Kristinuskon vastuu pahuudesta

Vapaa-ajattelija Veli-Pekka Tynkkynen esitti kirjoituksessaan (Aamulehti 13.8.), että Raamatun kirjoitukset ruokkivat viha-ajattelua, joka puolestaan johtaa monenlaisiin pahoihin tekoihin. Siitä tuoreena esimerkkinä on Breivikin murhaisku Norjassa. Kirjoitus antoi yksipuolisen kuvan kristinuskosta.

Kristiuskon moraali rakentuu Jeesuksen opetukselle, jolle oli ominaista vihan torjuminen ja ihmisten keskinäisen rakkauden korostaminen. Tynkkynen varmasti tietää tämän, mutta silti hän haluaa antaa kuvan, jonka mukaan Vanhassa testamentissa kuvattu juutalaisten historia ja opetukset olisivat edelleen nykypäivän kristittyjen keskeinen ohjenuora.

Länsimainen moraali rakentuu suurelta osin kristinuskolle. Olen ymmärtänyt niin, että vapaa-ajattelijat ainakin pääosin ajattelevat moraalisisista kysymyksistä samoin kuin suomalaiset kristityt. Ateismihan on moraalisesti tyhjää, sillä kyse on Jumalan olemassaolon kieltämisestä. Moraali on saatava jostakin muualta. Kyse on vaikeasta asiasta. Ateistinen kulttuurintutkija Edward Slingerland on todennut, että vaikka kuinka korostettaisiin rationaalisuutta ja tieteellisyyttä, moraaliset arvot eivät perustu tieteeseen. ”Ihmisten oikeudet ovat minulle yhtä merkillisiä kuin pyhä kolminaisuus. Kyseessä ei ole empiirinen asia … se on puhtaasti metafyysinen asia.”

Ateistinen psykologi Steven Pinker viittasi materialismin ongelmiin todetessaan, että ”joko heitämme moraalin syrjään epätieteellisenä taikauskona tai me löydämme keinon sovittaa yhteen kausaalisuus (geneettinen tai jokin muu) vastuun ja vapaan tahdon kanssa”. Jos ateismiin liittyy tiukkaa materialismia, moraalinen närkästyneisyys tuntuu oudolta. Kaikki on tapahtunut niin kuin on pitänyt tapahtua.

Kristittynä en ole yhtään sen enempää tai vähempää vastuussa kristinuskon nimissä tehdyistä pahoista teoista kuin Tynkkynen on vastuussa Leninin, Stalinin, Maon ja monien muiden vakaumuksellisten ateistien kammottavista teoista. Maon Punainen kirja oli miljoonille kiinalaisille Raamatun veroinen kirja.

Jos nämä henkilöt eivät olleet oikeita ateisteja, keitä he sitten olivat? Yhtä lailla kristityillä on oikeus sanoa, että Breivik tai kuka tahansa hirmutekoihin syyllistynyt ei ole oikea kristitty. Joko uskomme ihmisten omaan tunnustukseen tai sitten emme. Minun mielestäni murhiin syyllistynyt henkilö ei ole oikea kristitty, vaikka hän itse niin sanoisi. Onkohan kukaan kristityksi itseään nimittävä lopulta oikea kristitty tekojensa perusteella?

Ateistien näkemykset elämästä, moraalista ja uskonnosta ovat aivan yhtä kirjavia kuin uskovaistenkin. Monet heistä häpeävät uskonnonvastaisten ateistien kirjoituksia ja suhtautuvat uskontoihin arvostavasti.

Miten Tynkkynen suhtautuu seuraaviin tunnettujen ateistien kirjoituksiin ja puheenvuoroihin? Eivätkö ne edusta vihapuhetta?

Jotkut väitteet ovat niin vaarallisia, että voi jopa olla eettistä tappaa ihmisiä, jotka uskovat niihin – – Jotkut uskomukset asettavat niihin uskovat kaikkien rauhanomaisten vaikutuskeinojen ulkopuolelle. (Sam Harris).

Uskonto herättää minussa samanlaisia tunteita kuin häkissä kiertävä leijona. Leijona on kaunis, mutta vaarallinen. Jos se liikkuu vapaana, se tappaa minut. Turvallisuus vaatii, että uskonnot laitetaan häkkeihin. (Daniel Dennett).

On mahdotonta kuvitella maailmaa ilman uskontoja. Ne ovat kannattaneet ja vahvistaneet moraalia hyvin monenlaisissa olosuhteissa. Vallanpitäjät ovat käyttäneet uskontoja hyväkseen. Kristityt eivät ole eläneet uskontonsa opetuksen mukaan ja ovat monista asioista eri mieltä. Silti kristinuskon avulla moraali on ainakin pääosin sisäistetty. Mikä muu uskomusjärjestelmä sen voisi tehdä yhtä hyvin tai jopa paremmin? Länsimaiset yhteiskunnat ovat siirtyneet yhä enemmän lakien avulla tapahtuvaan ulkoiseen kontrolliin, joka monien mielestä toimii kovin puutteellisesti. Jos kristinuskoon perustuva moraali tulevaisuudessa jää sisäistämättä, mikä sen korvaa? Luja usko ihmisoikeuksiin ei riitä moraalin perustaksi. Eikä usko ihmisen luontaiseen hyvyyteen.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Ampuminen erikoista

Olemme syystäkin kauhistelleet Norjan ampumistapausta. Pidämme itsestään selvänä, että tuollaista ei tapahdu tai jos tapahtuu, se on aivan poikkeuksellista. Mistä tämä hyväuskoisuus tulee? Me ajattelemme, että tuollainen järjettömältä vaikuttava ampuminen ei kuulu ihmiselämään. Ei ainakaan sellaisessa maassa kuin Norjassa. Tämä ajatus kertoo tietenkin hyvää pohjoismaisesta yhteiskunnasta.

Tällaisen teon pitäminen poikkeavana herättää monia kysymyksiä. Tiedämme, että yksittäisiä surmatekoja tapahtuu myös Norjassa, joskin ne ovat harvinaisia. Niitä ei isommin kummastella. Kauhistelemme myös Syyriassa tapahtuvia surmatekoja. Vallasta kiinni pitävä eliitti on surmannut tuhansia ihmisiä. Me paheksumme näitä tekoja, mutta me ymmärrämme tekojen motiivin. Kyseessä on aiheellinen pelko siitä, että tämän eliitin käy huonosti. Siihen kuuluvat haluavat pitää kiinni eduistaan.

Norjassa ja muissa pohjoismaissa tapahtuu koko ajan asioita, joita voidaan pitää hyvin kielteisinä, jopa pahoina. Ihmisiä käytetään hyväksi, heitä pahoinpidellään, kiusatan ja ahdistetaan. Tätäkin paheksumme, mutta pidämme sitäkin luonnollisena. Sellainen kuuluu ihmisenä olemiseen. Kaikki eivät noudat yhteisiä sääntöjä, vaan ovat häikäilemättömiä ja itsekkäitä. Useimmiten he saavat jotakin hyötyä teoistaan.

Muistamme myös ne julmat teot, joita on tehty ja tehdään sotien aikana tai kohdistetaan omia kansalaisia vastaan diktatuurimaissa. Silloin kysymys on tuhansista, jopa miljoonista ihmisistä. Voidaanko näitä tekoja mitenkään ymmärtää? Huomattavalle osalle löytyy motiivi: kyse on kieroutuneiden ideoiden toteuttamisesta. On aina ollut ihmisiä, joiden mielestä hyviin tavoitteisiin voidaan pyrkiä millaisilla keinoilla tahansa. Kaiken kukkuraksi nuo “hyvät tavoitteet” ovat yleensä olleet alun alkaen järjettömiä.

Sekä arkihavainnot että kokeelliset tutkimukset osoittavat, että ihmiset ovat alttiita käyttämään tilaisuuksia hyväkseen ja tekevät pahoja tekoja. He tottelevat usein mielettömästi auktoriteetteja ja tekevät käskyjä noudattaessaan tekoja, joita he eivät omaehtoisesti ryhtyisi tekemään. Eräät sosiaalipsykologit ovat näiden havaintojen perusteella todenneet, että tilaisuus tekee kenestä tahansa varkaan, rikollisen ja jopa murhamiehen.

Kun elämä on rauhallista ja järjestynyttä, ihmisten enemmistö pitää tappamista kauhistuttavana asiana eikä sellaista mielellään edes ajattele. Kun ihmisessä aivan ilmeisesti on alttiutta myös pahaan, tämä toisen ihmisen surmaamisen kammo on ihmeellinen asia. Miksi näin on käynyt? Miksi voimme tehdä kaikenlaista muuta vilppiä ja vaikka lyödä toista ihmistä, mutta toisen ihmisen tappaminen on niin vaikeaa? Tiedämme, että otollisissa olosuhteissa tämäkin este häviää ja ihmiset tappavat mielettömästi toisiaan.

Toistan: Kun ihminen on niin hauras pahojen tekojen suhteen, miksi tällaisia surmatekoja tapahtuu niin vähän? Nykyajan aseet tekevät kymmenien ihmisten tappamisen kovin helpoksi. Maailmassa on paljon kieroutunutta idealismia, hyödyn ja maineen tavoittelua sekä kaikenlaisia pelkoja, joilla voi oikeuttaa mitä tahansa.

Haluamme kuitenkin elää maailmassa, jonka toimintaa voimme ymmärtää. Kun tehdään jotakin sellaista, mihinkä normaalit selitykset eivät päde, tunnemme itsemme turvattomaksi. Miten voisimme suojautua tuollaisia tekoja vastaan? Emme mitenkään. Kestämme sen, että liikenteessä kuolee tuhansia ihmisiä, samoin oman käden kautta ja kestämme sen, että miljoonia kuolee nälkään ja erilaisiin vainoihin, mutta mieletöntä tappamista aivan lähellä emme tahdo kestää.

Abortista ja ihmisoikeuksista

Anne Moilanen kirjoittaa abortista ja muistakin arvoihin liittyvistä asioista feminismin näkökulmasta Ketju-lehden numerossa 4/2011. Haluaisin puolestani kommentoida tuota kirjoitusta kristinuskoa tunnustavan miehen näkökulmasta. Kirjoituksen sävy oli kovin hyökkäävä ja kohdistui sekä kristinuskoon että erityisesti Päivi Räsäseen, joka on näköjään hyvä ilkeilyn kohde melkein asiassa kuin asiassa.

Moilanen kysyy, millä perusteella evankelisluterilainen kirkko “vastustaa” aborttia. Sillä perusteella, että kyse on elävistä ihmisistä. Eivät määritelmät poista sitä tosiasiaa, että jo päivän ikäinen sikiö on ihmisen alku. Tämän tosiasian torjuvat vain eräät tiukat materialistit, joiden mukaan ihmiselämä ei ole sen arvokkaampi kuin vaikka kärpäsen.

Muistutan vielä siitä, että juuri kristinusko on vahvistanut lapsen ja naisen oikeuksia. Sen näkee jo karttaa katsomalla. Antiikin ja Rooman yhteiskunnissa sekä abortti että pienen lapsen tappaminen oli luonnollista. Tietenkään mitään nykyaikaista yksilöä ei vielä ollut olemassa. Lapsi kuului pitkään myös kristinuskon piirissä ensisijaisesti suvulle ja miehelle.

Voimme tätä mielin määrin paheksua, mutta silloin harjoitamme ylimielistä jälkiviisautta. Kulttuuria on ymmärrettävä kunkin ajan ehdoilla. Kristittynä iloitsen siitä, että naisten ja lasten oikeudet ovat parantuneet. Muistutan silti siitä, että länsimainen yksilökeskeinen kulttuuri edustaa edelleen pientä vähemmistöä. Yhteisöllisissä kulttuureissa näistä asioista ajatellaan toisin. Meidän näkemyksemme on tietenkin oikea.

Ihmisoikeudet eivät ole niin yksioikoisia kuin Moilanen väittää. Eräässä ateistien konferenssissa kulttuurien tutkija Edward Slingerland totesi, että vaikka kuinka korostettaisiin rationaalisuutta ja tieteellisyyttä, moraaliset arvot eivät perustu tieteeseen. Mistä tulee käsitys, että on olemassa ihmisoikeuksia? ”Ihmisten oikeudet ovat minulle yhtä merkillisiä kuin pyhä kolminaisuus”, hän totesi konferenssissa. ”Kyseessä ei ole empiirinen asia … se on puhtaasti metafyysinen asia.

Voin kristinuskoon perustuvan vakaumukseni pohjalta periaatteessa hyväksyä ihmisen oikeuden päättää omasta ruumiistaan, mutta se ei suinkaan ole yksiselitteinen asia. Missä määrin sikiö on osa äidin ruumista vai onko se oma itsenäinen ruumis, jolla on omia oikeuksiaan? Kenelle lapsi kuuluu? Sikiö tosin käyttää äitiä hyväkseen voidakseen kehittyä. Entä eutanasia? Onko ihmisellä oikeus päättää päivänsä ilman, että kenelläkään on oikeus siihen puuttua? Olemmehan huolissamme itsemurhista ja ihmisten terveydestä. Miksi ihmisten ei anneta rauhassa tupakoida? Onhan kysymys oikeudesta omaan ruumiiseen. Ajattelen kristittynä niin, että olen omasta ruumistani vastuussa myös muille, erityisesti perheelleni mutta myös yhteiskunnalle – ja kristittynä myös Jumalalle.

Voimme jopa sanoa niin, että lapsella on oikeus äidin ruumiiseen. Hänellä on oikeus kasvaa terveessä ruumiissa ilman, että joutuu tupakoimaan tai juomaan alkoholia. Näiden seuraukset ovat lapsen kehityksen kannalta erittäin vakavia.

Abortin ongelmallisuuden ovat myös monet ateistiset filosofit tuoneet esiin. Onko feministin mahdoton ymmärtää sellaista lääkäriä, joka ei halua tehdä aborttia? Onhan myös elämän kunnioittaminen keskeinen arvo ja ihmisoikeus. Miksi lääkärin pitää tinkiä oikeuksistaan?

Kyse on asiasta, jossa länsimainen kulttuuri on päätynyt siihen, että on pienempi paha, että abortteja tehdään laillisesti. Abortin kieltäminen aiheuttaisi suuria ongelmia. Monet muutkin oikeudet ja arvot ovat ristiriidassa keskenään. Vapautta ja tasa-arvoa on vaikea sovittaa yhteen. Monta kertaa kahden huonon asian suhteen täytyy löytää jokin kompromissi.

Paheksun lopuksi tapaa, jolla Moilanen puhuu vaalirahasta ja kirjoittaa muutenkin ilkeästi. Katson, että myös lehti on omalta osaltaan vastuussa tällaisesta kirjoittelusta.

Päätän kirjoitukseni ranskalaisen sosiologian professori David Le Bretonin varoituksiin (Body & Society, 2004, 10, 1-20). Hän ei tietääkseni ole katolisen kirkon palveluksessa. Le Breton pelkää aborttien ja geenimanipulaation kohdistuvan juuri vammaisiksi epäiltyihin ja todettuihin sikiöihin.

Ihmiskeho on kuin tuote, jota pikku hiljaa muokataan paremmaksi. Sikiöstä tulee erilaisten interventioiden objekti. Tärkein interventio on abortti. Geneettinen diskriminointi on jo nyt tosiasia. Vanhemmat voivat halutessaan valita lapsen sen sukupuolen mukaan. Kyseessä on eugeniikan hillitympi muoto. Vamman tai sairauden todennäköisyys on se, johon diskriminaatio perustuu. Tämän mallin mukaan on luonnollista tehdä laskelmia vamman todennäköisyydestä. Kenties jo suhde 1/100 riittää abortoimiseen, puhumattakaan 1/10:stä. Lapsen pitää siis jo ennen syntymäänsä läpäistä testi, jonka perusteella hän voi saada elää.

Markku Ojanen
Psykologian emeritusprofessori
Tampeeen yliopisto

Myytti suomalaisten huonosta itsetunnosta

Kuuntelin hiljattain radiosta keskustelua, jossa paheksuttiin suomalaisten kielteistä suhtautumista maahanmuuttajiin ja yleensä erilaisiin ihmisiin. Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että vieraitten pelko ja syrjintä johtuu huonosta itsetunnosta. Pari vuotta sitten Suomiareenalla Porissa Jorma Ollila ja Martti Ahtisaari valittivat samoin suomalaisten heikkoa itsetuntoa, joka heidän mielestään tuottaa suomalaisille monelaisia ongelmia. Tätä samaa viestiä saa lukea ja kuulla jatkuvasti. Huonon itsetunnon lisäksi suomalaiset ovat sulkeutuneita, kateellisia ja melankolisia.

Suomalaisten heikossa itsetunnossa kyse on sitkeästi elävästä myytistä. Tuo yllämainittu keskustelu vaatii korjausta myös erilaisuuden pelon ja torjunnan osalta. Vieraiden ja outojen asioiden sekä ihmisten pelko on ihmisen luontainen ominaisuus. Juuri sen avulla hän on säilynyt hengissä. Tätä ei pidä jatkuvasti ihmetellä ja kuvata fobiaksi. Onneksi opimme pitämään kielteiset tunteemme ja reaktiomme kurissa. Erilaisten ihmisten sietäminen ja hyväksyminen paranee samalla, kun heidän määränsä Suomessa lisääntyy. Ihmiset pitävät samanlaisista ihmisistä kuin he itsekin ovat, koska he kokevat heidän keskellään olonsa turvalliseksi.

Erilaisuuden torjuntaa esiintyy myös niissä maissa, joiden kansalaisten kuvittelemme arvostavan itseään. Epämääräisen itsetuntosanan asemasta käytän seuraavassa pääasiassa sanoja itsearvostus ja itseluottamus. Itsearvostus ja -luottamus eivät ole suorassa yhteydessä vieraiden pelkoihin tai heihin kohdistuvaan torjuntaan. Asenteisiin vaikuttavat myös monet ihmisten taustaan, persoonallisuuteen ja arvoihin liittyvät tekijät.

Suomalaisten huono itsetunto (eli huono itsearvostus ja -itseluottamus) ei perustu tieteellisiin tutkimuksiin. Suomalaistet luottavat itseensä siinä kuin muutkin länsimaiset ihmiset. He ovat tässä, kuten monessa muussakin hyvinvointia kuvaavassa asiassa, parhaiden maiden joukossa. Suomalaisten itsearvostusta on tutkittu paljon ja tulokset ovat olleet johdonmukaisia: suomalaiset arvostavat itseään ja luottavat itseensä. Myös omissa tutkimuksissani suomalaisten vastaukset ovat aina painottuneet myönteiseen suuntaan. Olisikin omituista, jos hyvinvoivat ja onnelliset suomalaiset antaisivat kovin kielteisiä arvioita omasta itsestään.

Melankolisuus ja masennus tosin liittyvät vahvasti heikkoon itsearvostukseen, mutta suomalaisten masentuneisuuskaan ei poikkea siitä, mikä sen määrä on muissa demokraattisissa ja vauraissa maissa. Tuntuu kuin suomalaisilla olisi kova tarve kuvata itseään kielteisillä ominaisuuksilla. Tässä suhteessa me poikkeamme muista maista. Tällainen tulos saatiin jo 1950-luvulla Charles Osgoodin tutkimuksissa.

Entä jos ihmiset eivät kerro kyselyissä todellisia kokemuksiaan ja asenteitaan? Tai entä jos he eivät tajua omaa tilaansa? Voisiko todellisen itsetunnon kaivaa esiin näiden harhaisten kuvausten alta? Tarjolla ei ole sellaisia luotettavia menetelmiä, joiden avulla ihmisten omat vastaukset voitaisiin torjua harhaisina. Varmaan joidenkin ihmisten itsetuntemus on siinä määrin puutteellinen, että heidän ei oikeastaan pitäisi luottaa itseensä, mutta silti heidän kokemuksensa voi olla aito.

Toinen itsetuntoon liittyvä myytti on, että itsearvostuksesta seuraa ilman muuta jotakin hyvää. Sosiaalipsykologi Roy Baumeister on tutkimuksillaan osoittanut, että vahvan itsearvostuksen seuraukset voivat olla kielteisiä. Narsistit, kiusaajat ja rikolliset arvostavat itseään ja luottavat itseensä ja sen mukaisesti he myös toimivat. Vasta kun itsearvostukseen ja -luottamukseen liittyy myös toisen ihmisen arvostusta ja kunnioitusta, se liittyy moniin myönteisiin asioihin.

Kolmannen myytin mukaan itsetunnon kohottaminen johtaa hyviin tuloksiin. Niinpä varsinkin lasten ja nuorten itsearvostusta ja -luottamusta pitää jatkuvasti vahvistaa. Tästä näkemyksestä Baumeister toteaa, että siinä rattaat pannaan hevosen eteen. Silloin ajatellaan, että rattaat vetäisivät hevosta. Kuitenkin itsearvostus vahvistuu silloin, kun lapsi ja nuori saa aikaan jotakin sellaista, mistä häntä arvostetaan. Aiheeton kehuminen edistää itsekeskeisyyttä ja epärealistista omien taitojen arviointia. Tietenkin lapset ja nuoret kaipaavat realistisen palautteen ohella myös rakkautta ja arvostusta aivan siitä riippumatta, mitä he ovat saaneet aikaan. Tämä on kuitenkin eri asia kuin keinotekoinen itsearvostuksen ja -luottamuksen pönkittäminen.

Mistä nämä myytit johtuvat? Havainto, että masennus ja heikko itsearvostus liittyvät vahvasti yhteen, on varmaankin tukenut kolmatta myyttiä, mutta kyse ei ole selkeistä syy- ja seuraussuhteista, vaan kehämäisistä vaikutuksista, joiden taustalla on biologisia taipumuksia sekä henkilökohtaisia menetyksiä ja vastoinkäymisiä. Yhteys näkyy myös näiden ominaisuuksien myönteisessä päässä, eli elämässä hyvin pärjäävät luottavat itseensä ja arvostavat itseään.

Toisen myytin (vahva itsetunto on hyvä asia) syntyä voi vain spekuloida. Koska yksilökeskeinen kulttuuri korostaa minuuden merkitystä, sen vahvuus nähdään itsestään selvästi hyvänä asiana. Kun kuitenkin nähdään, että kiusalliset, hankalat ja ilkeät ihmiset arvostavat itseään, sitä ei haluta hyväksyä, vaan silloin sanotaan, että kyse ei ole oikeasta tai aidosta itsearvostuksesta. Todellisuudessa nämä ihmiset eivät arvosta itseään. Tämä on oikeastaan absurdi väite, sillä miten muuten itsearvostusta voidaan tutkia kuin kysymällä sitä ihmisiltä itseltään? Jos tarkoitamme tuolla itsetuntosanalla myös itsetuntemusta, sitä näiltä hankaliksi koetuilta ihmisiltä voi hyvinkin puuttua.

Myyttiä suomalaisten heikosta itsetunnosta on perusteltu myös Suomen historialla. Olemme pienenä kansakuntana joutuneet alistumaan ja nöyrtymään isompien maiden keskellä. Samanlaisia kokemuksia on monilla muillakin kansakunnilla, joten tämä ei riitä selitykseksi. Tätä parempi selitys on se, että suomalaisessa kulttuurissa ei ole suvaittu itsensä kehumista ja korostamista. Sen sijaan nöyryyttä ja vaatimattomuutta on arvostettu. Tämä traditio on voinut vaikuttaa tämän myytin syntyyn. Suomalaiseen puhetyyliin on liittynyt itsensä vähättelyä. Sitä on pidetty luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Se ei kuitenkaan enää ole yhtä luonnollista ja hyväksyttyä. Kun lukee nuorten työhakemuksia, tulee toisiin ajatuksiin. Ne pursuavat kaikenlaisia hyviä ominaisuuksia. Suomalaisia nuoria luultavasti ärsyttää tämä vanhempien ja isovanhempien itseä vähättelevä puhetyyli.

Olisi jo aika heittää nämä itsetuntoon liittyvät myytit historian romukoppaan.

Vaikka yksi ääni ei paljon merkitse

Olen päättänyt, että en äänestä tulevissa kunnallisvaaleissa niitä puolueita, jotka ovat luomassa Suomeen mammuttikuntia. Minulle Lempääläkin on hiukan liian iso, saati sitten vaikka Tampere. Suomessa on toki yhä liian pieniä kuntia, joiden on vaikea selviytyä niille säädetyistä tehtävistä, mutta yhtä järkevää olisi jakaa Helsinki ja Tampere pienempiin itsenäisiin kuntiin. Ne ovat kansalaisen vaikuttamisen kannalta aivan liian suuria.

Kantaani vahvisti sosiaalipolitiikan professori Anneli Anttosen näkemys radiossa 18.9. Hänen mielestään pienet kunnat selviytyvät vanhusten hoidosta paremmin kuin suuret. Minun ikäiselleni tämä on tärkeä mielipide. Pienissä kunnissa asioita ratkotaan nopeammin ja asianosaisia kuunnellen. Vastuut ovat selkeämpiä kuin suurissa kaupungeissa eivätkä työntekijät vaihdu jatkuvasti.

Olen äänestänyt silkasta velvollisuudesta kansanedustajia ja presidenttiä. Olen kokenut vaikutusmahdollisuuteni vähäisiksi. Sen sijaan kunnallisvaaleissa minulla on kokemus, että ääneni voi aidosti vaikuttaa. En tiedä kuinka kauan, sillä Lempäälän koko sen kuin vain kasvaa kasvamistaan.

Jo tähän mennessä on tehty paljon tuhoa syntymä- ja kotipaikkaan liittyvälle identiteetille. Voimme vain kauhuissamme kuvitella, mitä työssäkäyntiin perustuva “kokonaisuudistus” tuo tullessaan. Suunnittelijat varmaan pitävät tällaista puhetta sentimentaalisena hölynpölynä. Ennen se olisi ollut taantumuksellista, kehityksen vastaista puhetta. Nyt se on vastoin taloudellisia realiteetteja, jotka määrävät kaikesta. Puhe jostakin yhteisöllisyydestä, jota sanaa myös politiikot käyttävät juhlapuheissaan, on silkkaa hämäystä eivätkä päättäjät ota sitä tosissaan.

Tämä kuntarakenteen uudistushanke on mainio esimerkki suunnitteluharhasta, joille on ominaista se, että uusi saadaan näyttämään hyvältä, koska vain hyvät puolet tuodaan esiin. Myös suunnitelman huonot puolet on kuitenkin tuotava selkeästi esiin. Hyvä suunnitelma vaatii, että myös huonoin mahdollinen lopputulos kuvataan. Näin ei juuri koskaan tehdä, mistä saamme jatkuvasti kärsiä.

Arvoisat maan hallituksessa olevien puolueiden edustajat Lempäälässä! Kapinoikaa johtoanne vastaan, jos haluatte vielä jatkaa päättäjinä kunnassamme. Tämä hanke on hieno lahja oppositiolle. Eikö näitä lahjoja jaeta jo riittämiin valtakunnan tasolla? Kuntien yhdistämistä ja yhteistoimintaa tarvitaan, mutta sen voi tehdä ilman, että samalla radikaalisti vähennetään kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihinsa ja kokea kuuluvansa johonkin. Nämä ovat arvokkaita asioita, vaikka niitä ei voida määrittää rahassa.

Markku Ojanen

Wahlroos ei anna periksi

Björn Wahlroos on ottanut rahan keräämisen ohella elämäntehtäväkseen hyvinvointiyhteiskunnan romuttamisen (AL, talous, 9.9.). Tätä mallia on seurattu Yhdysvalloissa ja tulokset ovat nähtävissä. Yhdysvallat ei enää ole hyvinvointivaltio. Ruotsilla on vielä pitkä matka tällaiseen eikä kansa siihen suostukaan. Walhroos antaa samalla pelottavan kuvan menestyjistä. Vain raha kannustaa heitä. He ovat itsekkäitä eivätkä halua jakaa mitään niille, joilla on vähemmän. Heidät täytyy asettaa erikoisasemaan kaikkien yläpuolelle.

Puhe työteon kannustamisesta on erityisen irvokasta nyt, kun Nordea hänen puheenjohdollaan on vähentämässä työntekijöitä. Mikään ei ole omiaan heikentämään ihmisten työmoraalia pahemmin kuin työntekijöiden vähentäminen silloin, kun yrityksellä menee hyvin. Osaako Wahlroos lainkaan kuvitella, miltä tuntuu pois potkituista tai niistä, jotka saivat jäädä, mutta voivat joutua ulos koska tahansa aivan riippumatta siitä, meneekö yrityksellä hyvin vai huonosti.

Lukevatko nämä Nordean pomot lainkaan työhyvinvointia koskevia uusia tutkimuksia? Tiivistän oheen Kim Cameronin tuoreita tuloksia Yhdysvalloissa tehdyistä tutkimuksista:

Työvoiman vähentämisen vaikutukset olivat lähes aina kielteisiä. Sisäiset ristiriidat ja tietojen salaaminen lisääntyivät, luottamus ja työmoraali heikkenivät. Myös työn tulokset huononivat työvoiman supistamisen jälkeen. Muutamat harvat poikkeukset vahvistivat säännön, toteaa Cameron. Paljon riippui siitä, millä tavalla organisaatio vähensi työvoimaa. Jos se tehtiin tökerösti vetoamalla vain taloudellisiin tekijöihin, seuraukset olivat kielteisiä. Jos kuitenkin työntekijät kokivat, että heidän tilanteensa ymmärrettiin, pahimmat vaikutukset voitiin välttää. Johdon on osoitettava, että se välittää työntekijöistä; sekä niistä, jotka joutuvat lähtemään että niistä, jotka jäävät.

Parhaita tuloksia (tuottavuus, työn laatu, asiakastyytyväisyys, työtyytyväisyys) saivat ne yritykset ja organisaatiot, joissa johto toteutti myönteisiä toimintamalleja. Cameron käyttää sanaa hyve korostaessaan arvojen tärkeyttä. Keskeisiä hyveitä ovat rehellisyys, luottamus, keskinäinen ymmärrys, optimismi, kiitollisuus, anteeksianto ja sääli. Nämä sanat tuntuvat kovin oudoilta kovassa suomalaisessa yritysmaailmassa. Kaikki eivät siis Yhdysvalloissakaan ole romuttamassa hyvinvointivaltiota ja heikentämässä ihmisten halua tehdä työtä.

Toimitan halukkaille kirjallisuusviitteitä.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Puolustan yhä taloudellista tasa-arvoa

Puolustin (Näkökulma 15.4.2011) Wilkinsonin ja Pickettin kirjaa Tasa-arvo ja hyvinvointi ja Gustav von Hertzen puolestaan kritisoi edelleen tätä kirjaa käyttäen lähteenään Wikipediaa (21.4). Löysin tieteellisistä kirjallisuushauista runsaasti kirjaa puolustavia arviointeja. Vaikka tämän kirjan tulokset sivuutettaisiin, tarjolla on aivan riittävästi muuta tutkimusta ja tilastotietoja, jotka kertovat samaa kuin tämä kirja. Samantapaisia kansakuntia vertailevia tutkimuksia ovat muutkin tutkijat tehneet. Esimerkiksi Jan Ott päätyy arvioon, jonka mukaan ”vauraus liittyy korkeaan onnellisuuden tasoon ja antaa mahdollisuuksia vähentää onnellisuuden eriarvoisuutta edistämällä sosiaalista turvallisuutta ja antamalla mahdollisuuden subventoida lisääntyvien tuloerojen potentiaalisia kielteisiä vaikutuksia”. Di Tella, MacCulloch ja Oswald ovat osoittaneet, että vaurauden ohella juuri hyvinvointivaltio edistää onnellisuutta. Nämä tutkijat toteavat, että ”hyvinvointivaltio näyttää olevan kompensoiva tekijä: korkeammat työttömyyskorvaukset liittyvät korkeaan kansalliseen hyvinvointiin”.

Eli kertaan lyhyesti sen, mitä tutkimukset kertovat. Kansakunnan vauraus (kansantulo) on yhteydessä onnellisuuteen, mutta tietyn tulotason jälkeen onnellisuuden ja muidenkin hyvinvointi-indeksien tasossa ei enää tapahdu merkittäviä muutoksia. Koettuun hyvinvointiin ovat vahvassa yhteydessä kansakunnan hallinnon taso, eri tavoin mitatut hyvinvoinnin indeksit sekä keskinäisen luottamuksen kokeminen. Suomi on jatkuvasti saanut näissä parempia arvoja kuin von Hertzenin malliksi nostama Yhdysvallat. Juuri erilaisissa tasa-arvon indekseissä Suomi on tähän mennessä sijoittunut hyvin. Kerroin jo aikaisemmassa kirjoituksessani, että Unescon 22 kehittyneen maan tutkimuksessa Suomi ja pohjoismaat olivat lasten hyvinvoinnin suhteen kärkipäässä, mutta Yhdysvallat oli viimeisenä. Jokainen on voinut nähdä, miten jakautunut maa Yhdysvallat on juuri taloudellisen eriarvoisuuden vuoksi.

Rikkaiden ihmisten valitukset siitä, että muut ovat heille kateellisia, tuntuvat ikävältä, koska kyse on oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Miksi kateellisuutta nyt moititaan, kun juuri se on käytevoima, jolla kilpailua usein perustellaan? Pidän kiinni siitä, että rikkaat ovat usein rikastuneet köyhien kustannuksella. Sekä historia että monien Suomea köyhempien maiden tilanne osoittaa tämän todeksi. Demokraattisissa länsimaissa tätä tosiasiaa onneksi on kyetty pehmentämään.

Kateellinen Suomen kansa halusi vaaleissakin pitää kiinni hyvinvointivaltiosta. Kansan enemmistö haluaa, että tuloeroja tasataan, koska se on oikeudenmukaista. Köyhyyden poistamiseen ei päästä pelkillä tulonsiirroilla, mutta tämä keino on kuitenkin toiminut erittäin hyvin juuri pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Tuloerot eivät siis ole hyvinvoinnin kannalta irrelevantteja kuten von Hertzen väittää, vaan niitä tasaamalla köyhyyttä on voitu lieventää. Yhdysvalloissa tuloerot ovat juuri rikkaiden verotuksen keventämisen johdosta rajusti lisääntyneet, eikä se ole ollut omiaan edistämään kansakunnan hyvinvointia tai yhtenäisyyttä.

Minun puolestani rikkaat saavat rikastua, mutta siitä pidän kiinni, että jostakin on rahat otettava niiden tukemiseen, joilla on taloudellisia ja psyykkisiä ongelmia. Kysymys on myös köyhyyden ehkäisystä esimerkiksi koulutukseen, työllisyyteen ja perheisiin kohdistuvilla tukitoimilla. Mahdollinen taloudellinen kasvu ei saa ohjautua vain niille, jotka ovat onnistuneet kovassa kilpailussa selvästi muita paremmin.

Rikkaiden ja köyhien tulonjaon kasvaminen on merkittävä ongelma

Aamulehdessä (Näkökulma 9.4.2011) Gustav von Herzen kuvasi Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin teoksen The Spirit Level “jaarittelevaksi, erittäin kyseenalaisiin tilastoihin perustuvaksi vasemmistolaiseksi kannanotoksi”. Kyseessä on Herzenin mukaan hyökkäys kapitalismia vastaan, jota”perustellaan epämääräisten korrelaatioiden vyöryllä”. Teosta ei kuulemma ole otettu maailmalla vakavasti. Uskon kyllä, että teekutsuliikkeiden kannattajat eivät ole ottaneet näitä tilastoja vakavasti. Harvoin näkee niin estotonta eriarvoisuuden puolustamista kuin von Herzenin kirjoitus. On totta, että korrelaatioiden avulla ei voi syysuhteita todistaa, mutta kun kyse on kansakuntien välisestä vertailusta, muita menetelmiä on mahdotonta käyttää. Kun Wilkinsonin ja Pickettin teoksesta annettiin aivan vääristelty kuva, esittelen seuraavassa, millaisia tietoja tuossa kirjassa esitettiin.

Teoksen taustaa kuvaavassa lyhyessä esittelyssä todetaan, että “kirjoittajat väittävät, että Britannia ja Yhdysvallat joutuvat ‘tasa-arvoisia yhteiskuntia’ todennäköisemmin monenlaisiin vaikeuksiin.” Koetan seuraavassa perustella, että kyse ei ole vain väitteistä, vaan tieteellisiin tuloksiin perustuvista johtopäätöksistä.

Kirjan alussa kirjoittajat toteavat, että materiaalinen ja tekninen kehitys ei ole länsimaisissa yhteiskunnissa johtanut toivoittuihin tuloksiin. Ihmiset kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta ja monista muista ongelmista. He ovat epävarmoja omasta asemastaan ja taidoistaan ja kokevat usein yksinäisyyttä. Monissa vauraissa maissa köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on koko ajan kasvanut. Myös Suomessa eriarvoisuus on viime vuosina lisääntynyt. Wilkinsonin ja Pickettin mukaan taloudellisen tasa-arvon puute on sekä psyykkisiä että sosiaalisia ongelmia synnyttävä ja vahvistava tekijä.

Vaikka yhteiskuntien vaurastumisen myötä moni asia on paremmin kuin ennen, monet ongelmat ovat kärjistyneet. Hyvä esimerkki on lihavuus. Ennen rikkaat olivat lihavia ja köyhät laihoja. Nyt tilanne on päinvastainen. Hyvin koulutetut, varakkaat ihmiset pitävät parempaa huolta itsestään kuin heikosti koulutetut ja vähätuloiset. Köyhyys lisää ihmisten välipitämättömyyttä omaa itseään kohtaan.

Vaurastuminen pidentää aluksi elinikää. Nicaraguan, Bulgarian, Egyptin, Turkin ja Venäjän kansalaisten elinikä on paljon pidempi kuin Sambian, Mozambikin, Liberian ja Nigerian. Ero on yli 25 vuotta. Tyydyttävä elintaso nostaa eliniän noin 70 vuoteen. Kun kansantulo nousee 10 000 dollarista 40 000 dollariin, eliniän odote nousee vain muutalla vuodella. Keskimäärin 10 000 dollarin ryhmään kuuluvat muun muassa Costa Rica, Uruguay, Mexico ja Kroatia, kun taas 40 000 dollaria ansaitaan pohjoismaissa, Yhdysvalloissa, Sveitsissä, Kanadassa ja Itävallassa. Nelinkertaiset tulot eivät siis kohota elinikää juuri lainkaan.

Kansakuntien onnellisuuden ja vaurauden kuvaaja muistuttaa edellistä. Hyvin köyhissä maissa kansalaisten onnellisuuden taso on tutkimusten mukaan selvästi matalampi kuin vauraissa maissa. Kuitenkin monien köyhien maiden onnellisuuden keskiarvo on lähes sama kuin rikkaissa maissa. Etelä-Amerikan valtioiden onnellisuus on suunnilleen samaa tasoa kuin vauraiden länsimaiden. Vauraudella on yhteys kansalaisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen, mutta nähtävästi eliniässä ja hyvinvoinnussa on tultu eräänlaiselle tasanteelle, josta on vaikea päästä eteenpäin. Tätä osoittaa sekin, että 30 – 50 vuoden tyytyväisyyden ja onnellisuuden seurannoissa muutokset ovat olleet erittäin pieniä, vaikka elintaso on merkittävästi kohonnut.

Koska länsimaissa uskotaan vahvasti kehitykseen, emme halua uskoa, että tällaisia eliniän ja onnellisuuden kattoja olisi olemassa. Myös moni asiantuntija uskoo, että keskimääräinen elinikä tulee nousemaan 10 – 20 vuotta seuraavien vuosikymmenien aikana. Kuitenkin esimerkiksi alkoholin ja ylipainon aiheuttamat terveysongelmat ovat monissa maissa lisääntyneet, mikä ei lupaa hyvää eliniän odotteelle. Ihmiskunnan onnellisuudessa voi samoin olla katto, jota on vaikea läpäistä. Kuolema kuuluu elämään ja vaikka sairauksia voidaan hoitaa yhä paremmin, niiltä ei voi välttyä. Erot, hylkäykset, torjunnat ja menetykset ovat osa ihmiselämää. Kehittyneiden länsimaiden psyykkisiä ongelmia kuvaavat luvut ovat erittäin korkeita. Yhdysvalloissa arvioidaan, että noin 25 prosentilla on vuoden aikana ollut jokin psyykkinen häiriö.

Kirjoittajien mukaan sosiaalisilla ongelmilla on vain vähän tai ei lainkaan yhteyttä ihmisten keskimääräisiin tuloihin. Tämä tulos saadaan, kun tarkastellaan niitä maita, joissa tulot vaihtelevat 20 000 ja 40 000 dollarin välillä. Kun sen sijaan katsotaan tuloeroja näiden maiden sisällä, saadaan vahvoja yhteyksiä psyykkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Suuri eriarvoisuus on merkittävä ongelmille altistava riskitekijä.

Wilkinson ja Pickett vertaavat kirjassaan 23 vaurasta maata sekä Yhdysvaltain osavaltioita. Kun Japanissa ja Suomessa vuonna 2006 rikkaimman viidenneksen tulot olivat noin 3,5 kertaa suuremmat kuin köyhimmän viidenneksen, vastaava kerroin oli Singaporessa lähes 10, Yhdysvalloissa 8,5 ja Britanniassa 7. Kirjoittajat tarkastelevat mm. seuraavien asioiden yhteyttä taloudellisen tasa-arvon indekseihin:

  • Luottamus
  • Mielisairaudet
  • Eliniän odote ja lapsikuolleisuus
  • Liikalihavuus
  • Lasten koulusuoritukset
  • Teini-ikäisten synnyttämät lapset
  • Tapot
  • Vankilassa olevien määrät
  • Sosiaalinen liikkuvuus

Kun tutkijat muodostivat terveyttä ja sosiaalisia ongelmia kuvaavan indeksin, sen yhteys taloudellisen eriarvoisuuden indeksiin oli erittäin vahva. Tasa-arvoisissa maissa (Japani, pohjoismaat, Belgia, Hollanti) yhteiskunnallisia ongelmia oli paljon vähemmän kuin niissä maissa, joissa ihmisten taloudellisessa tilanteessa oli suuria eroja (Yhdysvallat, Portugali, Britannia, Uusi-Seelanti, Kreikka). Kansantulolla henkeä kohden ei ollut yhteyttä ongelmia kuvaavaan indeksiin. Aivan vastaava tulos saatiin verrattaessa Yhdysvaltain osavaltioita. Unicefin raportista vuodelta 2007 löytyy lasten hyvinvointia kuvaava indeksi, jossa parhaita ovat Ruotsi, Hollanti, Suomi, Sveitsi ja Tanska. Huonoimmat arvot saivat Britannia, Uusi-Seelanti, Israel, Yhdysvallat ja Australia. Maitten järjestys oli vahvassa yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon.

Vaikka rikkaissa maissa on runsaasti terveydenhoidon ja korjaavan toiminnan resursseja, ne eivät toimi odotetusti, koska niiden avulla ei eriarvoisuuden kielteisiä vaikutuksia kyetä poistamaan. Yhdysvalloissa käytetään paljon enemmän rahaa terveydenhoitoon kuin Kreikassa, mutta kreikkalaiset elävät keskimäärin pidempään. Kun yhteiskunnan luovat ongelmia, mikään hoito ei enää riitä.

Eriarvoisuus kertoo siitä, että sosiaaliset etäisyydet ja luokkaerot ovat suuria. Eriarvoisuus vaikeuttaa sosiaalista nousua. Vanhempien taustan erot vaikuttavat enemmän tulevaan asemaan kuin lahjakkuuserot. Yhdysvalloissa korostetaan jokaisen mahdollisuuksia päästä eteenpäin, mutta todellisuudessa tilanne on juuri päinvastainen. Varallisuuserot näkyvät sekä fyysisessä että psyykkisessä hyvinvoinnissa. Rikkaiden verojen alentamisesta ovat kärsineet eniten kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset.

Voisi odottaa, että elintason nousu toisi mukanaan elämän helpottumista. Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset kertovat päinvastaista. Yliopistoissa opiskelevien ahdistuneisuutta on tutkittu vuodesta 1952 lähtien. Tulosten suunta on selkeä: ahdistus on tasaisesti lisääntynyt. Sama tulos on saatu myös masennuksen osalta. Sen määrän on arvioitu lisääntyneen kymmenkertaiseksi sadan vuoden aikana. Diagnoosien lisääntymistä selittää osaksi diagnostisen kynnyksen aleneminen, mutta se ei selitä ahdistuneisuuden lisääntymistä kyselyissä.

Taloudellinen tasa-arvo on yhteydessä luottamukseen. Kun 60 – 65 % pohjoismaisista ihmistä luottaa ihmisiin, luku on Portugalissa vain 10 %. Nämä prosentit saatiin World Values Survey -tutkimuksessa väitteeseen “Useimpiin ihmisiin voidaan luottaa”. Yhdysvalloissa luottavaisia oli 35 %. Sama suunta saatiin myös Yhdysvaltojen osavaltioiden vertailussa. Luottamuksen määrä vaihteli Yhdysvaltain osavaltioissa lähes 70 prosentista alle 20:een prosenttiin. Luottamuksen määrä aleni Yhdysvalloissa 44 vuoden aikana 60 prosentista alle 40 prosenttiin (1960 – 2004). Sosiaalisen pääoman käsitteen luoja Robert Putnam arvioi Yhdysvaltojen olleen varallisuuden suhteen tasa-arvoisin 1950- ja 1960-luvulla. Silloin myös osallistuminen järjestöihin ja organisaatioihin oli suurimmillaan. Siitä lähtien sosiaalinen pääoma on koko ajan vähentynyt. Vaikutus käy Putnamin mukaan kumpaankin suuntaan: eriarvoisuus heikentää sosiaalista pääomaa ja sosiaalinen pääoma vähentää eriarvoisuutta.

Wilkinsonin ja Pickettin näkemys on, että juuri eriarvoisuus heikentää luottamusta. Kun rikkauden kuilu on kovin suuri, kuilua on vaikea ylittää. Pahimmillaan kuilu johtaa köyhien suojattomiin gettoihin ja rikkaiden muurien ympäröimiin asuntoalueisiin. Kun ihmiset luottavat toisiinsa, he antavat aikaa ja rahaa muiden ihmisten auttamiseen ja tukemiseen. Luottavaiset ihmiset elävät lisäksi keskimääräistä pidempään. Yhdysvalloissa luottamuksen puute näkyi Chicagon helleaallon aikana. Kun köyhien afrikan-amerikkalaisten olisi pitänyt pitää ovia ja ikkunoita jatkuvasti auki, he eivät uskaltaneet sitä tehdä, koska pelkäsivät ryöstöjä. Seurauksena oli kuumuudesta aiheutuvia kuolemia. Yhtä köyhillä latinojen alueella tällaista ei tapahtunut, koska ihmiset luottivat toisiinsa ja uskalsivat pitää ikkunoita ja ovia auki.

Oma tutkimukseni tukee Wilkinsonin ja Pickettin näkemyksiä. Kun muutama vuosi sitten kysyin noin tuhannelta suomalaiselta sekä onnellisuutta että oikeudenmukaisuutta, onnellisuudessa odotetusti vain matalin tuloryhmä poikkesi muista odotetusti kielteiseen suuntaan. Sen sijaan oikeudenmukaisuuteen yhteys oli suoravaviivainen: mitä korkeammat tulot, sitä oikeudenmukaisempana omaa elämää pidettiin. Oma johtopäätökseni on sama kuin kuin kirjoittajien. Taloudellisen eriarvoisuuden kasvaminen johtaa väistämättä lisääntyviin psyykkisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Palaan vielä lopuksi von Hertzenin näkemyksiin. Missä on sitä avointa ja reilua kilpailua, josta von Hertzen niin kauniisti puhuu? Ei ainakaan Yhdysvalloissa, tuossa kilpailun ihannemaassa. Ei tarvita epämääräisiä korrelaatioita osoittamaan, että eriarvoisuuden kultamaassa kaikenlaiset yhteiskunnalliset ongelmat ovat kärjistyneet. Erot näkyvät jo osavaltoiden välillä. Niissä osavaltioissa, missä tuloerot olivat suuria, oli eniten rikollisuutta ja monia muita ongelmia. Kyse ei lainkaan ole siitä, että rikkaiden omaisuus pitäisi takavarikoida, vaan siitä, että progressiivisen verotuksen ja tulonsiirtojen avulla pidetään huolta, että köyhyyttä ei pääse syntymään. Jos jokin asia lamauttaa ihmisen, se on juuri köyhyys. Tasa-arvo ja “reilun kilpailun” suosiminen eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Usko siihen, että tuloerojen kasvattaminen ja miljardöörien lukumäärän kasvaminen edistää koko kansan hyvinvointia on silkkaa humpuukia. Kyse on myytistä, jolla superrikkaat perustelevat kohtuuttomia tulojaan.

Nettiviikko 40/2011

Tässä lokakuisessa nettiviikossa Markku käsittelee pitkästä aikaa mitä monituisimpia asioita, kuten kuntarakennetta, taloutta, kouluhyvinvointia ja niin edelleen. Nettiviikon sisältöjä mukaillen kotisivulle on lisätty iso liuta Markun viimeaikaisia vastineita, kirjoituksia ja artikkeleja, jotka hän nettiviikossaan mainitsee.

Tässä lista näistä nettiviikossa käsitellyistä lehtikirjoituksista:

Lisäksi sivulle on lisätty myös kaksi PDF-muotoista, pidempää artikkelia:

Masennuksen arvoitus (981 latausta) , Muisti ja muistaminen (902 latausta)

Nettiviikon voit lukea kokonaisuudessaan painamalla alta lue lisää:

Lue lisää