Sisällysluettelo
Uusin kirjani on kirjakaupoissa
Uusin kirjani, Onnellisuusprofessorin päiväkirja, on kustantajan ilmoituksen mukaan saapunut kirjakauppoihin 21.10. On aina jännittävä nähdä, millainen vastaanotto on. Edellinen kirjani – Hyvinvoinnin käsikirja – sai hyvän arvioinnin viimeisessä Suomen Lääkärilehden numerossa.
Uutta teosta saa minulta sekä tietenkin kirjakaupoista: AdLibris, Suomalainen, Akateeminen, Bookplus.
Miksi Suomessa ei ole huippuyliopistoja?
Aamulehden pääkirjoituksessa ihmetetiin, miksi suomessa ei ole huippuyliopistoja. Niiden olemassaolo ei vielä kerro paljon kansakunnan hyvinvoinnista sen paremmin kuin huippumuusikkojen tai huippu-urheilijoiden määrä. Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat näissä kilpailuissa kärkimaat, mutta niiden hyvinvointia kuvaavat indeksit jättävät paljon toivomisen varaa. Yhteiskunnan ensisijainen tehtävä on huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista. Tällä hetkellä siinä on Suomessakin toivomisen varaa eikä syynä ole yksin lama. Kun kuitenkin olisi hieno asia, jos myös Suomessa olisi huippuyliopistoja, on syytä lyhyesti kuvata niitä syitä, miksi niitä ei ole.
Yhdysvaloissa on yli 300 miljoonaa ihmistä joten kokoero on 60-kertainen. Olisimme siis suunnilleen samalla tasolla Yhdysvaltain kanssa, jos saisimme yhden yliopiston sadan joukkoon. Tai jos meillä on yksi yliopisto 60 joukossa, kaikkien muiden pitäisi olla Yhdysvalloista. Isossa-Britanniassa on 60 miljoonaa asukasta, joten sieltä pitäisi sadan joukossa olla tusina. Pidän suuruudenhulluutena ajatusta, että Suomessa pitäisi olla useita yliopistoja sadan tai edes kahdensadan joukossa. Huippuja on paljon helpompi saada esiin suuresta massasta kuin Suomen kokoisesta väestöstä.
Harvardin yliopiston resurssit vastaavat koko Suomen yliopistolaitoksen resursseja. Huippujen rakentamisessa rahallakin on vaikutusta. Siihenhän urheilijatkin luottavat. Kun vain saadaan lisää rahaa, niin tuloksia alkaa tulla, he sanovat.
Lisäksi on syytä huomioida vanhojen huippuyliopistojen saama henkinen ja aineellinen tuki. Huippuyliopiston tutkinto merkitsee etuoikeutettua asemaa. Ajatellaanpa, että Suomessa todella olisi yksi huippuyliopisto. Se saisi koko Suomen yliopistojärjestelmän sekaisin. Sinne kaikki ilman muuta haluaisivat. Jos se olisi Helsingissä, muu Suomi saisi siitä kärsiä. Huippuyliopistosta valmistuneet ovat elämänsä loppuun asti yliopistonsa yliopistonsa kannattajia ja tukijoita. Mitään sellaista Suomessa ei tällä hetkellä ole.
Suomessa yliopistoja on haluttu kehittää suurin piirtein tasa-arvoisesti. Näin ei suinkaan ole esimerkiksi Yhdysvalloissa. Suomalainen linja on ollut monessakin mielessä hyvä, mutta se ei tuota yhtä huippuyliopistoa. Se tuottaa hyviä asiantuntijoita monille eri aloille ja alueille.
Huippuyliopistoja on vaikea synnyttää edes muutamassa vuosikymmenessä. Ne syntyvät usein satojen vuosien tuloksena. Toki niitä voidaan synnyttää valtavilla rahasummilla. Haluavatko suomalaiset aidosti kehittää yliopistoja ja panostaa siihen? Siltä ei tällä hetkellä kauniista puheista huolimatta näytä.
Suomessa on liberaali, opiskelijamyönteinen järjestelmä. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa järjestelmä on paljon ankarampi esimerkiksi tenttien tai valmistumisen suhteen. Kenellä on rohkeutta puuttua tähän? Tai kajota siihen, että opiskelijat ovat työssä opiskelun ohessa. Näin ei suinkaan ole Yhdysvalloissa tai Iso-Britanniassa.
Hyvä Pisa-tuloskin taitaa syntyä siitä, että Suomen koulujärjestelmä on tasa-arvoinen. Monissa maissa järjestelmä suosii jo varhain parhaiten menestyviä.
Huippujen syntymistä eri alueilla tukee kilpailua korostava malli, jossa resurssien annetaan kertyä sinne, missä jo ennestään on hyvät resurssit. Jos tällaista todella halutaan, siitä on tehtävä demokraattinen päätös eikä siihen pidä mennä vaivihkaa kuristamalla sivummalla olevien yliopistojen resursseja.
Kilpailua virittävät palkitsemisjärjestelmät ja yhdistämishankkeet ovat vaikeuttaneet tutkimustyötä yliopistoissa. Aikaa ei tahdo olla muuhun kuin arviointeihin ja suunnitelmien tekemiseen. Tästä kaikki ovat yhtä mieltä, mutta kukaan ei pysty tätä asiaa muuksi muuttamaan.
Martti Ahtisaarelta ei puutu itseluottamusta
Sitä hän on työssään tarvinnut runsain mitoin. Siinä on yksi selitys sille, miksi hän on saanut niin hienoja tuloksia aikaan. Tätä kuvastaa hänen lausuntonsa Obaman Nobel-palkinnon jälkeen: ”Viime vuonna palkinto annettiin henkilölle, jolla oli näyttöä siitä, että hän oli vaikuttanut rauhanprosesseihin.” (Aamulehti, 10.10.) Vaikka olen samaa mieltä siitä, että Obama ei vielä ole tuon palkinnon arvoinen, arviointi vaikuttaa ylimieliseltä. Tämä on uutta Ahtisaaren ikäiseltä mieheltä. Tavallisesti he vähättelevät omia saavutuksiaan, mutta siihen Ahtisaari ei sorru.
Politiikan alennustila
Olen niin pettynyt kansanedustajiimme, että tekee mieli lähteä pois, kun poliitikko tulee samaan huoneeseen. Joukossa varmaan on niitäkin, jotka eivät ole jakaneet säätiöiden rahaa itselleen, mutta aivan liian moni on tehnyt asioita, jotka ovat joko lainvastaisia tai ainakin sen hengen vastaisia. Jatkuva vetoaminen siihen, että niin ennen tehtiin, suututtaa. Olisi reilumpaa myöntää, että on toimittu eettisesti väärin.
Vanhanen uskoo asemansa vahvistuneen lautajupakan takia. Olen valmis uskomaan, että häneen kohdistuva syytös oli hätiköity, mutta koska kaikenlaista muuta kielteistä on tapahtunut paljon, minun mielestäni Vanhasen valtaistuin on kaatumaisillaan eikä kyse ole vain hänestä, vaan suuresta joukosta suurten puolueiden poliitikkoja.
Verotus
Jos verojen alentaminen lisää valtion tuloja, verojen leikkaus ei ollut tarpeeksi suuri. Milton Friedman.
Jos maksat ihmisille siitä, että he eivät tee työtä ja verotat heitä kun he eivät tee työtä, älä ihmettele jos seurauksena on työttömyyttä. Milton Friedman.
Nämä väitteet kuvastavat konservatiivista taloustulkintaa, jota usein Yhdysvalloissa nimitetään libertarianismiksi. Valtion tulee puuttua talouselämään mahdollisimman vähän. Sen mukaisesti republikaanit ovat toimineet. Rikkaiden verotusta on alennettu rajusti.
Myös Suomessa on lamasta huolimatta päätetty alentaa välitöntä verotusta. (Tosin samalla välilliset verot ja muut maksut kohoavat.) Toimiko tämä todella? Onko kyse hyvinvointia edistävästä talouspolitiikasta vai konservatiivien halusta miellyttää kannattajiaan? Kun tällä hetkellä on niin paljon lamasta kärsiviä ihmisiä, olisin omasta puolestani valmis verojen korottamiseen, että heidän hyvinvoinnistaan voitaisiin huolehtia. En epäile, etteikö Friedmanin linja joskus toimi, mutta toimiiko se aina? Johtaako se taloudellisen eriarvoisuuden lisääntymiseen? Jos näin käy, silloin sellaista talouspolitiikkaa ei pidä tehdä.
Kohtuutta kristinuskon arvosteluun!
Veli-Pekka Tynkkynen kirjoitti Aamulehdessä 6.10. tähän tapaan: ”Mielestäni yhteiskunnan etu olisi jäykkään ja todellisuudessa päivänvaloa sietämättömään kristilliseen moraalikoodistoon sitouttamisen sijasta antaa nuorille eväät oman moraalikoodiston ohjatulle rakentamiselle.” Voiko tällaista vakavissaan kirjoittaa? Joka ainoassa jumalanpalveluksessa ihmisiä kehotetaan tunnistamaan omat pahat tekonsa ja tekemään parannusta. Heitä kehotetaan pyytämään ja antamaan anteeksi. Ovatko nämä huonoja asioita? Entä usko, toivo ja rakkaus? Mikä kristillisessä moraalissa on niin perin juurin sietämätöntä? Ainakaan näin eivät ajatelleet Christopher Peterson ja Martin Seligman, jotka yhdessä psykologian huippututkijoiden kanssa kirjoittivat teoksen Character Strengths and Virtues. A Handbook and Classification (Oxford Univesity Press, 2004). He päätyivät siihen, että juuri vanhat uskontojen kuvaamat hyveet ovat edelleen kestäviä. Niiden varaan rakentuu yhteinen hyvinvointimme. He luettelevat kuusi luonteen vahvuutta: viisaus ja tieto, rohkeus, inhimillisyys (humaanisuus), oikeudenmukaisuus, itsehillintä ja transsendenssi, joka sisältää mm. kiitollisuuden, toivon ja spirtuaalisuuden (ja uskonnollisuuden). Nämä kuusi ovat kristillisiä hyveitä. Varmuuden vuoksi totean, että kirjoittajat eivät ole millään lailla uskovaisia tai uskonnollisia.
Missä suhteissa Tynkkynen haluaa tehdä pesäeroa kristilliseen moraaliin – ja samalla siis laajasti kulttuureja yhdistävään moraaliseen perintöön? Puheet jonkin oman moraalikoodiston löytämisestä kuulostavat pelottavilta ja onneksi mahdottomilta. Me selviämme kunnialla vain, jos meillä on mahdollisimman samanlainen – ja tietysti yhteistä hyvää edistävä – moraalikoodi. Jokainen kristitty myöntää, että edellä lueteltuja moraalisia periaatteita on huonosti noudatettu kristinuskon historian aikana. Eikä kovin paljon parempaa ole odotettavissakaan. Jos vapaa-ajattelijat onnistuvat tässä paremmin kuin kristityt, siitä on syytä iloita. Ikävä kyllä, historia ei anna tälle näkemykselle minkäänlaista tukea. Onkohan minkään uskonnon tai ideologian edustajalla varaa tässä suhteessa paukuttaa henskeleitään?