1. Olen viime aikoina miettinyt oikeudenmukaisuuden vaikeaa käsitettä. Kyse on Martin Seligmanin työryhmän mukaan yksi kuudesta universaalista hyveestä, jota arvostetaan kaikissa kulttuureissa. Seligman torjuu hyveiden suhteellisuuden kysymällä “Missä kulttuurissa vanhemmat tietoisesti kasvattavat lastaan epärehellisyyteen”? Köyhyyden vuoksi vanhemmat joutuvat joskus opettamaan lapsiaan varastamaan. Tämä on kuitenkin poikkeus, joka vahvistaa säännön. On todennäköistä, että nuo vanhemmat sitä heiltä kysyttäessä olisivat halunneet opettaa lapsilleen rehellisyyttä.
Kuitenkin oikeudenmukaisuus voidaan ymmärtää eri tavoin. Vauraissa länsimaisissa kulttuureissa korostetaan yhä voimakkaammin sitä, että jokaisen on saatava asemansa, ansionsa tai suorituksensa mukaan. On siis aivan oikein, jos kuuluisa näyttelijä tai suuren yrityksen pääjohtaja saa 100 tai kenties 1000 kertaa enemmän kuin vaikkapa opettaja tai siivooja. Tähän liittyy vahva kilpailun korostamisen idea. On luonnollista, että kilpailussa on voittajia ja häviäjiä. Jos joku myy viikossa kymmenen autoa ja toinen viisi, tietenkin edellisen pitää saada enemmän palkkaa. Missä suhteessa palkka on vielä oikeudenmukainen? Ilmeisesti eriarvoisuudessa ei ole mitään rajaa.
Entä jos marxilaisittain ajateltaisiin, että jokaisen on saatava tarpeittensa mukaan? Silloinkin on luonnollista, että joku saa enemmän kuin toinen. Käytännön sovellukset osoittivat, että johtajilla oli oikeus saada enemmän kuin muilla. He tarvitsivat enemmän. Tätä voidaan perustella kauniimminkin. Esimerkiksi odottavat äidit tai raskasta työtä tekevien on syytä saada enemmän palkkaa kuin muiden, koska tarvitsevat enemmän ruokaa. Periaatetta on kuitenkin vaikea soveltaa käytännössä.
Hienoimmalta minun korvissani kuulostaa periaate, jonka mukaan oikeudenmukaisuus merkitsee aidosti sitä, että kaikilla on yhtäläiset oikeudet. Kansalaispalkka kuulostaa ihan hyvältä, sillä olisihan se askel oikeaan suuntaan. Tähän todelliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluu tietenkin samanarvoisuus lain edessä sekä muut kansalaisten perusoikeudet. Voin jotenkin hyväksyä sen, että paljon työtä tekevä tai vaarallista ja raskasta tekevä saa hiukan enemmän palkkaa kuin tavallista työtä tekevä, mutta Platonin tavoin voin hyväksyä korkeintaan nelinkertaiset palkkaerot. Tasa-arvoa vastaan sotii pahasti se, että omaisuuden tuotosta maksetaan vähemmän veroa kuin palkkatuloista.
2. Aamulehden ihmiset-liitteessä 1.4. Gitta Helin tekee pilaa kunnollisesta, raittiista ja halkoja hakkaavasta miehestä. Tällainen arvio on esitetty Matti Vanhasesta. “Jos mies on ‘kunnollinen, raitis ja hakkaa halkoja’, hänessä ei ole enää mitään jäljellä. Hän on tiivistänyt elämänsä kieltäytymiseen: ei saa ylittää rajoja, ei saa nauttia, ei saa laiskotella.” Ensin ajattelin, että kyseessä on ironista huumoria, mutta kirjoittaja taisi olla vakavissaan. Kuitenkin suuri joukko naisia valittaa elämänsä kurjuutta, koska heidän miehensä eivät ole kunnollisia, eivät ole raittiita – tai kohtuullisia -, eivätkä hakkaa halkoja tai osallistu mihinkään muuhunkaan kodin askareisiin, saati lasten hoitamiseen. Tutkimukset kertovat, että naisia eivät kiinnosta miehet, jotka ovat tavallisia ja kunnollisia. Elämässä pitää olla jännitystä ja vaihtelua. Jännittävät, itseensä luottavat, rajoja ylittävät ja sitoutumista karttavat miehet kiinnostavat naisia.
Tätä kunnottoman, krapulaisen, valehtelevan ja laiskan miehen elämää kannattaa kehitellä eteenpäin. Jos nämä ovat todellisia arvoja, niiden mukaan pitää myös lapsia kasvattaa. Pitäähän tätä hyvää edistää, jotta muutkin pääsevät siitä nauttimaan. Ovatko nämä ominaisuudet hyviä myös työpaikalla ja yleensä yhteiskunnassa vai onko miehen opittava hemmottelemaan vaimoaan vain kotona näillä piirteillä? Se vaati taitoa. Yleensä arvaamattomuus ja ennustamattomuus käy ajan myötä aika rasittavaksi. Useimmat naiset kyllästyvät juuri näihin piirteisiin. Rajojen ja kohtuuden ylittäminen ei ole aina hauskaa. Kun jossakin vaiheessa odotetaan muutosta, sitä ei tapahdu.
Voin myös onnellisuuden ja hyvinvoinnin tutkijana vielä lisätä, että kunnollisuus, vanhanaikaisten hyveiden ja terveellisten elämäntapojen noudattaminen, on yhteydessä sekä omaan että puolison onnellisuuteen, itsensä hyväksymiseen, psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen, arvostuksen saamiseen, työssä pärjäämiseen ja moniin muihinkin myönteisiin asioihin. Mutta kaipa nämä ovat monille latteita asioita. Täytyyhän vaihtelusta ja jännityksestä aina jotakin maksaa. Kaikkea ei voi saada samalla kertaa.
Ehkä sittenkin otin tuon jutun turhan vakavasti. Kyllä sen sittenkin täytyi olla huumoria. Minua kai ärsytti se, että nautin klapien tekemisestä. Myös vaimoni haluaa päästä tähän nautintoon mukaan. Mikä sen mukavampaa kuin tehdä yhdessä klapeja.
3. Lehdet tarjoavat päivystävälle onnellisuusprofessorille jatkuvasti mielenkiintoista materiaalia. Tampereen Kirkkosanomien uusimmassa numerossa 7/22 on kaksi juttua, joihin haluaa puuttua. Molemmissa on kysymys tärkeistä asioista. Toinen juttu on otsikoitu “Tulisitko toimeen vähemmällä?” Juttu alkaa näin: “Monien tutkimusten mukaan ihmiset ovat onnettomia.” Vaikka ihmisillä on rahaa ja tavaraa, he eivät ole onnellisia, tuossa jutussa kerrotaan. Jos yksikin kielteinen tutkimustulos jostakin löytyy, haluaisin sen nähdä, sillä monien tutkimusten mukaan suomalaiset, ja jopa köyhienkin maiden kansalaiset, ovat pikemminkin onnellisia kuin onnettomia. Näin ihmiset sanovat, kun asiaa heiltä kysytään. Me voimme kiistää tuon kuvauksen ja sanoa, että ihmiset eivät joko ymmärrä omaa tilaansa tai sitten he eivät halua tunnustaa olevansa onnettomia. Onnellisuuden, hyvinvoinnin tai tunteiden tutkijat eivät kuitenkaan tähän yhdy, vaan he ovat sitä mieltä, että vaikka myös onnettomia ihmisiä on aika paljon, enemmistö on pikemminkin onnellisia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että he olisivat aina täydellisen onnellisia, vaan kysymys on siitä, että kokonaisuutena heidän elämänsä on pikemminkin plussan kuin miinuksen puolella. Onnellisiksi ilmoittautuvilla ihmisillä voi olla esimerkiksi sairauksia tai muita vaikeita asioita, sillä niistähän ei kukaan ole vapaa. Silloin kuin ihminen sanoo olevansa onneton, hän tutkimusten mukaan on usein myös masentunut ja kokee elämänsä tarkoituksettomaksi. Kun ihminen on onneton, hän on todella vaikeassa elämäntilanteessa.
Toisenkin jutun lähtökohta oli myönteinen: “CoDA-vertaisryhmä tukee vahvuuteen sairastuneita”. On hienoa, että ihmiset tukevat toisiaan silloin, kun heillä on vaikeuksia. Läheisriippuvuus ei ole tieteessä käytetty käsite, mitä osoittavat myös tekstissä esitetyt ikävät yleistykset. Siinä sanotaan, että “Läheisriippuvaisten kyvyttömyys ihmissuhteisiin näkyy muun muassa eläinrakkautena”. Millaiseen tutkimukseen tällainen yleistys mahtaa perustua? Helposti tulee mieleen, että jos on eläinrakas, on myös läheisriippuvainen. Useimmat mielenterveyden tutkijat vieroksuvat ajatusta, että ihmissuhdeongelmien yhteydessä puhuttaisiin sairaudesta tai sairastumisesta. Kysymys on ihmisten välisistä ongelmista, jotka voivat johtaa ikäviin seurauksiin, mutta jos käytämme sanaa sairaus ongelmien ja vaikeuksien synonyymina, koko sairauskäsitteeltä putoaa pohja pois. Samalla tavalla kuin vahvuuteen sairastumisesta puhutaan myös kiltteyteen sairastumisesta. Mitä tällä lopulta voitetaan? Ilmeisesti ajatus on, että näin ihmiset saavat paremmin tarvitsemaansa apua ja huolenpitoa. En halua vähätellä niiden ihmisten kokemuksia, jotka tekevät yli voimiensa ja uupuvat. Moni tarvitsee tukea, johon vertaisryhmät ovat mainio ratkaisu. Kritiikkini kohdistuu yleistäviin tulkintoihin, joita tämä läheisriippuvuusidea erityisesti ruokkii.