloerojen kasvattaminen ja miljardöörien lukumäärän kasvaminen edistää koko kansan hyvinvointia on silkkaa humpuukia. Kyse on myytistä, jolla superrikkaat perustelevat kohtuuttomia tulojaan.

Nettiviikot / Uutiset Martti Jätä kommentti

Nettiviikko 40/2011

Tässä lokakuisessa nettiviikossa Markku käsittelee pitkästä aikaa mitä monituisimpia asioita, kuten kuntarakennetta, taloutta, kouluhyvinvointia ja niin edelleen. Nettiviikon sisältöjä mukaillen kotisivulle on lisätty iso liuta Markun viimeaikaisia vastineita, kirjoituksia ja artikkeleja, jotka hän nettiviikossaan mainitsee.

Tässä lista näistä nettiviikossa käsitellyistä lehtikirjoituksista:

Lisäksi sivulle on lisätty myös kaksi PDF-muotoista, pidempää artikkelia:

Masennuksen arvoitus (1281 latausta) , Muisti ja muistaminen (1190 latausta)

Nettiviikon voit lukea kokonaisuudessaan painamalla alta lue lisää:

Lue lisää

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti 1 kommentti

Kannustavatko tulospalkkiot?

Julkaistu Aamulehdessä 21.4. 2009

Fortumin palkkiosekoilun yhteydessä on aiheellisesti arvosteltu yritysten johdon ylisuuria tulospalkkioita. Nokia ja muut suuret yritykset ovat tässä keskustelussa suotta jääneet liian vähälle huomiolle. Vaikka kysymys rahapalkkioiden kannustavuudesta kuuluu myös psykologisen tutkimuksen piiriin, tämä näkökulma ei millään tavalla ole tullut esiin keskusteluissa. Palkkioiden vaikutuksesta työn tuottavuuteen on olemassa tutkimusta, joka osoittaa, että volyymiin perustuvissa työtehtävissä tulospalkkot parantavat myyntitulosta. Myös sellaisissa organisaatioissa, joissa tulosta on vaikea arvioida, hyvän työsuorituksen palkitsemisesta voi olla jotakin hyötyä, mutta vain sillä edellytyksellä, että kyseessä ei ole nollasummapeli, jossa osa hyötyy ja osa kärsii. Palkan alennus ei ketään kannusta, vaan katkeroittaa ja vie loputkin työhalut. Juuri arvioinnin epämääräisyys vaikeuttaa järjestelmän hyväksymistä esimerkiksi yliopistoissa, sairaaloissa tai kaupunkien ja kuntien virastoissa. Tällaisissa organisaatioissa palkitsemisjärjestelmiä tulee kehittää hyvin harkitusti ja mieluiten työyksikön tasoisina.

Johdon tulospalkkaukset ovat hyvin ongelmallisia. Tulokseen vaikuttavat niin monet tekijät, että johdon panosta on vaikea arvioida. Kun suurten yritysten johdon kuukausipalkkiot ovat yleensä moninkertaisia alaisten palkkaan verraten, miksi he eivät ilman muuta tekisi hyvää työtä? Tulospalkkioiden käyttö kertoo, että johtajat ovat kuin lapsia kannustamisen suhteen. He tekevät vain puolinaista työtä, jos sitäkään, jos eivät saa kunnon palkkioita. Tämä ei mairittele johtajien työmoraalia. Huonosta työmoraalista kertoo myös se, jos johtajat ovat koko ajan tavoittelemassa paremmin palkattuja tehtäviä. Nähtävästi palkkiot ymmärretään jo alun alkaen osaksi palkkaa aivan riippumatta siitä, millaisia tuloksia yritys saa aikaan. Työsopimusta ei tehdä, jos bonuksia ei ole tulossa. Järjestelmä perustuu odotukseen jatkuvasta talouskasvusta, joka toteutuessaan tuo lähes automaattisesti tulospalkkioita. Valitettavasti johdon ruhtinaallinen “motivointi” on omiaan synnyttämään katkeruutta niissä, jotka tekevät varsinaisen työn. Mitä enemmän johtajia kannustetaan työntekijöiden kustannuksella, sitä enemmän katkeruutta syntyy. Tämä ei näytä isommin kiinnostavan yritysten johtoa. Muutkin kuin Lilius saavat palkata turvamiehiä, jos johdon palkkioita ei saada kohtuulliselle tasolle.

Johtopäätös edellä sanotusta on se, että työntekijöiden tulospalkkaukset ovat paikallaan silloin, kun tulosten kriteerit ovat selkeitä ja kun palkkiot eivät ole muilta pois. Johdon tulospalkkaukset ovat turhia, ellemme oleta, että heidän työmoraalinsa on aina ongelma. Hyvin tehdystä työstä voidaan antaa kohtuullisia palkankorotuksia vaikka vuosittain, mutta tulospalkkauksessa ei ole mitään järkeä.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Onko armeijassa kuristaminen ja potkiminen luvallista?

Uskottava se on, sillä niin kertoi Aamulehti 31.10. Kyseessä ovat vuosittaiset puolustusvoimien kamppailupäivät, joissa harrastetaan ns. vapaaottelua. Vapaaottelussa saa kuristaa ja potkia. ”Nämä ovat sellaisia hyvähenkisiä tilaisuuksia”, toteaa majuri Juha Kylä-Harakka maavoimien esikunnasta. Hän harrastaa itse tällaista, mutta vielä ei kukaan ole päässyt potkaisemaan päähän. Paikalla on ollut myös lääkäri todistamassa tätä kauheutta eikä pitänyt näkemästään. Ilman muuta hänen olisi pitänyt kieltää tällaiset ottelut. Kai heillä sentään on siihen valtuudet? Oli lohdullista lukea, että osa varuskuntien lääkäreistä on kieltäytynyt osallistumasta tällaiseen. Tämäkö on sitä miesten koulua?

Asia on niin vakava, että toivon puolustusvoimien esikunnan välittömästi puuttuvan tähän asiaan. Kun nyt puolustusvoimat ovat yrittäneet karsia monia varusmiespalveluun liittyviä kielteisiä puolia, tällainen on omiaan luomaan kuvaa, että mitään ei ole opittu. Asialle löytyy kaksi ikävää tulkintaa. Joko esikunnassa ei tällaisesta tiedetä tai sitten sille on annettu hiljainen hyväksyntä.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Kiltit eivät ole kipeitä

Luettuani Aamulehdestä (8.9.) olleen jutun kiltteydestä minulle tuli ristiriitainen olo. Kirjoituksessa oli paljon sellaista, mihin voi yhtyä. On totta, että on ihmisiä, jotka kärsivät siitä, että eivät uskalla sanoa mielipiteitään ja jotka kokevat itsensä sen vuoksi heikoiksi ja arvottomiksi. Olen itsekin ollut lapsi siihen aikaan, kun lasten piti oppia olemaan hiljaa ja tottelemaan. Hyviä taitoja nämäkin, mutta rajansa hyvilläkin asioilla. En suinkaan halua turhentaa niiden ihmisten aitoja kokemuksia, jotka kokevat arvottomuutta tai jopa häpeää, vaan haluan puuttua siihen tapaan, jolla asia on tuotu esiin.

Kiltteys on tässä saanut kielteisen sävyn, mitä se ei lainkaan ansaitse. Filosofi Andre Comte-Sponvillen luettelemien hyveiden joukossa ovat esimerkiksi lempeys ja nöyryys, jotka ovat juuri kilttien ihmisten ominaisuuksia. Kiltteys on juuri sitä, mitä maailmassa tarvitaan. Se on hieno ominaisuus, joka ei suinkaan ole häpeän, vaan kiitoksen arvoinen. Tehokkuutta, aktiivisuutta ja jopa häikäilemättömyyttä – jotka eivät ole hyveitä – arvostava kulttuurimme on varustanut kiltteyden negatiivisilla sivumerkityksillä. Kiltteys on heikkoutta, saamattomuutta, kenties jopa sairautta. Jos jotakin pitää sairaudeksi sanoa, tuo sana soveltuu kovuuteen ja häikäilemättömyyteen, eikä kiltteyteen.

Kiltteys ei siis ole sairautta, joka vaatisi parantumista, vaan kyse on ihmisen luontaisista persoonallisista eroista, joilla usein on sekä hyvät että huonot puolensa. Kiltteys on ominaisuus, joka suuresti helpottaa yhteiselämää, sillä kiltti on kohtelias, lempeä, armelias, antelias ja suvaitsevainen ihminen. Nämä kaikki ovat hyveitä, siis ominaisuuksia, jotka edistävät yhteistä hyvinvointiamme. Monista hyveistä joutuu joskus maksamaan jotakin eikä kiltteys tee tästä poikkeusta. Kiltti ei halua tai jaksa taistella oikeuksiensa puolesta, mistä seuraa, että häntä voidaan käyttää hyväksi.

Vaikka ajattelen kiltteyden olemuksesta aivan eri tavoin kuin Anna-Liisa Valtavaara (jutussa haastateltu henkilö) voin yhtyä niihin ohjeisiin, joita hän antaa. Kiltteys on hieno asia, mutta toki muutkin hyveet, kuten oikeudenmukaisuus, totuus ja rohkeus ovat tärkeitä. Oman persoonallisuuden vastainen toiminta on usein vaikeaa, mutta jo sen tiedostaminen, että kilteillä on oikeuksia siinä kuin muillakin ihmisillä, on hyvä alku. Toinen tärkeä asia on tajuta, että kiltteys ei ole kipeyttä tai jotakin muuta heikkoutta tai vajavuutta, vaan hieno ominaisuus, jonka arvoa ei riittävästi ymmärretä.

Mielipidekirjoitus / Yliopisto Martti Jätä kommentti

Koulutuksen taso ei ole laskenut

Julkaistu Aamulehdessä 13.10.2008

Sampo Terhon kirjoitus ylikouluttautumisesta (AL 9.10.) sisältää asiallisen kritiikin ohella sellaisia heittoja, joihin on syytä puuttua. Kirjoituksessa annetaan ymmärtää, että sekä lukioissa että yliopistoissa tutkintojen taso on laskenut. Tällaisia kirjoituksia näkee aina silloin tällöin. En tiedä, mihin nämä kirjoittajat perustavat näkemyksensä. Suomen koulut ovat saaneet paljon julkisuutta hienojen PISA-tulosten johdosta. Tosin nyt on jo alettu kirjoittaa, että parempi olisi, jos tulokset olisivat huonompia ja kouluissa kiinnitettäisiin enemmän huomiota oppilaiden hyvinvointiin ja sosiaalisiin taitoihin. Omien poikieni lukio-opintoja seuratessani en voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että vaatimukset ovat nyt paljon suurempia kuin 50 vuotta sitten. Aikaisempien ylioppilaskirjoitusten tehtäviä käytetään rutiininomaisesti opetuksessa jo lukion toiselta luokalta lähtien.

Myös yliopistojen opetus on varmasti laadukkaampaa ja tulokset ovat parempia kuin yliopistouraa aloitellessani. Parhaiten tunnen oman laitokseni eli psykologian laitoksen tilanteen, mutta uskon, että samaa pätee muuallakin. Psykologian pro gradu -tutkielmat ja väitöskirjat ovat nyt selvästi parempia kuin vaikka 20 vuotta sitten. Väitöskirjatyöt perustuvat useimmiten kansainvälisissä tiedelehdissä julkaistuihin artikkeleihin, jotka käyvät ennen julkaisuaan läpi tiukan asiantuntijaseulan. Esimerkiksi neljästä artikkelista ja yhteenvedosta koostuvaa väitöskirjaa on sen eri vaiheissa arvioinut yli kymmenen asiantuntijaa. Nykyään jopa pro gradu -töitä ohjataan niin, että nillä on mahdollisuus tavoitella julkaisukynnystä alan tiedelehdissä. Parhaiten tämän huomaa, kun vertaa omaa pro graduaan ja väitöskirjaansa viime vuosina tehtyihin. Puheet liukuhihnaopetuksesta halventavat opettajia: “Kaikki tutkielmat kannattaa hyväksyä”. Tällainen heitto kuulostaa ikävältä. Ajat ovat muuttuneet siten, että nyt työstä pyritään saamaan niin hyvä, että se on mahdollista hyväksyä. Ennen opiskelijat olivat paljon enemmän yksin työnsä kanssa. Suosittelen Sampo Terholle käyntiä psykologian laitokselle tai mille tahansa Tampereen yliopiston laitokselle. Opetusta on paljon enemmän kuin ennen, opettajen taso on korkea ja yliopistojen välillä on ollut runsaasti opetus- ja tutkimusyhteistyötä jo ennen näitä uusia yhdistämishankkeita, joiden uskotaan lisäävän tehokkuutta.

Terho osuu siinä oikeaan, että opetusministeriö on jatkuvasti kannustanut aloituspaikkojen lisäämiseen, mistä seuraa, että opettaja-oppilas -suhde helposti heikkenee. Tilannetta auttaisi, jos opiskelupaikkoja vähennettäisiin ilman, että myös resursseja vähennetään. Yliopistot on sidottu pirulliseen noidankehään: jotta voisi saada hiukan lisää rahaa, täytyy tuottaa lisää tutkintoja. Jos opetusministeriön yliopistoille asettamia tutkintomääriä ei saavuteta, resurssit vähenevät. Sopimuksen ylittävistä tutkinnoista yliopisto ei juuri hyödy. Tämä on sellaista peliä, joka on johtanut monenlaisiin ongelmiin. Valmistumisaikoja on vaadittu lyhennettäviksi, mutta se ei onnistu, koska suomalaiset opiskelijat ovat puolipäiväopiskelijoita. Suurin osa heistä on työssä opiskelun aikana. Tälle asialle yliopistoissa ei voida mitään toisin kuin opetusministeriössä kuvitellaan. Lisäksi opiskelijat eivät suorita vain yhtä maisterin tutkintoa, vaan usein samanaikaisesti kahta, koska järjestelmä antaa siihen mahdollisuuden.

Suositan kaikille niille, jotka puhuvat tason laskusta käyntiä yliopistojen laitoksille. Laitamme pro graduja ja väitöskirjoja kahteen pinoon. Toiseen laitamme vanhoja töitä ja toiseen viime vuosina valmistuneita. Näitä voi sitten kaikessa rauhassa vertailla. Uskon, että johtopäätös on sama kuin minkä yllä esitin.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)