Nettiviikko 33/2006

Viikon 33 aluksi Markku ehti pohdiskella, kuinka paljon olosuhteilla on vaikutusta ajatteluun.  Mukana on myös tarkempaa informaatiota Markun tulevista kirjoista Onnellisuus (WSOY), Hyvä paha ihminen (Perussanoma) ja Ihmiselämän harhat (WSOY).

Myös psykologian laitoksen johtajuuden jääminen pois Markun työsarasta saa osakseen pohdintaa. Koko nettiviikon voit lukea jatkamalla täyteen artikkeliin kuten yleensä.

Lue lisää

Tekikö Rumsfeld hienoa työtä?

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun luin aamulla Aamulehdestä, kuinka puolustusministeri Rumsfeld oli presidentti Bushin mukaan “tehnyt loistotyötä” ja “johtanut uljaasti maatamme”. Nämä miehet ovat tehneet maalleen korvaamatonta vahinkoa, mutta kieltäytyvät tunnustamasta tosiasioita. Ilmeisesti he vierittävät syyn muutaman harhautuneen yksilön niskaan. Jännityksellä odotan, miten korkealle syyllisyys vankien raa’asta kohtelusta ulottuu hierarkiassa. Jääkö se kersantteihin, kapteeneihin vai joutuuko peräti majuri vastuuseen? Kuitenkin sekä presidentti että puolustusministeri ovat vastuussa joko siitä, että he ovat edistäneet tällaisiin tekoihin kannustavaa ilmapiiriä tai sitten he ovat laiminlyöneet tarkkojen ohjeiden antamisen ja valvonnan. Kidutuksen laajuus ja systemaattisuus kertoo siitä, että toiminnalla on ollut hiljainen hyväksyntä. Myös Quantanamon vankien kohtelu tukee tällaista tulkintaa.

Rikkaimman ja vahvimman maan presidenttiä tai puolustusministeriä on vaikea asettaa boikottiin, mutta voimme kansalaisina ja myös valtiona ilmaista voimakkaan paheksuntamme. Odotan, että Suomen presidentti ja hallitus puuttuvat tähän asiaan. Asia tulee käsitellä myös EU:n puitteissa, koska useat EU-maat ovat Irakissa Yhdysvaltain tukena.

Markku Ojanen

 

 

 

 

 

Mistä psykopatiassa on kysymys?

Julkaistu “Alakerta”-osiossa Aamulehdessä syksyllä 2004

Nelosella 19.8. esitetty ohjelma psykopatiasta nostatti hiukset pystyyn. Ohjelma käsitteli psykopatiaa aivojen häiriöihin liittyvänä sairautena. Sairaussanaa tässä yhteydessä ei asetettu kyseenalaiseksi vaan lähtökohta oli, että psykopatia on sairaus. Kuitenkin jopa fyysisen sairauden määrittäminen on vaikeaa, koska moni sairaus täytyy määrittää jonkin raja-arvon avulla. Hyvä esimerkki on verenpaine. Sairauksista voidaan esittää tyypillisiä esimerkkejä (keuhkokuume, sydäninfarkti) mutta käytännössä diagnoosien tekeminen on usein hankalaa.

Määrittelyn vaikeus. Vielä vaikeampi on määrittää psyykkisiä häiriöitä. Yksimielisyyttä ei ole saavutettu. On psykiatreja ja psykologeja, jotka eivät pidä esimerkiksi skitsofreniaa sairautena vaan elämisen ongelmana. Tämän tulkinnan mukaan skitsofrenian hoitaminen sairautena johtaa suurempiin ongelmiin kuin jos sitä käsiteltäisiin elämisen ongelmana. Enemmistö alan asiantuntijoista kuitenkin katsoo, että sairaussana kuvaa skitsofreniaa hyvin. Samoin esimerkiksi vaikeaa masennusta on syytä pitää sairautena. Masennus on kuitenkin samalla esimerkki siitä, että rajanveto on hankalaa. Kun masennus on erittäin vaikea, sillä on paljon sairaudenkaltaisia ominaisuuksia mutta mihin kohtaan vedämme rajan? Puhutaanhan arkielämässä aika huolettomasti masennuksesta, jota näyttää olevan paljon liikkeellä. Psyykkisen häiriön määritelmään vaikuttaa aina se, mikä jossakin kulttuurissa on hyvää ja asiallista käyttäytymistä ja missä kulttuurin odotuksista poiketaan.

Näkemys, jonka mukaan poikkeavuudet ovat sairauksia, on psykiatriassa yleinen. “Psykopatia” voidaan kuitenkin ymmärtää elämään kuuluvana luonnollisena vaihteluna. Usein ne, jotka korostavat sairaustulkintaa, antavat ymmärtää, että toisella tavalla ajattelevat väheksyvät esimerkiksi alkoholismin tai “psykopatian” aiheuttamia ongelmia. Näinhän ei tietenkään tarvitse olla. Vaikka nämä kaksi ongelmaa yleisessä keskustelussa usein tulkitaan häiriöksi tai sairaudeksi, ne ovat luonteeltaan hyvin erilaisia ilmiöitä. Alkoholin käyttö on ainakin aluksi enemmän tai vähemmän tietoinen valinta, kun taas “psykopatia” on eräänlainen elämänfilosofia, joka muotoutuu vähitellen yksilönkehityksen tuloksena.

Sanat sairaus, häiriö ja ongelma antavat jokainen erilaisen kuvan siitä mistä on kysymys. Sairaus kuvaa fyysisen tilan poikkeavuuksia, kun taas häiriö luonnehtii koko organismin “koneiston” toiminnan ongelmia. Sekä sairaus- että häiriösana antavat ymmärtää, että tilanne on syntynyt jostakin yksilöstä itsestään riippumattomasta tekijästä. Ongelma antaa ihmiselle itselleen enemmän vastuuta, koska se edellyttää ratkaisua vaativien kysymysten arviointia ja käsittelyä. Sanojen käyttö ei siis suinkaan ole neutraalia sen suhteen, miten vastuukäsite ymmärretään.

Diagnostisen määrittelyn horjuvuus. Edelliseen liittyy läheisesti kysymys psyykkisten sairauksien tai häiriöiden diagnostiikasta. Diagnoosit perustuvat suurelta osin Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen asettamien komiteoiden ratkaisuihin. Näkemykset ovat 50 vuoden aikana muuttuneet ja monista asioista on komiteassa äänestetty. Diagnostinen järjestelmä ei siis millään muotoa ole lopullinen totuus asioissa, vaan se voi heijastaa tieteellisen tutkimuksen lisäksi aikaan liittyviä ennakkoluuloja ja poliittisia näkemyksiä. Yksi suunta on kuitenkin aivan selvä. Diagnoosien määrä kasvaa koko ajan. Yhä suurempi osa poikkeaviksi todetuista käyttäytymisestä määritetään psyykkiseksi häiriöksi tai sairaudeksi. Epidemiologisissa tutkimuksissa psyykkisistä häiriöistä ja sairauksista kärsivien lukumäärät voivat olla korkeita. Jopa kolmanneksen tai neljänneksen väestöstä on arvioitu kärsivän erilaisista häiriöistä. Joko olemme lähes katastrofin partaalla tai sitten käsitteen alan laajentamisessa on menty mahdottomuuksiin.

“Psykopatian” biologisuus. Tuon ohjelman puitteissa monet tutkijat antoivat ymmärtää, että neurologinen tutkimus on jo tuottanut selkeitä tuloksia. Kun löydät psykopaatin, hänellä on tuo häiriö ja kun häiriö löytyy, sinulla on edessäsi psykopaatti. Tosin tutkijat olivat erimielisiä siitä, mihin psykopaattien ja normaalien ihmisten rakenteelliset tai toiminnalliset erot paikallistuvat. Uskon, että useimmat aivojen tutkijat pitävät tällaisia tulkintoja yksipuolisina. Kysymyshän ei ole siitä, etteikö aivotoimintojen ja käyttäytymisen välillä vallitsisi yhteyksiä. Nämä ovat kuitenkin hyvin mutkikkaita ilmiöitä, joissa tilanteiden, ympäristöjen ja kulttuurin vaikutus on suuri. Tutkimukset ovat osoittaneet, että perityt biologiset tekijät ovat yhteydessä siihen, miten ihminen elää ja toimii. Perityt tekijät ovat mukana sekä myönteisissä että kielteisissä ominaisuuksissa. Nämä eivät kuitenkaan välttämättä näy yksittäisissä tilanteissa vaan tarkasteltaessa ihmisen toimintaa laajasti useissa eri tilanteissa. Tutkimustiedot ovat keskimääräisiä tuloksia siitä, miten perintötekijöiden vaikutukset tulevat esiin tietyn kulttuurin piirissä. Ei siis ole tarpeen kiistää, etteikö “psykopatia” olisi monessakin mielessä biologinen ilmiö. Sama pätee älykkyyteen, kiltteyteen tai onnellisuuteen. Tällä kertaa olennaista on se, että erotamme koko joukon kielteisiä piirteitä jakautuman ääripäästä ja sanomme, että kyseessä on sairaus. Jakautuman toisessa päässä voidaan myös erottaa joukko ihmisiä, jotka ovat kaikin tavoin ihania ihmisiä, suorastaan psykopaatin vastakohtia. Heitä ei ainakaan vielä nimitetä sairaiksi. Tosin olen nähnyt kurssiesitteitä, joiden otsikkona oli suunnilleen näin “Oletko sairastunut kiltteyteen? Tule meille hoidettavaksi.”

Tuossa ohjelmassa viitattiin ohimennen kulttuuriin. Ohjelmassa mainittiin, että länsimainen kilpaileva kulttuuri näytti antavan paljon tilaa psykopaateille. Tätä ajatusta olisi pitänyt jatkaa. Toiseksi todettiin, että kehitysmaiden kurjissa olosuhteissa ei tule psykopaatteja. Tätä pidettiin aivan kuin itsestään selvänä eikä tutkimuksiin tarvinnut vedota. Millä nimikkeellä meidän pitäisi nimittää esimerkiksi lapsisotilaita? Ehkä ei länsimaisen mallin mukaan psykopaateiksi, mutta onhan heidän kehityksensä häiriintynyt. Tai mitä on sanottava kadulla liikkuvista lapsista, jotka elättävät itsensä olosuhteiden pakosta varastamalla ja itseään myymällä? “Psykopatia” on biologian ja kulttuurin yhteistulosta.

Rikollisuutta ja poikkeavaa käyttäytymistä verrattaessa kulttuurierot ovat häkellyttävän suuria. Ohjelman mukaan valtaosa rikollisista on psykopaatteja. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö psykopaatteja olisi vankiloitten ulkopuolella. Ohjelma antoi pikemminkin kuvan, että heitä liikkuu suorastaan laumoittain keskuudessamme. Esimerkiksi Japanissa tehdään paljon vähemmän rikoksia kuin Yhdysvalloissa. Eräissä paljon tutkituissa yhteisöissä (amishit, hutteriitit) kaikenlaisia poikkeavuuksia on vähän. Vaikuttaa siltä, että noissa yhteisöissä psykopaatitkaan eivät saa tilaa.

Ne ongelmat, joista erityisesti kiistellään eli alkoholismi ja psykopatia, saavat hyvin erilaisia ilmiasuja eri kulttuureissa. Jos alkoholin käyttö on kulttuurissa hyvin säädeltyä tai valvottua, käyttäytymistason ongelmia voi olla vähän. Kulttuurin arvoilla on siten ratkaiseva merkitys. Jos kunnon kansalainen ei kerta kaikkiaan humallu tai humaltuu vain hyvin tarkasti rajatuissa tilanteissa, niin silloin myös alkoholismi on harvinaista. Geneettiset taipumukset varmaankin ovat olemassa, mutta niiden potentiaaliset haittavaikutukset eivät tule esiin.

“Psykopatia” ja yleensä persoonallisuushäiriöt ovat juuri sen tähden hankala ilmiö, että joissakin kulttuureissa tällaista käyttäytymistä suositaan. Länsimainen individualistinen kulttuuri ruokkii tällaisia piirteitä. Jokaisen tulee hoitaa omat asiansa, pärjätä ja kilpailla. Menestys- ja suorituspaine on kova, mikä tarjoaa hyvän maaperän psykopaattisille piirteille. Palautteet ovat ristiriitaisia: toisaalta pitäisi olla myönteinen ja empaattinen ihminen, mutta toisaalta pitäisi olla vahva, tehokas ja jopa häikäilemätön. Miten tällaisessa kulttuurissa pitäisi navigoida?

Hoito. Kun ratkaisua lähdetään hakemaan aivoihin laitettavista mikrosiruista, ollaan pahasti hakoteillä. Tämä on samalla kulttuuriin nähden antaa mennä -asenne. Koska emme mahda kulttuurille mitään vaan laitettakoon itse kullekin mikrosirut päähän ja pillerirasiat käteen. Eiköhän ajan myötä jokaiselle ongelmalle löydy omat mikrosirunsa ja pillerinsä. Mitä teemme ihmisille, jotka eivät tällaisia siruja tai pillereitä lainkaan halua?

Ohjelmassa eräs asiantuntija totesi, että lapsia ei pidä nimittää psykopaateiksi vaikka heillä olisi käyttäytymisen ongelmia. Tämä on hyvä, mutta saako aikuisia testituloksen perusteella ilman muuta nimittää psykopaatiksi? Leimaamisen vaarat ovat todellisia, koska rajanveto on vaikeaa. Kuka poimii häikäilemättömät ihmiset testiin diagnosoitavaksi? Kuka määrittää rajat? Kenellä on oikeus ryhtyä toimenpiteisiin? Nämä ovat niin vaikeita kysymyksiä, että tuollainen roiskiva ohjelma tuottaa koko asialle vahinkoa. Viesti oli sisäisesti ristiriitainen. Toisaalta meillä on keskuudessamme tällaisia pelottavia ihmisiä, toisaalta heihin kaiketi pitäisi suhtautua ymmärtävästi ja jollakin tavalla auttaa heidän tilaansa.

Elämään valitettavasti kuuluu se tosiasia, että monilla meistä on kiusallisia ominaisuuksia yhteiselämää ajatellen. Joillakin nämä ovat kovin häiritseviä ja tuottavat suurta vahinkoa. Mieluummin kuin mikrosiruja soisin panostettavan sellaiseen kasvatukseen, jossa ihmisten kunnioittamista painotetaan. Työpaikoilla tarvitaan sellaisia normeja ja pelisääntöjä, joiden avulla häikäilemätöntä käyttäytymistä voidaan ehkäistä ja joilla niihin voidaan nopeasti puuttua leimaamista kuitenkin välttäen. Koko yhteiskunnassa on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten pahaa jälkeä muista ihmisistä piittaamaton yksilökeskeisyys ja jatkuva kilpailun ja menestyksen korostaminen aiheuttaa.

Lopulta kysymys koskettaa vapaan tahdon ongelmaa. Millaisista asioista ihminen itse on vastuussa ja missä hän voi väistää vastuunsa? Miten kokonaisvaltaisena vastuu tai vastuuttomuus ymmärretään? Vaikka ihminen ei olisi vastuussa siitä, miten hänelle jokin ongelma on kehittynyt, onko hän silti vastuussa ongelman ratkaisemisesta? Tiede ei voi antaa näihin kysymyksiin lopullisia vastauksia vaan kysymys on myös filosofisista, arvoihin liittyvistä asioista.