Asiasana: Aamulehti

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Käsittämätön tuomioperuste

“Poikajoukko pahoinpiteli kehitysvammaista” otsikoi Aamulehti 2.4. Kuvauksen mukaan uhriin kohdistui aivan uskomatonta raakuutta. Suomi ei ole oikeusvaltio, jos voimaan jää perustelu, että “uhrille ei aiheutunut vakavaa ruumiinvammaa tai hengenvaaraa”. Viestiikö tämä tuomio sitä, että koska kehitysvammainen ei ole aidosti tunteva ihminen, niin hänellä ei voi olla henkisiä kärsimyksiä? Kun jo ruumiiseen kohdistuneet teot olivat törkeitä, miten tuskallisia olivatkaan tämän pojan henkiset kärsimykset! Juuri tällaisissa tapauksissa yhteiskunnan tulee maksaa uhrille tuntuvat korvaukset ellei rikoksen tekijöillä ole maksukykyä. Myös pojan vaatima lähestymiskielto tulee saattaa voimaan. Aamulehden kuvauksen mukaan teko oli pitkäaikaista ja tietoista pahoinpitelylä, mikä oikeuden tulee sellaiseksi todeta.

Markku Ojanen
psykologian professori

Mielipidekirjoitus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Grafologit eivät anna periksi

Julkaistu Aamulehden Mielipiteet-palstalla.

Kun kerroin tällä Aamulehden mielipidesivulla, mitä tiedeyhteisö tällä hetkellä grafologiasta ajattelee, sain kaksi vastinetta, joista toinen oli nimetön. Kummassakin pääasia näytti olevan minun persoonani arvostelu. Grafologit näköjään arvioivat sujuvasti persoonallisuutta myös koneella kirjoitetun tekstin perusteella. Itse asia jäi varsinkin nimettömässä “vastineessa” taka-alalle. Vastapuolen herjaaminen on vanha, tosin paljon käytetty keino, mutta se ei tee grafologiasta sen pätevämpää kuin ennenkään. Tällainen on ala-arvoista argumentointia.

Itse asia ei ole muuttunut miksikään. Tiedeyhteisön kanta, jolla tarkoitan alan tunnustettuja asiantuntijoita ja tieteellisiä julkaisuja, ei pidä grafologiaa persoonallisuuden tutkimuksen pätevänä menetelmänä. Jo edellisessä kirjoituksessa totesin, että tämä ei tarkoita sitä, etteikö tulevaisuudessa jotakin voisi löytyä. Yhden tai kahden grafologian kannalta myönteisen tutkimuksen olemassaolo ei millään lailla pelasta grafologiaa, sillä tieteessä tällainen tilanne on vielä kiistanalainen. Eihän lääkettäkään lähdetä syöttämään ihmisille, jos jokin tutkimus puoltaa sen käyttöä ja toinen ei. Todistusvelvollisuus ei ole minulla, vaan sen, joka käyttää jotakin menetelmää, täytyy osoittaa menetelmänsä toimivuus lukuisilla tutkimuksilla. Tiedeyhteisö edellyttää, että tulokset ovat riittävän yhdenmukaisia, jotta jokin menetelmä voidaan ottaa käyttöön etenkin silloin, kun menetelmällä vaikutetaan ihmisten elämään ja hyvinvointiin. Tiedettä edustava tutkija ei voi noin vain sivuuttaa kielteisiä tuloksia, vaan hänen on otettava ne huomioon ja koetettava korjata menetelmiään tai luovuttava niistä, jos ne eivät toimi.

Kävin läpi PsycINFO -hakujärjestelmän grafologiaa koskevat tutkimukset vuosilta 1984-2003. Löysin 16 tutkimusta, joissa teemana oli grafologisten arvioiden yhteys persoonallisuuteen tai työssä menestymiseen. Joukossa oli pari positiivista löydöstä, mutta pääosin tulokset olivat kielteisiä. Ongelmana on se, että grafologiassa ei ole yhtenäisiä menetelmiä, joten on mahdotonta tietää, mikä edes periaatteessakaan voisi toimia. Raskauttavin tulos oli meta-analyyttinen tutkimus vuodelta 1989, johon oli koottu yhteen 17 siihen mennessä tehtyä tutkimusta. Noissa tutkimuksissa oli mukana 63 grafologia ja 51 maallikkoa. Kaikkiaan arvioitiin 1223 käsialanäytettä. Grafologit eivät selviytyneet työhön valinnassa maallikkoja paremmin. Raportin johtopäätös on, että jos grafologialla on jotakin pätevyyttä, se perustuu kirjoitusten sisältöön, ei muotoon.

Grafologian suurin ongelma on siinä, että sen lähtökohdat ovat tieteen ulkopuolella. Sitä ei ole kehitetty toimivaksi lukuisien tutkimusten perusteella, vaan pohjana on ollut monien eri ihmisten intuitio. Intuitio voi johtaa mielenkiintoisiin tuloksiin, mutta yhtä usein tulos kiistanalainen, jopa kelvoton. Sama pätee muihinkin ns. projektiivisiin testeihin, joiden pätevyys edelleen on avoin.

Kysymys ei ole vain hauskoista seuraleikeistä, sillä aivan kuten grafologian edustajat ovat tällä palstalla kirjoittaneet, tätä ja muita projektiivisia menetelmiä käytetään yhä työhön ja koulutukseen valitsemisen osana. Pidän tätä suorastaan lainvastaisena toimintana. Millä muulla alueella voitaisiin käyttää puutteellisesti tutkittuja ja jopa suorastaan toimimattomiksi todettuja välineitä? Mikäli grafologiaa käytetään työhönotossa tai muussa vastaavassa tilanteessa, hakijan oikeusturva ei toteudu.

Lopulta kysymys on hyvin tärkeästä, mutta aivan liian vähän keskustellusta asiasta. Missä määrin työnantajan tai koulutusta antavan organisaation on lupa tietää jotakin hakijan persoonallisuuden piirteistä? Kun valintoihin ei saa vaikuttaa sukupuoli, rotu tai ikä, miksi ihmisen persoonallisuus on ilman muuta sellainen asia, jonka saa ottaa huomioon? Hyväksyn kyllä sen, että selvästi muita haittaavaksi todettu käyttäytyminen huomioidaan, mutta persoonallisuus kuvastaa vasta ihmisen taipumuksia toimia tietyllä tavalla.

Korostan vielä lopuksi sitä, että grafologiaa tai muitakaan menetelmiä ei pelasta se, että jossakin on saatu yksi tai kaksi myönteistä tulosta, vaan tulosten tulee olla johdonmukaisia. Menetelmän täytyy olla täysin standardoitu, sillä muutenhan ei voida tietää, kenen arviot toimivat. Eri tutkijaryhmien tulee saada samansuuntaisia tuloksia. Lisäksi heidän tulee käyttää riittävän monipuolisia muita persoonallisuuden tutkimuksen keinoja, joihin grafologian antamia tuloksia verrataan. Kaksi tunnetuinta valintamenetelmien tutkijaa, Frank Schmidt ja John Hunter arvioivat katsauksessaan (Psychological Bulletin, 1998, vol. 124, 262-274) grafologian tasan nollan arvoiseksi.

Markku Ojanen
professori

Mielipidekirjoitus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Omituisia mielipiteitä lastensuojelusta

Vesa Maijanen kirjoitti Aamulehden kolumnissaan 28.3. 2004 ivalliseen sävyyn siitä, kuinka tv-kanavat suojelevat lapsia vahingollisilta ohjelmilta. Kaikenlainen sensuuri ja ihmisten holhoaminen on pahasta ja pahasta on myös se, että aikuisten on elettävä lasten ehdoilla. Minulle tällaiset puheet edustavat kovaa, yksilökeskeistä yhteiskuntaa. Sivistynyt yhteiskunta ei selviä ilman aikuisiinkaan kohdistuvia kieltoja ja rajoituksia. Kenelläkään ei koidu mitään vahinkoa siitä, että ennen klo 21:tä esitetään ohjelmia, jotka sopivat myös lapsille. Monessa muussakin asiassa aikuisten pitää elää lasten ehdoilla, miksei sitten tässä asiassa?

Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että television väkivalta aiheuttaa lapsissa kielteisiä reaktioita, joista aggressioiden lisääntyminen on vain yksi kielteinen seuraus. Vaikutus voi näkyä myös ahdistuksena ja unihäiriöinä. Yritämme varjella lapsia traumaattisilta asioilta arkielämässä, miksi siis emme varjelisi heitä myös traumaattisilta ohjelmilta? Tietenkin television vaikutukset ovat yksilöllisiä eikä monia tekijöitä ole helppo erottaa toisistaan, mutta se vähennä television ja yleensä median vastuuta näissä asioissa.

Näissä yhteyksissä on aina tapana vedota vanhempien vastuuseen. Sillä tavoin tämän ja monen muunkin yleisen rajoituksen voi torjua turhana. Vanhempien toki pitäisi valvoa lastensa tekemisiä, mutta kun läheskään kaikki vanhemmat eivät näin tee. Yhteiskunta on monin tavoin holhonnut lapsia juuri sen tähden, että vanhemmat eivät aina pysty hoitamaan velvollisuuttaan.

Nykyajan ongelma on juuri siinä, että yksilön autonomian ja oikeuksien nimissä yhteinen vastuu on kadonnut. Vastuu on yksilön, olipa sitten kysymys mistä tahansa ongelmasta. Vapauden yhteiskunnassa ei olisi veroja, ei liikennesääntöjä, ei oppivelvollisuuksia, ei mitään rajoituksia ja kieltoja.

Länsimaisista ihmisistä tulee Ralph Waldo Emersonin oppilaita. Emerson kirjoitti jo 1800-luvun alussa näin: “Yhteiskunta on kaikkialla liitossa jokaisen jäsenensä ihmisyyttä vastaan. Jokaisen, joka haluaa olla ihminen, pitää olla nonkonformisti. Luota tunteisiisi, sillä ensisijainen viisauden lähde on yksilön intuitio.” Emerson on yksilökeskeisen ajattelutavan ensimmäisiä tulkkeja.  Turhaan ei kanneta huolta sosiaalisesta pääomasta, joka syntyy vain yhteisen vastuun tuloksena.

Nettiviikot Martti Jätä kommentti

Nettiviikko 51/2008

Joulun tehdessä kiireistä tuloaan Markku pysähtyy kuitenkin pohdiskelemaan muutamia teemoja vuoden toiseksi viimeiselle viikolle 51. Markkua on jäänyt mietityttämään viime aikoina muun muassa se, kuinka Aamulehden Asiat-liitteessä pohdiskeltiin kirjailijoiden pyrkimystä paljastaa ihmisyyden pahuus sen hyvyyden sijaan. Markku näkee, että sama koskee myös lähihistorian psykologiaa ja psykologian lähitieteitä. Toisaalta onnellisuus kuitenkin on alkanut myös kiinnostaa!

Myös Jorma Ollilan ehdotus pääomaverotuksen alentamisesta ja siitä, kuinka valtio pyrkii maksamaan väärinkohdelluille kansalaisilleen mahdollisimman pieniä korvauksia on jäänyt harmittamaan. Myös suurvaltapolitiikka jälleen kerran saa Markun miettimään valtioiden motiiveja suhteessa pienempiin naapureihinsa.

Lue lisää

Nettiviikot Martti Jätä kommentti

Nettiviikko 35/2008

Tässä toinen myöhässä julkaistu Markun nettiviikko. Luonnollisesti pahoittelemme julkaisussa tapahtunutta viivästystä, koska kaikille (myös Markulle) on tietenkin mukavampaa lukea mietteitä nimenomaan ajankohtaisista asioista, joihin hän usein pureutuu.

Tässä viikolle 35 tarkoitetussa nettiviikossa hän käsittelee muun muassa sitä, miltä eläkkeelle siirtyminen on tuntunut, lehtikirjoittelun hyviä ja huonoja puolia sekä onnellisuutta. Voitte lukea nettiviikon kokonaisuudessaan painamalla alta, seuraava nettiviikko julkaistaan kuten kuuluukin eli ajallaan.

Nettiviikkoon liittyy myös sivuille lisätty Markun artikkeli Onnellisuusolympialaisten tarkistetut tulokset, jossa Markku käsittelee Ronald Inglehartin työryhmän tutkimusta, jossa Suomen sijoitus kansakuntien onnellisuuden vertailussa oli yllättäen niinkin alhainen kuin 25.
Lue lisää

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta / Yliopisto Martti Jätä kommentti

Yliopistoväeltä kirkkaan punaista valoa palkkauskiistassa

Aamulehdessä 17.9. ollut lyhyt uutinen, joka oli otsikoitu “Yliopistoväeltä varovaisen vihreää valoa palkkauskiistassa” ei vastaa kentän tuntemuksia. Olen keskustellut palkkausjärjestelmästä monien opettajien kanssa, enkä ole vielä tavannut yhtäkään, joka olisi sen takana (keskushallintoa lukuunottamatta). Neuvottelua käyvä edustajamme kuitenkin tulkitsee, että “reagointi on ollut turhan voimakasta ja perustui vääriin tietoihin ja epäluuloihin”. Vastustajat – joihin siis minäkin lukeudun – kuulemma pelkäävät, että uudistuksessa puututtaisiin tieteen vapauteen. Tällaista en ole ymmärtänyt pelätä, vaan kyse on siitä, että yliopisto halutaan pakottaa sille vieraaseen kilpailua korostavaan hallintomalliin. Kuten Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” kuvannut, taustalla on “pyrkimys maksimoida taloudellinen panos-tuotos -tehokkuus luomalla kannustinjärjestelmä, jossa jokaista yksilöä vuosittain rangaistaan ja palkitaan oman tuottavuutensa mukaisesti. Tämä esitetään arvona, joka kipuaa kaikkien muiden arvojen yli. Samalla teoria edellyttää, että tuottavuutta voidaan mielekkäästi mitata ja väittää, että UPJ:n kaltainen ‘kannustinjärjestelmä’ on taloudellisesti tehokas. Kummatkin ovat kiistanalaisia väitteitä, joihin useimmat ihmistieteilijät eivät usko.” Tietenkään tätä järjestelmää ajavilla ei ole tarjota mitään tieteellistä tukea sille, että tällainen järjestelmä toimisi yliopistoissa.

Kentältä katsoen epäselvää on vain se, jyrääkö valtio (valtiovarainministeriö?) kerta kaikkiaan ammattiliitot vastaväitteistä välittämättä vai kuvitteleeko esimerkiksi Akava, että tämä järjestelmä todella hyödyttää opetusta ja tutkimusta tai kenties parantaa työilmapiiriä? Vaikutukset palkkapussissa ovat keskimäärin aivan minimaalisia, sillä valtiolta tulee kovin vähän lisärahaa. Kun tähän taustaksi otetaan tiedot tuhansien virkojen lopettamisesta yliopistoista, tulevaisuus ei näytä lupaavalta.

Olen laitoksen johtajana tehnyt yhden tällaisen arvion. Tekemieni arvioiden mukaan laitoksella ei ollut yhtäkään, joka ei olisi ansainnut kannustuspalkkiota. Työtä tehdään erittäin vastuullisesti ja työpäivät venyvät pitkiksi. Minulle on kuitenkin kerrottu, että jokaisen laitoksen pitää pysyä tiukasti budjetissaan niin, että jos jollekin annetaan lisää, joltakin pitää ottaa pois (tosin ns. takuupalkka estää toistaiseksi näin tekemästä). Kuinka moni laitosjohtaja todella haluaa toimia tällaisen yhtälön puitteissa? Kuinka moni työntekijä todella motivoituu tällaisesta järjestelmästä?

Eniten minua ihmetyttää se kuuliaisuus, joka saa suomalaisen virkamiehen alistumaan mihin tahansa käskyyn, joka tulee ylhäältä päin. Käytäväkeskusteluissa kyllä nuristaan, mutta kaikkeen lopulta mukaudutaan.

Markku Ojanen
professori

 

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Hakkaan mielelläni halkoja

Aamulehden Ihmiset-liitteessä 1.4. Gitta Helin tekee pilaa kunnollisesta, raittiista ja halkoja hakkaavasta miehestä. Tällainen arvio on esitetty Matti Vanhasesta. “Jos mies on ‘kunnollinen, raitis ja hakkaa halkoja’, hänessä ei ole enää mitään jäljellä. Hän on tiivistänyt elämänsä kieltäytymiseen: ei saa ylittää rajoja, ei saa nauttia, ei saa laiskotella.” Ensin ajattelin, että kyseessä on ironista huumoria, mutta kirjoittaja taisi olla vakavissaan. Kuitenkin suuri joukko naisia valittaa elämänsä kurjuutta, koska heidän miehensä eivät ole kunnollisia, eivät ole raittiita – tai kohtuullisia -, eivätkä hakkaa halkoja tai osallistu mihinkään muuhunkaan kodin askareisiin, saati lasten hoitamiseen. Tutkimukset kertovat, että naisia eivät kiinnosta miehet, jotka ovat tavallisia ja kunnollisia. Elämässä pitää olla jännitystä ja vaihtelua. Jännittävät, itseensä luottavat, rajoja ylittävät ja sitoutumista karttavat miehet kiinnostavat naisia.

Tätä kunnottoman, krapulaisen, valehtelevan ja laiskan miehen elämää kannattaa kehitellä eteenpäin. Jos nämä ovat todellisia arvoja, niiden mukaan pitää myös lapsia kasvattaa. Pitäähän tätä hyvää edistää, jotta muutkin pääsevät siitä nauttimaan. Ovatko nämä ominaisuudet hyviä myös työpaikalla ja yleensä yhteiskunnassa vai onko miehen opittava hemmottelemaan vaimoaan vain kotona näillä piirteillä? Se vaati taitoa. Yleensä arvaamattomuus ja ennustamattomuus käy ajan myötä aika rasittavaksi. Useimmat naiset kyllästyvät juuri näihin piirteisiin. Rajojen ja kohtuuden ylittäminen ei ole aina hauskaa. Kun jossakin vaiheessa odotetaan muutosta, sitä ei tapahdu.

Voin myös onnellisuuden ja hyvinvoinnin tutkijana vielä lisätä, että kunnollisuus, vanhanaikaisten hyveiden ja terveellisten elämäntapojen noudattaminen, on yhteydessä sekä omaan että puolison onnellisuuteen, itsensä hyväksymiseen, psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen, arvostuksen saamiseen, työssä pärjäämiseen ja moniin muihinkin myönteisiin asioihin. Mutta kaipa nämä ovat monille latteita asioita. Täytyyhän vaihtelusta ja jännityksestä aina jotakin maksaa. Kaikkea ei voi saada samalla kertaa.

Ehkä sittenkin otin tuon jutun turhan vakavasti. Kyllä sen sittenkin täytyi olla huumoria. Minua kai ärsytti se, että nautin klapien tekemisestä. Myös vaimoni haluaa päästä tähän nautintoon mukaan. Mikä sen mukavampaa kuin tehdä yhdessä klapeja.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Energiaa ei säästetä kuin pakolla – jos silloinkaan

Miska Paulorinne kirjoitti Aamulehden yleisönosastossa 18.4. atomienergian lisäämistä vastaan otsikolla “Ydinvoima on järjetöntä”. Varmaan on totta, ettei tätäkään energiamuotoa voida rajattomasti lisätä. En kuitenkaan voi yhtyä tuon kirjoituksen johtopäätökseen, jonka mukaan “omavaraisuuteen päästään kuitenkin vain, jos teollisuus ja jokainen suomalainen suostuu nyt kuluttamaan vähemmän ja lisäämään tukea uusiutuville energialähteille.” Näin ei tule tapahtumaan, vaan kulutamme vuosi vuodelta enemmän energiaa, jos jotakin radikaalia ei tehdä. Ihmiset eivät muuta tottumuksiaan ilman porkkanaa ja keppiä. On itsepetosta vedota ihmisten asenteisiin tai hyvään tahtoon, sillä useimmiten asenteet muuttuvat vasta kun olosuhteet muuttuvat. Mitä vauraampi suomalaisesta yhteiskunnasta tulee, sitä enemmän kulutamme energiaa.

Keinoja on tarjolla, mutta hallitukset eivät niitä rohkene käyttää, sillä aina astutaan jokin merkittävän ryhmän varpaille. Tavallisen ihmisen energian kuluttamista ei voida muuttaa kuin pakolla. Pakoksi luen myös huomattavat aineelliset kannustukset. Kuka rohkenee kajota radikaalisti yksityisautoiluun? Tai asuntojen lämmitykseen? Jos saisin päättää, laatisin ohjelman, jonka perusteella Suomessa liikkuisi kymmenen vuoden kuluttua vain pieniä, erittäin vähän kuluttuavia yksityisautoja. Subventoisin julkisia liikennevälineitä ja tekisin lentämisestä kallista. Suosisin etätyöskentelyä enkä asettaisi sille esteitä kuten nykyisin tehdään. Yksityisasuntojen lämmitykseen on erittäin vaikea vaikuttaa, mutta joitakin keinoja on tarjolla. Valtion on tuettava sellaisia lämmitysjärjestelmiä, jotka säästävät energiaa. Energian hinta vaikuttaa käyttöön, mutta merkittävästi vasta silloin, kun hinta nousee rajusti. Teollisuus sentään laskee kustannuksiaan, mutta varakkaat länsimaiset ihmiset ovat valmiita maksamaan paljon mukavuudestaan. Vain rajoitukset ja tuntuvat subventiot vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen ja niitä on vaikea ottaa käyttöön yksilön vapauksia korostavassa yhteiskunnassa.

Ihmisten hyvän tahdon varaan on turha laskea yksilökeskeisessä kulttuurissa. Tällaisen yhteiskunnan olemme yhdessä halunneet. Vapautta arvostavaa ihmistä on vaikea saada tekemään jotakin yhteisen edun nimissä. Ihmisen näköala tulevaisuuteen on aina hyvin henkilökohtainen ja optimistinen; sitä ei haluta turmella kaukaisilla ja ikävillä asioilla. Muutosten rakenteelliset esteet ovat myös suuria. Valtiovalta toisaalta haluaa vähentää energian kulutusta, toisaalta se saa paljon tuloja verottamalla kulutusta. Eri intressiryhmien vaatimuksia on vaikea sovittaa yhteen. Puhe asenteiden muutoksista antaa vaikutelman kuin jotakin oltaisiin tekemässä, vaikka todellisuudessa tämä puhe on omiaan lykkäämään vaativien ratkaisujen tekemistä.

Uutiset Martti Jätä kommentti

Ihmiset eivät ole tuotteita

Markulle on avautunut vuoden alusta mahdollisuus kirjoittaa tekstejä hiukan yliopistomaailman ulkopuoleltakin: Aamulehdessä julkaistu “Ihmiset eivät ole tuotteita” -yleisönosastokirjoitus on nyt luettavissa lyhentämättömänä.

Vapaa-ajallaan Markku toisinaan kirjoittaa artikkeleja myös Suomen Länkkäriseuran julkaisemaan Ruudinsavu-lehteen. Viimeisimmässä numerossa (4/2006) on kaksi Markun kirjoittamaa arvostelua, Bonanzasta ja Firecreekistä.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Kilpailuttamisen pelottavat seuraukset

Julkaistu lyhennettynä “Ihmiset eivät ole tuotteita” -nimellä Aamulehden yleisönosastossa 23.02.2007

13.2. Aamulehti kertoi, että Elämän puu -yhdistys on hävinnyt toimintansa kilpailuttamisen Medivireelle. Yhdistykset palautetaan ruotuun: niistä tulee keskustelukerhoja, koska niillä ei ole mitään mahdollisuuksia kilpailla suurten hoito- tai palvelualojen yritysten kanssa. Yhdistykset ovat rakentaneet toimintansa sekä laadukkaiksi että kustannuksiltaan edullisiksi, sillä juuri siten ne ovat löytäneet oman paikkansa palvelujen kentässä. Laadusta ei haluta tinkiä. Suuret yritykset pystyvät aina alittamaan yhdistysten tarjoukset. Ne voivat toimia useita vuosia vaikka tappiolla, mikä on kilpailutusidean vastaista. Tarjouksen tekijän tulee tuottaa palvelut ilman muualla tuotettua voittoa. Jos ei tätä vaadita, monikansalliset yritykset voivat suurten resurssiensa avulla päästä monopoliasemaan.

Laadun vertailu on tavattoman vaikeaa, koska se perustuu suurelta osin paperille pantuihin asioihin. Uusi yrittäjä voi paperilla ilmoittaa hienoja asioita, kun taas toimintaa jo ylläpitävä perustaa laatimansa selvitykset ja suunnitelmat siihen, mitä todella tapahtuu. Suuret yritykset voivat virkamiestyönä tuottaa vaikka kuinka hienoja suunnitelmia. Heidän tulisi kertoa, mitä he ovat jo tehneet vastaavissa yksiköissä. Tämä olisi paljon luotettavampi peruste. Toimintaa tulisi käydä katsomassa paikan päällä ja jättää paperien lukeminen vähemmälle. Lisäksi tilaajan tulisi valvoa, toteutuvatko suunnitelmissa esitetyt lupaukset.

Yhdistysten poistuminen palvelujen tuottajien joukosta johtaa seuraaviin ikäviin seurauksiin:

  1. Yhdistykset usein omistavat ne tilat, jonne kilpailun voittanut tulee toimijaksi. Yhdistyksen on yleensä mahdotonta olla vuokraamatta tilojaan uudelle yrittäjälle, vaikka sitä ei haluttaisi tehdäkään. Useimmiten on kysymys velaksi hankituista tiloista. Asiakkaiden kannalta paikan säilyminen samana on tietenkin etu, mutta entä jos yhdistys päättää myydä tilat ja muuttaa radikaalisti toimintaansa?
  2. Toiminnat ovat kilpailutuksen vuoksi jatkuvassa käymistilassa, joka on varsinkin muutosvaiheessa asiakkaille vaikea asia. Hoitosuhteet voivat katketa kuin veitsellä leikaten. Moni asia voi äkisti muuttua uuden yrittäjän tullessa toimijaksi. Yhdistyksellä on voinut olla sellaista aatteellista toimintaa, jonka vuoksi sen piiriin on hakeuduttu. Arvoperustan radikaali muutos on asiakkaiden pettämistä.
  3. Työntekijöiden asema vaarantuu muutosvaiheessa. Jos kilpailutus todella toimii niin, että uudet yrittäjät tekevät samaa työtä halvemmalla kuin nykyiset, tiedossa on runsaasti uusia pätkätöitä. Yritys voi ottaa vanhat työntekijät uusina ja säästää siinäkin rahaa. Työnantajan nopea vaihtuminen ei ole omiaan lisäämään kiinnostusta vanhusten hoitoon tai mihinkään muuhun vastaavan työhön.
  4. Yhdistykset on useimmiten perustettu uudistamaan vallitsevia hoito- tai palvelukäytäntöjä. Työtä on tehty suuren innostuksen vallassa. Tavoitteena ei ole voitto vaan mahdollisimman hyvä palvelujen laatu. Toki yrityksetkin voivat olla innovatiivisia, mutta ne eivät olisi yrityksiä, jos ne eivät tekisi voittoa. Olisi mielenkiintoista tietää, miten suureksi voiton osuus määritellään?
  5. Myös vapaaehtoistyö vaikeutuu. Kuka haluaa tehdä ilmaista työtä, jotta jokin suuri yritys säästäisi palkkakustannuksissa? Toivottavasti tällaiselle työlle on yhä tilaa, mutta paljon luontevampaa on tehdä tällaista työtä voittoa tuottamattomalle aatteelliselle yhdistykselle kuin vaikkapa kansainväliselle yritykselle.
  6. Yhdistyksissä toimii säännöllisesti ihmisiä, jotka ovat todellisia alansa asiantuntijoita. He tuovat alansa uutuudet nopeasti yhdistykseen – ja useimmiten ilman palkkioita. Kieltämättä suuri yritys voi palkata asiantuntijoita, mutta tämän luulisi nostavan kustannuksia.

Tulevaisuus on aivan selvä. Suuret kaupalliset yritykset ottavat haltuunsa sellaisten yhdistysten toiminnat, joiden avulla on mahdollisuus tehdä voittoa pitkällä tähtäimellä. Tapahtuu voimakasta toimintojen keskittymistä, koska suuri on kaunista tälläkin alueella. Varmaan kaupunkien on yksinkertaisempaa toimia yhden tai kahden suuren yrittäjän kanssa kuin lukuisien yhdistysten. Eräänlainen tasapaino ja toiminnan jatkuvuus saavutetaan silloin, kun kilpailua ei enää ole. Suurten yritysten kilpailu voi aluksi olla tiukkaa, mutta tämä vaihe ei kestä kauan. Vakiintumisvaiheessa on tyydyttävä siihen, mitä nämä suuret yritykset tarjoavat. Hintataso saattaa tuossa vaiheessa yllättävästi kohota.

Jos yhdistysten tuottamat toiminnat halutaan säilyttää, laatuarvioissa tulee kiinnittää huomiota myös siihen panokseen, jonka yhdistys on jo antanut. Usein yhdistys on vuosien aikana kehittänyt toimintamallin, jota suuret yritykset jäljittelevät. Tämä on asia, josta yhdistykselle tulee aina antaa runsaasti laatupisteitä. Yhdistyksissä vallitsee yleensä vahva innostuksen ja kehittämisen ilmapiiri. Kokonaisuus on tärkeämpi kuin irralliset laatupisteet. Näitä ilmapiiriin liittyviä asioita on vaikea kuvata paperilla. Toimintaa arvioitaessa tulisi aina painottaa sitä, mitä jo on tehty ja antaa vähemmän painoa suunnitelmille. Kilpailutuksen järjestäjällä tulee olla riittävän suuri harkintavalta niin, että katteettomat lupaukset voidaan torjua.

Tampereen kaupunki on kuluneiden vuosikymmenten ajan kehittänyt nykyistä palvelutuotantoaan kiinteässä ja hyvässä yhteistyössä yhdistysten kanssa. Yhdistykset ovat voimakkaasti kehittäneet monipuolisia, laadukkaita ja innovatiivisia vanhuspalveluita. Mikä arvo annetaan tälle kehitystyölle? Jos tämä kehitystyö loppuu, kuinka palvelujen tulee parin kilpailutuksen jälkeen käymään? Tiukka kilpailu rajoittaa myös suurten palveluyritysten mahdollisuuksia kehittämis- ja tutkimustoimintaan, sillä näistä on helpointa karsia kustannuksia.

Edellä sanottu ei tarkoita, etteivätkö suurten hoito- ja palvelualojen työntekijät tekisi hyvää ja laadukasta työtä, sillä suurin vaara on, että innovatiivisille yhdistyksille ei enää jää lainkaan tilaa. Niiden piirissä tehdään rohkeasti sellaisia kokeiluja, joihin suurissa, tehokkuuteen tähtäävissä organisaatioissa jää vain vähän tilaa.

Lopuksi haluan korostaa, että kilpailutukseen liittyvä puhe tuotteista on irvokasta silloin, puhutaan ihmisten auttamisesta, tukemisesta ja hoitamisesta. Ihmiset eivät ole maitotölkkejä tai kahvipaketteja, vaan kyse on kokonaisvaltaisesta hoito- ja palvelutoiminnasta lähimmäistemme hyväksi.

Markku Ojanen
psykologian professori
kolmen palveluja tarjoavan yhdistyksen hallituksen jäsen