Haastattelu liikunnan vaikutuksista

Haastattelu liikunnan vaikutuksista vuodelta 2005

Mitä tiedetään liikunnan vaikutuksista mielenterveyteen?

Tutkimusta on viime vuosina tehty paljon. Käytän mieluummin tässä yhteydessä sanaa hyvinvointi sen myönteisyyden vuoksi. Liikunta ja hyvinvointi liittyvät toisiinsa, joskaan yhteyden voimakkuutta ei pidä liioitella. Hyvinvoivat ihmiset liikkuvat keskimääräistä enemmän. Kysymys on varmaankin kehämäisistä vaikutuksista niin, että hyvä mieliala suosii kaikenlaisia tekemisiä ja harrastuksia ja vastaavasti harrastukset – vaikkapa juuri liikunta – kohottavat mielialaa. Kokeelliset tutkimukset kuitenkin kertovat, että esimerkiksi masentuneille liikunnasta on aidosti hyötyä. Liikuntaohjelman antama hyöty on jopa ollut verrattavissa lääkehoitoon ja psykoterapiaan. Liikunta on siis yksi mahdollisista hoitokeinoista silloin, kun ihmisillä on hyvinvoinnin vajausta.

Entä mielialoihin?

Tavallisilla hyvinvoivilla ihmisillä liikunnan merkitys on siinä, että he saavat säännöllisesti hyvinvoinnin ”piikkejä” elämäänsä. Silloin kyseessä ovat mieluiset, omaehtoiset liikunnan muodot. Tutkimustenkin mukaan mieliala kohoaa liikunnan aikana ja voi kestää parikin tuntia. Paljon riippuu siitä, mitä liikunta on ja kenen tai keiden kanssa sitä harrastetaan.

Vaikuttaako se kaikilla samalla tavoin? (itse en ole esim. kokenut endorfiinihuumaa pitkäaikaisen liikuntasuorituksen yhteydessä, kun taas meditoidessa koen voimakkaita hyvän olon kokemuksia)

Liikunnan vaikutusten kirjo on suuri. Liikuntaahan voidaan käyttää myös kidutuksena. Moni muistaa karvaita kokemuksiaan koulusta ja armeijasta. Liikunnan vaikutukset ovat ennen kaikkea psykologisia ja sosiaalipsykologisia. Odotuksilla on ratkaiseva vaikutus siihen, miten liikunta koetaan. Jos hyvillä mielin odottaa yli 35 vuotta jatkunutta tiistain ja torstain lentopallovuoroa, harvoin pettyy. Joskus voi peli olla kehnoa tai omat suoritukset vaatimattomia, mutta ei sekään paljon vaikuta. Ainakin minulla liikuntaan kuuluu yleensä myös sauna, jonka vaikutuksia on vaikea erottaa itse liikunnasta. Kyseessä on siis hyvin kokonaisvaltainen tapahtuma, jossa sosiaaliset tekijät ovat tärkeitä. Helposti unohtuu se, että kulttuurin arvostuksilla on suuri vaikutus. Mitä arvostetaan, sitä tehdään.

Mikä aiheuttaa liikunnan jälkeisen hyvän olon?

Siitä on monia biologisia ja psykologisia tulkintoja. Toki kehossa tapahtuu kaikenlaista, mutta olennaista ovat juuri myönteiset odotukset ja kokemukset. On saatu aikaan jotakin sellaista, joka tuntuu kehossa ja jota kulttuuri arvostaa. Varmaankin juuri hallinnan kokeminen on länsimaiselle ihmiselle tärkeä asia. Annamme itse itsellemme myönteistä palautetta ja usein saamme sitä myös muilta ihmisiltä.

Miten liikunta vaikuttaa masennuksen hoidossa?

Sitä ei tiedetä tarkoin. Emmehän tiedä sitäkään, mikä psykoterapiassa todella vaikuttaa. Kun masennukseen vaikuttavat myönteisesti hyvin monet erilaiset hoidot ja terapiat, ei ole helppo nostaa liikunnasta esiin jotakin aivan erityistä. Monien mielestä kyse on edellä mainitusta hallinnan kokemuksesta. Masentuneen on vaikea ottaa aloitteita, olla aktiivinen, joka liikunnalle juuri on ominaista. Liikunta on sellaista tekemistä, joka tuntuu kehossa hyvin konkreettisesti. Liikuntaa harrastanut tuntee tehneensä jotakin. Vaikutusten arvoituksellisuutta kuitenkin osoittaa sekin, että liikunta voi olla niin kevyttä, että sen vaikutukset kehossa ovat lähes olemattomia.

Masennukseen liittyy haluttomuus liikkua. Miten tämä ongelma on ratkaistavissa?

Tämä on kaikkein vaikein asia. Esimerkiksi lääkärin auktoriteetti voi olla askel eteenpäin, samaten läheisten ihmisten kannustus. Kun lisäksi lääkkeet ja psykoterapia tuntuvat kulttuurissamme oikealta hoidolta, liikunnan vaikutuksia voidaan epäillä. Masentuneelle on syytä antaa tietoa liikunnan hyödyllisyydestä. Itse asiassa melkein mikä tahansa aktiivisuus on jo askel eteenpäin masennuksen hoidossa. Myös lääkehoidolla voidaan oireita lievittää niin, että tekeminen ja toiminta alkavat kiinnostaa.

Onko tutkittu, miten paljon pitää liikkua,  jotta psyykkinen hyvinvointi kohentuisi?

On tutkittu, mutta tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Annoksen ei tarvitse olla kovin suuri, kunhan liikkuja todella kokee tehneensä jotakin. Kaksikin liikuntakertaa on jo askel eteenpäin. Onhan muistettava, että hyvinvoinnin vajaukseen, siis esimerkiksi masennukseen liittyy juuri vaikeus aloittaa uusia asioita. On siis lähdettävä pienin askelin eteenpäin. Tietenkin liikuntaa voidaan harrastaa päivittäin, mikä jo yleensä edellyttää hyvää psyykkistä kuntoa. Mitään selvää kynnystä ei siis ole, vaan kaikki on kotiinpäin silloin, kun mieli on maassa. Fyysisen kunnon kohentumisen suhteen on helpompi esittää lukumääriä toisin kuin psyykkisen kunnon osalta.

Voiko liikunnasta tulla myös paha mieli? Millaisessa tilanteessa?

Pakkoliikunta vain harvoin tuottaa hyvää mieltä. Samaten jos omat taidot ovat kovin puutteellisia muihin verraten, kokemukset voivat olla kielteisiä. Aina liikunta ei suju odotetulla tavalla epäonnistumisten tai vammojen vuoksi. Tällaiseen on hyvä varautua. Mitenkään itsestään selvästi liikunta ei siis tuota huippuelämyksiä.

Voiko liikuntalajin valinnalla olla merkitystä? Kehittävätkö eri lajit eri ominaisuuksia myös psykologisessa mielessä?

Mikä tahansa mieluinen liikunta voi edistää psyykkistä hyvinvointia. Ongelmia syntyy usein alkuvaiheissa, kun voimat tai taidot eivät tahdo riittää. Helposti aloittaa liian rajusti, mikä voi kostautua. Ainakaan toistaiseksi ei ole mitään selvää näyttöä siitä, että eri liikuntamuotojen vaikutukset olisivat erilaisia. Kokemukset voivat olla vaihtelevia, mutta ihmisen persoonallisuus ei muutu kovin herkästi. Joissakin lajeissa joutuu todella testaamaan itseään, toisissa taas toiminta on hyvin rauhallista. Jotkut hakevat elämyksiä, toiset hyvää kuntoa. Jotkut hakevat seuraa, toiset omistautuvat liikunnalleen.

Traumat, muistiin palautuminen ja valemuistot

Tiivistelmä tutkimustuloksista 16.3. 2005

  1. Amnesia eli muistinmenetys on melko yleinen ilmiö voimakkaiden traumojen yhteydessä. Usein kyseessä on päähän kohdistuva fyysinen trauma, mutta ilmiö esiintyy myös ahdistavien psyykkisten kokemusten yhteydessä.
  2. Varhaislapsuuden tapahtumien muistaminen alkaa noin kolmen vuoden iästä alkaen ja usein selkeitä muistikuvia on vasta noin viiden, kuuden vuoden iästä alkaen. Keskeinen syy tähän “lapsuuden amnesiaan” on lapsen kielen ja käsitteellisen ajattelun kehittymättömyys.
  3. Muisti ei tallanna asioita ikään kuin valokuvina, vaan muisti ja siihen kohdistuvat ulkoiset ja sisäiset tekijät muokkaavat koko ajan muistissa olevaa ainesta. Asioita ei voi palauttaa “objektiivisina” eli sellaisina kuin ne todella tapahtuivat.
  4. Muistikuvat ovat usein epämääräisiä ja joskus aivan virheellisiä. Toisten kertomukset ja vaikkapa kirjojen tapahtumat voidaan kokea omiksi. Kokeellinen tutkimus on osoittanut, että ihmiset hyväksyvät omiseen heille elävästi kerrottuja asioita.
  5. Siitä lähtien, kun lapset todella kykenevät muistamaan (n. 5-7 v.), muistikuvat ovat kuitenkin kohtuullisen luotettavia. Tämä pätee erityisesti voimakkaisiin kokemuksiin.
  6. Muistista katoamista tapahtuu koko ajan. Muisti ei taltioi kaikkea. Osa katoaa kokonaan, osa sijoittuu muistin sellaiseen osaan, josta se ei ole jatkuvasti käytettävissä.
  7. Muistista kadonneita asioita palautuu jatkuvasti uudelleen muistiin. Usein kyseessä ovat pienet yksityiskohdat, kuten nimet, joskus myös unohdetut merkittävät tapahtumat palautuvat mieleen.
  8. Mieleen palautuminen helpottuu, kun kohdataan jokin palautusta helpottava asia tai tilanne. Esimerkiksi paluu lapsuuden kotiin voi nostaa mieleen unohtuneita asioita. Samoin hyvin havainnollinen kertomus traumasta voi muistuttaa mieleen oman vastaavan kokemuksen. Muistiin palauttaminen vaatii usein aktiivista muistelua ja paneutumista asiaan.
  9. Traumaattiset kokemukset muistetaan hyvin, liiankin hyvin. Perusongelma on se, että niitä ei saa pois mielestä.
  10. Ihmisten kyky muistaa asioita on aidosti erilainen. Jotkut muistavat tapahtumia hyvin ja elävästi, toiset huonommin. Voidaan olettaa, että jälkimmäiset kadottavat herkemmin muististaan myös traumaattisia asioita.
  11. Lapsuudessa koetut traumat eivät muistista kadonneina välttämättä ole kehityksen kannalta tuhoisia. Paljon riippuu korjaavista tekijöistä. Ei ole selvää näyttöä siitä, että kielteisten asioiden katoaminen tietoisesta muistista olisi vahingollista.
  12. Silti lapsen pahoinpitely tai hyväksikäyttö on ilman muuta riskitekijä lapsen kehityksen kannalta ja etenkin silloin, kun traumaattiset olosuhteet kestävät kauan ja kun nuo tapahtumat muistetaan elävästi.
  13. Pyrkimys tietynlaisten muistikuvien palauttamiseen on aina tulosten kannalta suuri riski, sillä johdattelun mahdollisuus on suuri. Esimerkiksi terapiassa terapeutin auktoriteetti on suuri, minkä seurauksena asiakas voi “muistaa” asioita terapeuttia miellyttävällä tavalla.
  14. Joistakin asiakkaan tai potilaan kertomista oireista on vaikea päätellä esimerkiksi hyväksikäytön tapahtuneen. Oireitten syyt ovat moninaisia eikä niistä voi tehdä varmoja johtopäätöksiä.
  15. Hypnoosi ja projektiiviset testit (ns. musteläikkätestit tai vastaavat menetelmät) eivät ole luotettavia menetelmiä muistojen palauttamisessa tai niiden luotettavuuden määrittelyssä.
  16. Lapsuudessa – ja myös aikuisuudessa – unohdettujen traumojen mieleen palautuminen on mahdollista. Monissa tapauksissa muistolle on löydetty jokin ulkopuolinen luotettava varmistus.
  17. Ns. valemuistot (false memories) ovat täysin mahdollisia, koska ihmisen muisti on altis erilaisille virhelähteille. Länsimainen kulttuuri painottaa vanhempien suurta merkitystä kasvatuksessa, mistä seuraa, että vanhempien käyttäytymisestä haetaan herkästi omien ongelmien syytä.
  18. Edellisestä seuraa, että etenkin ihmisten maineen ollessa kyseessä palautuneet traumaattiset muistot (recovered traumatic memories) tai valemuistot on syytä todentaa jollakin kertojasta riippumattomalla tavalla. Kyseeseen tulee lähinnä jokin arkistotieto tai toisen ihmisen samantapainen kertomus tapahtumasta.
  19. Kyseessä on tieteellisessä mielessä hyvin vaikea asia, josta myös asiantuntijat kiistelevät. Pääosa tutkijoista kuitenkin lähtee siitä, että muistista kadonneet traumat voivat palautua mieleen ja että myös ns. valemuistoja voi esiintyä. Tapahtumien todentaminen on vaikeata, jos vastakkain on kahden ihmisen erilainen tulkinta asiasta.
  20. Asiantuntijan edustama koulukunta voi vaikuttaa tehtyihin päätelmiin. Psykoanalyysiä tai psykodynaamista suuntausta edustavat terapeutit voivat ylikorostaa torjuttujen traumojen merkitystä ihmisen terveydelle ja taas vastaavasti psykoanalyysiin erittäin kriittisesti suhtautuvat voivat väheksyä ihmisten kykyä unohtaa traumaattisia asioita.

Keskeiset lähteet:

  • Brewin, C.R. (2003). Posttraumatic stress disorder. Malady or Myth? New Haven: Yale University Press.
  • Larsen, R.J. & Buss, D.M. (2005). Personality psychology. Boston: McGraw-Hill.
  • McNally, R.J. (2003). Progress and controversy in the study of posttraumatic stress disorder. Annual Review of Psychology, 54: 229-52.

Mikä ihmistä hoitaa?

Luentolyhennelmä, kevät 2005

Terapian ja sielunhoidon alueella on tarjolla useita erilaisia lähestymistapoja, joiden pohjalta ihmistä pyritään auttamaan. Viime vuosisataa hallitsi suuri kertomus, jonka mukaan ihmisen sisällä on tuhoavia voimia, jotka tavalla tai toisella on syytä purkaa, vapauttaa tai ilmaista. Ihminen on itsekäs, vieraantunut tai irrationaalinen ja vain vaivoin hallitsee itsensä. Hänen tilaansa pahentavat ne traumat ja ahdistavat kokemukset, joita hänellä on varhaislapsuudessa ollut. Ihmiset vahingoittavat toisiaan sekä tahtoen että tahtomattaan. Seurauksena on neuroottisuutta, läheisriippuvuutta, kotivammaisuutta, kiltteyteen sairastumista, häpeää ja syyllisyyttä, ahdistusta ja masennusta. Tätä kertomuksen mallia edustavan terapeutin näkemys ihmisestä on synkkä. Ihminen on joutunut sellaisten voimien vangiksi, joiden suhteen hän hyvin avuton. Luennoidessaan nämä terapeutit eivät säästä kuulijoitaan, vaan usein kertovat myös omia katkeria kokemuksiaan. Mitä synkempi kuva ihmisestä, sitä todemmalta se tuntuu. Olennaista on ongelman nimeäminen, diagnostinen kuvaus siitä, missä tilassa me ihmiset olemme. Usein nuo kuvaukset sopivat hyvin suureen joukkoon ihmisiä. Kuulijat saavat nimen epämääräisille ahdistuksilleen ja kivuilleen. Viesti olisi lohduton, ellei ihminen samalla saisi vapautusta noiden kipujen synnystä. Kyseessä ovat hänen ulkopuolellaan olevat tekijät, joko syvällä sisällä olevat voimat tai vaikeat lähellä olevat ihmiset. Aiheettomasti itseään syyttävä ihminen saa näin lohdutusta ja vapautusta. Etenkin masentuneilla ihmisillä on taipumusta syyttää itseään asioista, joista hän ei ole vastuussa. Vapautustulkintojen yhteinen lähtökohta on ongelman nimeäminen sairaudeksi. Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila ja myös kiltteyteen voi sairastua. Sairaan tulee ymmärtää, että hän ei ole vastuussa sairaudestaan. Sairaudeksi nimittäminen antaa ymmärtää, että jotakin hoitoa on tarjolla, ehkä lääkettä tai muuta lääketieteen piiriin kuuluvaa hoitoa. Kun ongelman tulkinta viedään sairausmallin alaisuuteen, se merkitsee sitä, että ihminen ei ole itse vastuussa ongelmistaan eikä myös ongelmiensa ratkaisusta. Asiantuntijat ottavat vastuun ja antavat hoito-ohjeen. Tällaista viestiä me kaikki kaipaamme jossakin elämämme vaiheessa, joten sillä on aina kysyntää. Kyseessä ovat lohduttavat tai vapauttavat terapiat. Viestin varjopuolena voi olla epätietoisuus siitä, millaista vastuuta pitäisi ottaa. Mitä minun pitäisi tehdä elämäni suhteen? Kristillisen sielunhoidon näkökulmasta kyseessä on armon julistaminen.

Aivan toisenlaisella kertomuksella on samoin pitkä historia, mutta sen merkitys vahvistuu vasta viime vuosisadan loppupuolella. Jo 1800-luvulla eräät teologit puhuivat ihmisen suurista mahdollisuuksista ja korostivat hänen kykyään muuttaa omaa elämäänsä. Menneitä asioita ei pidä kaivella, vaan ihmisen oltava aktiivinen, harjoiteltava uusia asioita, testattava käsityksiään ja oltava valmis niitä muuttamaan. Jokainen voi olla optimisti, itseensä luottava, itseään toteuttava, positiivisesti ajatteleva ja ennen kaikkea onnellinen ihminen. Vaikka elämässä on vaikeita asioita, ne voidaan voittaa. Asioiden tulkinta on ratkaiseva, eivätkä asiat itsessään. Kaikissa asioissa on myönteinen puoli tai ainakin myönteisen tulkinnan mahdollisuus. Voi itse valita, mitä elämälleen tekee. On luovuttava jossitteluista ja selityksistä ja torjuttava negatiiviset tulkinnat. Erityisen turhaa on omien vanhempien syyttely. Optimisti tulkitsee ikävät asiat lyhytaikaisina, ulkokohtaisina ja kapeina. On vältettävä tulkintoja, joissa jonkin ominaisuuden sanotaan olevan jossakin syvällä persoonallisuudessa ja jolle on vaikea tehdä mitään. Nämä terapeutit lähtevät liikkeelle kompensaatioajattelusta, siitä, että ongelmat voidaan voittaa. Vastuun ottaminen tapahtuu siten, että omat ajattelun vääristymät tunnistetaan ja korjataan. Myös omien tekojen muuttaminen on paikallaan, mutta se voi tapahtua vasta sitten, kun tulkinnat ovat muuttuneet. Ongelmien syynä ovat omaan itseen liittyvät harhaiset tai irrationaaliset ajatukset. Omia mahdollisuuksia aliarvioidaan ja maailmaa katsellaan tummien silmälasien läpi. Ihmisen on oivallettava, että hän on yhtä hyvä kuin muutkin ja että hän voi tehdä valintoja, jotka johtavat hyvään lopputulokseen. Terapiasuunnan edustajia voidaan nimittää kannustajiksi tai valmentajiksi. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ihminen tarvitse positiivista ajattelua ja kannustusta, mutta joskus tällaista on vaikea ottaa vastaan, koska oma tilanne tuntuu niin perin juurin kurjalta. Kristillisen sielunhoidon näkökulmasta kyse on parannuksen teon tukemisesta.

Lohduttajat ja kannustajat vierastavat toisiaan. Lohduttajien mielestä kannustajat ovat pinnallisia mielistelijöitä eivätkä ota vakavasti ihmisten todellisia ongelmia. Ongelmat ovat syvällä eikä niihin voi pinnallisilla keinoilla vaikuttaa. Tiedostamalla oman tilansa ihminen voi päästä paremman elämän alkuun. Kannustajat taas katsovat, että lohduttajien viestit sitovat ihmiset uhreiksi ja syntipukeiksi. Heiltä viedään vastuu vierittämällä ongelmien syyt muiden niskoille. Vapautus on näennäistä, koska mitään todellista ulospääsyä ei tarjota. Ongelman nimeäminen on vain sanoilla leikkimistä eikä anna eväitä todellisiin muutoksiin.

Sairausmalli toimii monissa fyysisissä sairauksissa hyvin. Jos sairastuu keuhkokuumeeseen, ei ole syytä kysellä, kuka on vastuussa ja mitä sille itse voisi tehdä. Kunhan pääsee lääkärin puheille. Myös masennukseen tämä malli sopii. Masentunutta ei kannata vetää vastuuseen omasta tilastaan vaan hänet tulisi toimittaa lääkärin puheille lääkkeitä saamaan. Tulokset ovat usein hyviä, sillä hoito lievittää oireita. Myös psykoterapia ja liikunta auttavat masentunutta. Mutta auttaako kilttiä se, että hänet kuvataan sairaaksi tai että itsensä alistetuksi kokeva nimetään läheisriippuvaksi, joka myös on sairaus?

Kannustajien ohjeet tuntuvat vääriltä silloin, kun ihmiset elävät nälän, vainon ja kurjuuden keskellä tai ovat monin eri tavoin elämän ankaruuden rasittamia. Kannustajien oppi vaikuttaa vahvojen opilta, yksilökeskeisen kulttuurin menestystuotteelta. Länsimainen ihminen elää paljolti illuusioiden varassa, mitä tämä tarjous entisestään vahvistaa. On jopa julmaa, jos ihmiselle tarjotaan menestys- tai sankaruustarinoita silloin, kun hän kaipaa lohdutusta. Miten ihminen voi löytää sankaruuden tai positiivisuuden näkökulman vaikkapa suuren menetyksen äärellä? Tämä kritiikki ei tarkoita, etteikö se joskus olisi mahdollista, sillä onhan ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi aivan hirveitä asioita ja ovat ne voittaneet.

Ihminen tarvitsee sekä lohdutusta että kannustusta, mutta miten se voi tapahtua oikealla tavalla? Kumpikin tarjolla oleva malli on omalla tavallaan puutteellinen. Me tarvitsemme sellaista lohdutusta, joka nostaa ihmisarvoamme ja vapauttaa meitä häpeästä ja väärästä syyllisyydestä. Lohdutus ei saa vapauttaa täydellisesti vastuusta, vaan siihen kuuluu oman vastuun tunnistaminen silloin, kun siihen on aihetta. Silti lohdutuksen viesti on aina se, että ihmisen on lupa erehtyä ja aloittaa alusta. Myös meille tuskaa aiheuttaneet ihmiset ovat epätäydellisiä, erehtyviä ihmisiä. Oikea lohdutus ei nimeä ihmisen luonnollisia tunteita ja ominaisuuksia sairauksiksi vaan toteaa niiden kuuluvan ihmisenä olemiseen. Toiset ovat kiltimpiä kuin toiset ja toiset joutuvat alistetuiksi. Toiset kokevat herkemmin häpeää ja syyllisyyttä ja toiset eivät muiden harmiksi tunne näitä tunteita lainkaan. Lohdutus sallii myös periksi antamisen ja hellittämisen. Lohdutus vieroksuu tehokkuutta ja tuloksen tekemistä ja sallii avuttomuuden tunteet. Lohdutus on jakamista ja vierellä kulkemista, toisen kokemusten ja tunteiden jakamista. Lohdutus vieroksuu jyrkkiä rooliasetelmia. Lohdutuksen aikana vaihdetaan aidosti kokemuksia, mutta toki niin, että ymmärretään toisen olevan suuremmassa lohdutuksen tarpeessa. Lohdutuksessa ei tarvita diagnooseja eikä ongelmien juurien selvittelyä vaan ennen kaikkea kyseessä on aito inhimillinen kohtaaminen siihen tapaan kuin Carl Rogers aikanaan esitti. Olennaista on lämpö, aitous ja empatia.

Jossakin vaiheessa lohduttajan on siirryttävä kannustukseen tai lohduttajan on väistyttävä kannustajan tieltä. Onhan vaarana, että ihminen tulee lohdutuksesta riippuvaiseksi ja haluaa loputtomiin kertoa tunteitaan ja kokemuksiaan. Tästä voi kehittyä ongelmien vatvomista ja hautomista (engl. rumination), josta on vaikea päästä irti ja joka altistaa masennukselle. Lohduttaja ei vielä ole puuttunut tuen tarpeessa olevan tulkintoihin, vaan on ottanut ne vastaan siinä muodossa kuin niitä on esitetty. Kannustaja ottaa tiukemman otteen. Hän kiinnittää huomiota kielteisiin tulkintoihin ja elämän kapeutumiseen. Hän nostaa esiin sellaisia vahvuuksia ja taitoja, joita henkilö itse on työntänyt sivuun. Kannustaja panee merkille ne onnistumiset, joita henkilöllä on elämässään ollut. Osa kannustajista painottaa tulkintojen muuttamista, osa kiinnittää huomiota erityisesti siihen, mitä henkilö tekee, mitä hän harrastaa, keitä hän tapaa ja miten hän toimii heitä tavatessaan. Olennaista on omien kielteisten ajatusmallien korjaaminen, harjoittelu ja uusien haasteiden kohtaaminen.

Lohduttajan ja kannustajan lisäksi yhä useammin tarvitaan kolmattakin tukihenkilöä, joka voidaan nimetä vaikkapa opastajaksi. Jossakin elämänsä vaiheessa jokaisen ihmisen on pakko kysyä, mistä elämässä on kysymys. Tämän oivalsi Viktor Frankl, joka esitti, että länsimaisen ihmisen ongelmien taustalla on yleensä tarkoituksettomuuden tai mielettömyyden kokemus. Eihän suinkaan ole itsestään selvää, että ihminen on arvokas ja että kaikki kannustajan tarjoamat tulkinnat ja tekemiset ovat mielekkäitä. Syvä elämän traagisuuden ja mielettömyyden tunne vaanii aina siellä, missä ihminen joutuu kohtaamaan suuria menetyksiä tai pahoja epäonnistumisia. Miten voin ottaa vastaan lohdutusta tai kannustusta, jos missään ei ole mitään järkeä? Kannattaako ponnistella, kun kaikki valuu lopulta tyhjiin?

Frankl vakuuttaa, että tarkoituksen kokemus on mahdollista löytää. Tätä edistää ihmisessä luontaisesti oleva taipumus uskoa, toivoa ja rakastaa. Kun asiat sujuvat hyvin, me uskomme oikeudenmukaiseen maailmaan ja toimimme sen mukaisesti. Monet saavat mielekkyyttä elämäänsä suurten kertomusten avulla. Ne voivat olla uskontoja, ideologioita tai periaatteita. Suuret kertomukset kuljettavat ihmistä mukanaan ja antavat selityksiä kaikelle, mitä maailmassa tapahtuu. Franklin ohjeen mukaisesti juuri rakkauden teot antavat elämälle mielekkyyttä. Kun ihminen saa antaa ja vastaanottaa rakkautta, hän Franklin sanoin haluaa tulla tuon rakkauden arvoiseksi. Kautta historian filosofit ja teologit ovat korostaneet hyveiden merkitystä. Noudattamalla hyveitä ihminen tulee onnelliseksi ja kokee elämänsä mielekkääksi.

Opastajan tehtävä on vaikein, sillä kysymys on perusarvoista. Opastaja ei koskaan voi olla täydellinen kameleontti arvojen suhteen, sillä myös hänellä on arvoja, joihin hän uskoo. Hän ei voi miellyttää kaikkia eikä hänen pidäkään miellyttää. Ketään ei voi johdattaa johonkin uskoon tai maailmankatsomukseen vain sen tähden, että se tuntuu opastajalta oikealta. Kristillisen sielunhoidon perusta on siinä toivossa, joka kohdistuu ihmistä lähestyvään ja rakastavaan Jumalaan.

Mitä toinen ihminen voi antaa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa?

  1. Kuunnella toisen tunnetta/kertomusta
  2. Vapauttaa syyllisyydestä
  3. Lohduttaa, antaa myötätuntoa
  4. Jakaa, vaihtaa kokemuksia
  5. Kannustaa, kehottaa
  6. Ohjata toimintaan
  7. Vedota vastuuseen
  8. Antaa konkreettisia ohjeita
  9. Valaa toivoa ja luottamusta
  10. Arvostaa ihmisenä
  11. Opastaa elämään

Mikä vaikeuttaa vuorovaikutusta?

  1. Pakottaa tekemään
  2. Uhata jollakin
  3. Vaatia tekemään
  4. Vähätellä
  5. Vapauttaa vastuusta
  6. Ilmaista välinpitämättömyyttä
  7. Herättää toivottomuutta
  8. Tarjota pinnallisia ratkaisuja
  9. Tyrkyttää omia ratkaisuja
  10. Nostaa itseään esiin
  11. Salata tärkeitä tietoja
  12. Käyttää toista hyväksi
  13. Valehdella

Voiko onnen saavuttaa?

Tampereen lääkäripäivien alustus 2005

Ei voi, ei ainakaan niin, että se kestäisi. Kyllä voi, jos ajatellaan onnen olevan jokin lyhyt ja voimakas hyvän olon kokemus. Tämä kaksijakoinen aloitus antaa jo ymmärtää, että onnen määrittely ei ole helppo asia. Kuitenkin onni on sana, joka ymmärretään ja jota paljon käytetään. Etenkin taide ja viihde suosivat onni-sanaa. Tarjolla on kaksi onnen tulkintaa: (1) Onni on arvaamaton asia, sattumien summa. Se tulee yllättäen ja katoaa nopeasti. (2) Onni on ihmisten tärkein tavoite, johon jokainen hellittämättä pyrkii. Toiset onnistuvat paremmin, toiset huonommin. Jos onni on arvaamaton asia, siihen pyrkiminen on turhaa. Onni pakenee, kun sitä tavoittelee, esitti Viktor Frankl kirjoissaan. Jos taas ihmiset todella etsivät onnea, on järkevää tutkia, miten he siinä onnistuvat ja voidaanko heitä tuossa onnen etsinnässä auttaa.

Etsivätkö ihmiset todella onnea? Kysymykseen on vaikea vastata, sillä mitä ihmiset sanovat, heijastaa kulttuurin odotuksia, eivätkä ihmisen edellytykset arvioida omia motiiveitaan ja tavoitteitaan ole kovin hyvät. Ihmisen käyttäytymisen tutkimus viittaa pikemminkin johonkin muualle kuin onnen etsintään (Baumeister 1991). Ihmiset tavoittelevat mielekkyyttä, itsearvostusta, turvallisuutta, autonomiaa ja läheisyyttä, eivätkä onnea, jonka he tietävät epävarmaksi asiaksi. Tärkeänä he sitä voivat pitää, mutta eivät tiedä, miten siihen päästään.

Kuitenkin ihmiset osaavat vastata kysymykseen “Oletko onnellinen?” Vastaukset painottuvat myönteiseen suuntaan. Tuo vastaus nähtävästi tarkoittaa, että heidän yleisin tai vallitsevin tilansa on pikemminkin onnellisuuden kuin onnettomuuden puolella. Jos onni ymmärretään likimain tyytyväisyyden, hyvinvoinnin tai hyvän mielialan synonyyminä, onnea voi jossain määrin edistää, mutta puhe onnen saavuttamisesta kuulostaa silloin mahdottomalta tavoitteelta.

Kuka tahansa voi luetella joukon keinoja, paikkoja tai asioita, joiden avulla mieliala nousee. Lyhyin luettelo koostuu saunasta, viinasta ja tervasta, jotka tosin ensi sijassa lievittävät kipua ja pahaa oloa. Mitä erilaisimmat hoidot ja terapiat edistävät tutkimusten mukaan hyvinvointia ja kohottavat mielialaa. Uusissa psykoterapian lähestymistavoissa painotetaan juuri hyvinvointia ja elämän laatua. Niissä ei tyydytä vain oireiden ja pahan olon lievittämiseen.

Suoraan onnen edistämiseen tähtääviä ohjelmia on tutkittu vähän eikä vaikutusten kestosta ole tietoa (Fordyce 1983). Kirjakaupoissa on kosolti kirjoja, joissa luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista tulosta sille, joka noita oppeja noudattaa. Näihin lupauksiin on syytä suhtautua aika kyynisesti. Omalla laitoksellani Hanna Svennevig (2003) tutki vaihtoehtohoitojen vaikutuksia ja havaitsi, että jokainen hoitokerta tuotti mielihyväpiikin, mutta pitkäaikaisvaikutukset jäivät niukoiksi. Retriittiviikonloppu näyttää kohottavan mielialaa ja vaikutukset kestävät ainakin pari kuukautta (Mikkola, julkaisematon havainto 2005).

On lupa odottaa, että jokin radikaali arvojen tai miksei ympäristöjenkin muutos kohottaa mielialaa ja hyvinvointia. Kokeellista tutkimusta emme voi tehdä, mutta muutoksia kokeneiden ihmisten haastattelut kertovat, että merkittäviä hyvinvoinnin muutoksia todella on tapahtunut (Miller & C’deBaca 2001). Näiden tutkimusten osalta joudumme palaamaan alussa esitettyyn vaihtoehtoon (1). Onni on kuin onkin arvaamaton asia ja sitä on tutkijan vaikea tutkimuksin tavoittaa.

Lähteet:

  • Baumeister R F. Meanings of life. New York: Guilford Press, 1991.
  • Fordyce M W. A program to increase happiness: Further studies. J  Couns Psyc 1983; 30: 483-498.
  • Miller W R, C’deBaca J. Quantum change: When epiphanies and sudden insights transform ordinary lives. New York: Guilford Press, 2001.
  • Swenneig H. Hyvän olon hoidot. Tampere: Acta Universitatis Tamperensis 949, 2003.

UPJ, TURA, HOPS!

Kevät 2005

Olen viime aikoina tuntenut itseni ärtyneeksi lähtiessäni työpaikalle. Olenko niin paikoilleni jämähtänyt, että vastustan kaikkia hienoja uudistuksia? Tosin olen yli 30 vuoden aikana ollut toteuttamassa aika monia uudistuksia, joiden väli lyhenee koko ajan. Eilen minulla kuitenkin välähti, mistä ärtymykseni johtuu. Laajalle levinnyt ärtymys ja viihtymättömyys johtuu kahdesta asiasta. Todellisia ongelmia ei ole tunnustettu tai ne on ymmärretty väärin ja kun ratkaisuja on kehitelty, ne pikemminkin tuottavat uusia ongelmia kuin ratkaisevat varsinaisia ongelmia.

Tutkinnonuudistus puhtaasti rakenteellisten tavoitteiden vuoksi ei voi innostaa ketään. Juuri kuin koulutusohjelmat on eri aloilla saatu aika toimiviksi, niitä täytyy rukata sen vuoksi, että muualla Euroopassa rakenne on toisenlainen. Tietenkin useimmilla laitoksilla tehdään samalla sisällöllisiäkin muutoksia, mutta ulkoa ohjattu suunnittelu on omiaan vähentämään aitoa innostusta sisällölliseen kehittämiseen.

Tutkintojen uudistukseen liittyy opintojen nopeuttamiseen tähtääviä tavoitteita, joihin pyritään myös opiskelijoiden henkilökohtaisten opintosuunnitelmien avulla. Varsinkaan poliitikot eivät ole uskoneet, että todelliset opiskeluajat eivät poikkea paljonkaan siitä, mikä tilanne on muualla maailmassa. Mitään vaikutusta ei ole ollut silläkään, että Suomessa sijoitutaan nopeasti koulutuksen edellyttämiin tehtäviin toisin kuin muualla Euroopassa. Varsinainen ongelma – jos se ylimalkaan on ongelma – on se, että opiskelijat ovat työssä opiskelun aikana eivätkä ota lainaa. Erilaisilla pakotteilla tähän voidaan jossain määrin vaikuttaa, mutta todellista ongelmaa niillä ei ratkaista.

Oppaisiin, ohjeisiin ja neuvontaan näyttää pätevän se lainalaisuus, että mitä enemmän oppaita ja ohjausta, sitä heikommin opiskelijat näyttävät olevan selvillä siitä, miten opinnot etenevät ja mitä heidän pitäisi tehdä. “Vanhoina hyvinä aikoina” mitään ohjausta ei ollut tarjolla, mutta en muista, että tämä olisi koettu ongelmana. Tutkimuskin osoittaa, että valintojen runsaus lisää valinta-ahdistusta ja tehtyihin valintoihin liittyvää katumusta. Toisaalta opiskelijoita pitäisi kohdella aikuisina ja toisaalta heitä pitäisi holhota kuin lapsia. Voin pistää nimeni jonkin HOPSin alle, mutta pidän tiukasti kiinni siitä, että opiskelijalla itsellään on vastuu siitä, miten hän opinnoissa etenee. Oppiaineen vastuu rajoittuu siihen, että eteneminen kursseilla tehdään mahdollisimman sujuvaksi eikä jonottaminen ole tarpeen.

Nuo pakotteet ja keinotekoiset ratkaisut eivät poista sitä tosiasiaa, että opiskelijat haluavat tehdä työtä ja varsinkin sellaista työtä, jota työnantajat heiltä odottavat ja että he haluavat pitää elintasonsa samantapaisena mihin ovat tottuneet vanhempiensa kotona.

Yliopistojen palkkaukseen liittyy epäkohtia, joista suurin on jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiksi ryhtyvien palkan mataluus ja työsuhteen epävarmuus. Toinen epäkohta on yliopistojen palkkatason mataluus suhteessa muihin oppilaitoksiin. Kolmas epäkohta liittyy työmäärään jatkuvaan kasvuun. Vuotuisen työmäärään määrittely 1600 tuntina on irvokasta, sillä useimmat opettajat tekevät paljon enemmän työtä, jotkut jopa 2200 tuntia vuodessa. Palkka ei tietenkään ole missään suhteessa tällaiseen työmäärään. Neljäs ongelma liittyy siihen, että pätevöityminen omassa virassa ei johda palkkaluokan muutokseen.

Uusi palkkausjärjestelmä eli UPJ voi olla osittainen ratkaisu ensimmäiseen ja/tai neljänteen ongelmaan, mutta se tuo samalla merkittäviä uusia ongelmia. Ja/tai -ilmaus oli edellä täysin tietoinen, sillä molempiin rahat tuskin riittävät, sillä “alemmat opettajat” ovat niin selvässä palkkakuopassa. Suhteessa muihin oppilaitoksiin palkkataso tuskin nousee, sillä kaipa heilläkin on oma UPJ:nsä, johon valtio valuttaa näitä upeita lisärahoituksia. Todellisten työtuntien ja kuvitteellisten työtuntien epäsuhta sen kun pahenee, sillä UPJ ja monet muut hallinnolliset tehtävä lisäävät erityisesti esimiesten ja myös muiden opettajien työtä. Jos pätevän ja taitavan opettajan tai tutkijan palkka todella nousee, se on tietenkin hyvä asia, mutta mahtaneeko tämä todella toteutua?

UPJ:n sisäänajo on ollut sekavaa. Ohjeet vaihtuvat melkeinpä päivittäin. Vaikka kuinka asiat korjautuisivat myöhemmin, tämä jättää järjestelmästä hyvin kielteisen kuvan. Toiseksi järjestelmässä on sisäänrakennettuja ongelmia. Tehtävän vaativuus on kirjattava niin, että siinä saa vaikuttaa itse työ lisäksi myös tehtävän haltijan taidot ja kyvykkyys. Kuitenkin sen lisäksi arvoidaan erikseen vielä näitä samoja asioita. Minusta virat ja toimet pitäisi kiinnittää johonkin palkkatasoon, jonka jälkeen niitä pätevöitymisellä ja ansioilla voidaan korottaa. Järjestelmä voisi olla paljon nykyistä yksinkertaisempi.

Suuri ongelma on se, että toimimme yliopistoissa asiantuntemuksen emmekä hierarkisen järjestelmän puitteissa. On paljon asioita, joissa assistentin mielipide on aivan samanarvoinen kuin professorin. Laitosten johtajan valta on monessa suhteessa rajallista eikä sen korostamiseen useimmilla johtajilla ole mitään haluakaan. Laitoksilla toimitaan hyvin vastuullisesti, mihin ulkoisen kontrollin tuominen istuu huonosti. On olemassa tutkimuksia, joiden mukaan sisäisen motivaation muuttaminen ulkoiseksi vaikuttaa kielteisesti omaan työhön. Tällainen pisteiden jakaminen vaikuttaa samalta kuin jos lapsille jaetaan karkkia ja toisten uhataan jäävän niitä ilman, jos ei ole kiltti. Koko idean takana on tietenkin kaikkialla lisääntyvä kilpailun ideologia, jonka kuvitellaan johtavan hyviin tuloksiin. Tietenkin asiasta tulee sen vuoksi vakava, että tätä peliä pelataan ihmisten palkoilla.

Todellinen ongelma on se, että yliopiston vakinaisessa virassa olevilla jää yhä vähemmän aikaa tutkimukseen tai opetuksen valmisteluun. Laitoksia pommitetaan mitä ihmeellisemmillä tehtävillä, kyselyillä ja ohjeilla. Lisäksi määrärahojen valvontaa halutaan koko ajan tehostaa, koska meihin ei luoteta. Valvonnan kustannukset ovat pienten laitosten määrärahojen puitteissa paljon suuremmat kuin mahdollisen vilpin tai huolimattomuuden. Seuraus on juuri se, minkä yllä kuvasin. Opettajat tekevät tolkuttoman pitkiä työpäiviä, koska he edelleenkin haluavat tutkia. On absurdia, että opettajille tarjotaan yliopistojen omissa tutkimuskeskuksissa mahdollisuuksia tutkia, koska he eivät ehdi virassaan tarpeeksi tutkia.

Ainelaitosten johtajien tehtävä on kaiken tämän suunnittelun keskellä hyvin epäkiitollinen. Useimmat ovat joutuneet tähän tehtävään puolipakosta, mitä he jatkuvasti manaavat, koska aikaa yliopiston oikeisiin tehtäviin ei ole riittävästi. Kaikki tietävät, että johtaminen ei ole mikään ansio missään yliopistovirassa. Johtajan valtaa rajoittavat suuresti neuvostot, kollegiot ja tiedekunnat, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta tekee johtajan tehtävästä ristiriitaisen ja epäselvän. Kun johtajien tehtävät koko ajan lisääntyvät, halukkuus näiden tehtävien vastaanottamiseen vähenee koko ajan.

Juuri tämän hetken näkökulmasta surkein asia on monien uusien asioiden kasautuminen juuri vuodelle 2005. Syyttävä sormeni kohdistuu tässä sekä opetusministeriön että ammattiliittojen suuntaan. Kuinka kehtasitte saattaa meidät tällaiseen tilanteeseen? Nykyisin aiheellisesti puhutaan työsuojelusta ja muista mainioista asioista, mutta valtion työnantajana ei tarvitse välitää tällaisista asioista hiukkaakaan.

Miten kristillinen usko vaikuttaa mielenterveyteen?

Alustus Lempäälässä 2004

Kysymykseen voi vastata sekä “Kyllä, mutta” että “Ei, mutta”. Eräät evoluutiobiologit näkevät uskonnon kaiken pahan alkuna ja myös psykologian piirissä on esitetty voimakasta kritiikkiä uskontoja kohtaan. Erityisesti Sigmund Freud ja Albert Ellis ovat nähneet uskonnot neuroosien lähteenä. He tarkastelevat ihmisen hyvinvointia terapian näkökulmasta.

Mielenterveyden määrittäminen on vaikeata. Psykoosit, vaikea masennus ja ahdistus on yleensä helppo tunnistaa, mutta missä kulkee raja pelkoihin, alistamiseen, kiusaamiseen ja kiduttamiseen? Ihminen voi kärsiä, vaikka hänen mielenterveytensä ei järkkyisi. Mihin vedämme rajan pahan olon ja vaikkapa masennuksen välille? Aiheen tarkastelu kuitenkin edellyttää, että sekä vaikeat häiriöt että arkiset ahdistukset ja murheet otetaan huomioon. Puhun siis elaaja-alaisesti ihmisen hyvinvoinnista.

Kun tarkastellaan uskon vaikutuksia, on syytä erottaa useita eri tasoja, joihin sisältyy monenlaisia vaaroja hyvinvoinnin näkökulmasta.

  1. Uskonnon perusta, tekstit, viesti, sanoma
  2. Kulttuurin tulkinta uskonnosta.
  3. Uskonnon asema kulttuurissa.
  4. Uskonnollisten yhteisöjen ilmapiiri.
  5. Suhde hengellisiin auktoriteetteihin.
  6. Oma tulkintatapa
  7. Persoonalliset vahvuudet ja heikkoudet.

Kuvaan aluksi, mitä näillä tarkoitan.

  1. Kristinuskon pyhän kirjan kannessa lukee evankeliumi, ilosanoma. Uudessa testamentissa on kenen tahansa lukemana paljon iloisia, myönteisiä, rakentavia asioita. Sanoma tosin sisältää kuvauksia ihmisen pahuudesta, syntisyydestä ja sokeudesta, mutta monen mielestä keskeinen viesti on Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan. Lähden siitä, että perusta on vahva ja voi edistää ihmisen hyvinvointia.
  2. Kulttuuriset tulkinnat kristinuskon olemuksesta ovat suuresti vaihdelleet historian aikana ja tänäkin päivänä on nähtävissä suuria tulkintaeroja. On ollut aikoja, jolloin ihmisen arkinen maailma ei ollut yhtään mitään, vaan tavoiteltava asia oli maailmasta erottautuminen. Ihmisen ruumis ei ollut mitään, vaan sitä voitiin pelastuksen nimissä kiduttaa mielin määrin. Uskontoa toteutettiin – ja usein vieläkin toteutetaan – hyvin hierarkkisesti niin, että jotkut ovat joka suhteessa muita parempia. Ihmisen syntisyyttä on voitu korostaa vahvasti jopa pelastuksen kustannuksella. Koko uskon henki on ollut hyvin tuomitsevaa ja syyllistävää. Tämä ei voi olla aiheuttamatta ihmismieleen ahdistusta ja tuskaa.
  3. Uskonnon asema kulttuurissa on vaihdellut. Pahinta kristinuskolle näyttää olevan valtaan pääsy. Kun kristinuskosta tulee suosittu vallanpitäjien keskuudessa, he käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. Uskonnon avulla voidaan harjoittaa sosiaalista kontrollia, joka aina kohdistuu pääasiassa heikkoihin ihmisiin. Vahvat pääsevät kuin koirat veräjästä. Ajatelkaa, miten vaikkapa yksinäisiä äitejä ja erityisesti heidän täysin viattomia lapsiaan on kohdeltu. Tätä Suomen kirkon pitäisi erikoisesti hävetä. Paljon tuskaa on aiheutettu käyttämällä raakaa valtaa uskonnon nimissä.
  4. Uskonnollisten yhteisöjen sosiaalinen ja hengellinen ilmapiiri voi parhaimmillaan olla avoin ja kannustava, suorastaan rakkautta tihkuva, mutta valitettavan usein se on ahdas, syntipukkeja etsivä ja muiden heikkouksia vaaniva. Murheellisinta on kieltää ulkopuolisilta pelastuksen mahdollisuus. Ulkopuolisen maailman torjunta  ja eristäytyminen pitää omaa joukkoa kasassa. Tämä asenne ei mitenkään voi edistää hyvinvointia.
  5. Auktoriteetit ovat suuri hengellisen rikkauden lähde, mutta he ovat usein yhden asian ihmisiä ja korostavat milloin yhtä, milloin toista asiaa. Monilla heistä on ollut suuria itsetuntemuksen ongelmia. He ovat sokeutuneet omaan asemaansa nähden ja nöyryys on kadonnut. He ovat voineet Jumalan nimissä toteuttaa omia tarpeitaan niin, että heidän luokseen hakeutuneet ihmiset ovat kärsineet.
  6. Oma tapa tulkita uskontoa on yksi kaikkein keskeisimpiä asioita hyvinvoinnin kannalta. Kun Lutherin mukaan olemme sekä syntisiä että armahdettuja, voi joku torjua armahduksen ja kieriskellä jopa kuvitelluissa synneissään. Uskonnon tulkinta voi kieroutua pahastikin. Silmät voivat sattua Raamatussa kohtiin, joissa puhutaan ihmisen mahdottomuudesta Jumalan edessä. Tällaiset tulkinnat tuottavat pahaa oloaja ahdistusta.
  7. Kristinuskon tulkinta kietoutuu omiin persoonallisuuden piirteisiin. Pessimistinen mielenlaatu etsii sopivia kohteita omille kielteisille tunnoille, perfektionisti haluaa olla täydellinen ja tuskittelee puutteidensa kanssa, joltakin puuttuu empatiaa niin, että hän ei kykene luontevaan yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Joku kietoutuu aina uusiin ihmisiin ja ideoihin eikä tahdo löytää kestävää pohjaa.

Kaikenlaisia kielteisiä aineksia on meitä vaanimassa. Kun ns. vapaa-ajattelijat eli taistelevat ateistit suorastaan raivoisasti käyvät kristinuskon kimppuun, järjestämme heille paljon hyvää aineistoa. Yhä useammin huomaan miettiväni kristinuskon kauheata historiaa ja meidän yhteistä sokeuttamme. Miten ilosanoma voidaan niin perin pohjin turmella, että sen joutuu sieltä jatkuvasti kuin pihtien avulla poimimaan esiin? Paljon ei lohduta se, että myös ateistit sotkevat asioitaan sen kuin kerkiävät.

Edellä kuvattujen synkkien kuvien pohjalta teen seuraavat johtopäätökset:

  1. Sigmund Freud ja Albert Ellis ovat kuitenkin väärässä siinä, että uskonto on heidän mielestään mielenterveydelle vaaraksi. Tätä tutkimus ei tue. Psyykkisiin häiriöihin uskonnon harjoittamisella tai uskonnollisuudella ei ole suoraa yhteyttä.
  2. Uskonnot tuottavat hyvin harvoin psyskoottisia häiriöitä, esimerkiksi skitsofreniaa. Vaikka uskovien yhteisöt voivat olla skitsofreenisiä, heistä ei kuitenkaan tule skitsofreensiä. Olennaista on biologinen alttius sekä siihen liittyen hyvin traumaattiset kokemukset.
  3. Mikä tahansa pitkäaikainen kiusaaminen tai ahdistaminen tuottaa pahaa oloa, ahdistusta ja masennustakin ja tällaista voidaan myös uskonnon nimissä harjoittaa.
  4. Kristinuskosta on nostettu esiin joitakin sellaisia aineksia, joiden on ajateltu tuottavan ongelmia. Tällainen asia on syyllistäminen ja tuomitseminen. Kuuluisa filosofi ja matemaatikko Bertrand Russell kirjoitti vuonna 1930 kirjan Onnen valloittaminen. Pohdin hänen ajatuksiaan laajasti, koska hänen kirjassaan käsitellään kristinuskon kannalta aivan olennaisia asioita.

Russellin kirjassa on kahdeksan “Onnettomuuden syytä”

  1. Maailmantuska
  2. Kilpailu
  3. Ikävystyminen ja levottomuus
  4. Väsymys
  5. Kateus
  6. Synnintunto
  7. Vainoamisharhat
  8. Yleisen mielipiteen pelko

Russell kirjoittaa näistä osuvasti, paitsi synnintunnosta. Russell esittää oman elämänsä esimerkkinä siitä, miten ihminen voi joutua harhateille. Puritaanisen kasvatuksen saaneena hän piti itseään viheliäisenä olentona, jolla ei ollut muita kuin syntejä, typeryyksiä ja puutteita. Hän piti itseään niin kelvottomana, että harkitsi useaan otteeseen itsemurhaa. Hänen ratkaisunsa oli ateismi, Jumalan kieltäminen. Näin ymmärrämme sen, miksi hän niin rajusti hyökkää synnintunnon kimppuun.

“Kun teihin virittää tunnonvaivaa jokin teko, jota järkenne ei katso vääräksi, tutkikaa tunnonvaivanne syitä ja vakuuttukaa yksityiskohtaisesti niiden järjettömyydestä. Kun typeriä ajatuksia ja tunteita tunkeutuu tietoisuuteenne, kitkekää ne pois juurineen, tutkikaa niitä ja viskatkaa pois. Pohtikaa vakavasti kysymystä, onko nuorille ihmisille annettu moraaliopetus yleensä hyödyllistä. Meidän niin sanotun moraalimme ovat muotoilleet papit ja henkisesti orjuutetut naiset. Jos synnintunto sitten kasvaa voimakkaaksi, kuten toisinaan voi sattua, sitä ei saa käsittää ilmestykseksi eikä kehotukseksi parannukseen, vaan sairaudeksi ja heikkoudeksi, tietysti vain silloin kun se ei johdu teosta, jonka rationaalinen etiikka tuomitsisi. Synnintunnossa on jotakin halventavaa, jonkinlaista itsekunnioituksen puutetta. Itsekunnioituksen menettäminen ei ole milloinkaan tehnyt kenellekään hyvää. Ei ole suinkaan laita niin, että synnintunto johtaisi hyvään elämäntapaan, vaan päinvastoin. Se tekee ihmisen onnettomaksi ja virittää häneen huonommuudentunnetta. Onnettomana hän taipuu vaatimaan liikaa toisilta eikä siitä syystä voi iloita seurustelustaan toisten ihmisten kanssa. Huonommuudentunne saa hänet kantamaan kaunaa niille, jotka näyttävät hänestä paremmilta. Hänen on vaikea ihailla ja helppo kadehtia.

Suurin onnellisuus saavutetaan siten, että opitaan mitä täydellisimmin vallitsemaan omia kykyjä.” Näin siis Bertrand Russell.

Kristittyinä ensimmäinen reaktiomme on, että jopa on filosofin ymmärrys uskon asioista vaatimatonta. Kun tämä ensimmäinen reaktio menee ohitse, alamme häntä ymmärtää. Uskonnollinen kasvatus voi olla tekopyhää, kovaa ja suorastaan tunteetonta. Uskontoa on käytetty paljon ihmisten alistamiseen. Ihmisen omat tarpeet pääsevät uskon alueella helposti esiin. Miten usein Jumalan nimiin on pantu omia itsekkäitä ajatuksia.

Russell oli saanut vaikutteilta psykoanalyysistä, jonka mukaan synnintunto on ahdistuneen yliminän tuotoksia. Synnintunto on yksi oire siitä, että omat vietit eivät ole hallinnassa. Filosofian, psykologian ja psykiatrian viesti on ollut sillä tavoin paradoksaalinen, että toisaalta ihminen on usein nähty järjettömyyteen taipuvana, mutta kuitenkin hänen on mahdollista oman järkensä avulla selviytyä omista tyhmyyksistään. Tähän uskoi Russelkin.

Nykyaikana ei synnintunnosta puhuta näin kriittisesti. Tämä johtuu varmaan siitä, että kirkko pelkää hirveästi moralisointia. Kirkon johtoa edustavat korostavat jatkuvasti sitä, että kirkon ei pidä olla moraalin vartija. Moraalista puhumista pelätään kuin ruttoa. Tämän ymmärtää murheellisen historian pohjalta. Kristilliset kirkot ovat kovin usein asettuneet vahvojen puolelle heikkoja vastaan. Risti on jäänyt jalkapuiden taakse piiloon.

Synnintunnosta ei puhuta kriittisesti senkään vuoksi, että ihmisten omattunnot ovat nykyisin aika väljiä. Ennen ihmiset kiristivät ja ahdistivat sekä itseään että muita, nykyään ei kumpiakaan. Jokainen hoitakoon omat asiansa. Kunhan minä pärjään ja toteutan itseäni. Puhu tässä sitten synnintunnosta. Se on täyttä kaanaan kieltä, eikä tunnu kiinnostavan nykyajan ihmistä.

Silti tänäkin päivänä moni suomalainen tulee aidosti synnintuntoon. Välittämättä Russellista tai muistakaan varoittelijoista. Mitä on tällainen oikea synnintunto? Se on tietoisuutta siitä, että olen tehnyt väärin, olen rikkonut Jumalan tarkoitusta vastaan. Kyseessä voi olla yksittäinen tekokin, mutta ennen muuta kysymys on siitä, että tajuamme oman rakkaudettomuutemme. Kysymys on siitä, että ihminen kokee olevansa vastuussa teoistaan. Juuri vastuusta on kysymys, mikä kovin helposti unohtuu. En voi syyttää ketään muuta, en muiden houkutuksia, en tilannetekijöitä, en vanhempiani, vaan yksinomaan itseäni. Toisin kuin Russell tuntuu ajattelevan, oikean synnintunnon vallassa oleva ihminen ei syyttele muita eikä kysele muiden ihmisten moraalin perään. Hän yksin tekee tiliä Jumalan kanssa. Toisten syntejä ei pyydetä anteeksi. Tämä kokemus on usein kauhistuttava, suorastaan musertava. Voihan olla, että en ole tajunnut omaa vastuutani kaikesta siitä, mitä elämässäni tapahtuu.

Psykiatrin tai psykologin mielestä tässä on suuri vaara, että ihminen juuttuu tällaiseen tilaan ja velloo omaa kurjuuttaan. Pelko ei ole aivan turha, sillä tällaista tapahtuu. Siihen liittyy usein taipumusta itsensä vähättelyyn ja masennukseen. Kuitenkin ajattelen niin, että synnintunto on Pyhän Hengen työtä, jolloin Jumala pitää huolta jatkosta. Mitä voimakkaampi syntisyyden kokemus, sitä voimakkaampi myös se armon kokemus, jonka Pyhä Henki antaa. Jumala armahtaa syntisen ihmisen. Tämä saa aikaan kiitollisuutta ja iloa. Jumala antaa katuvalle anteeksi.

Huomaamme yhä selvemmin, että Russellin näkemys on jonkinlainen irvikuva siitä, mikä on oikeaa synnintuntoa. Synnintunto ei ole jatkuva tila, vaan jotakin, jonka Pyhä Henki herättää ihmisen sydämessä silloin, kun hän on kadottamassa oman vastuunsa. Tekee mieli sanoa, ettei kristillisyyteen kuulu mitään yleistä tilaa, jossa ihminen jatkuvasti valittaisi omaa kurjuuttaan tai vielä vähemmän kyse on tilasta, joka johtaa toisten jatkuvaan syyttelyyn. Jos tällainen tila valtaa, se vaatii sielunhoitoa. Kristityn tulisi olla nöyrä, mutta se on eri asia kuin jatkuva synnintunto. Toki meidän tulee rukoilla, että synnintunnon yhteydessä meille selviäisi se, mitä Jumalan laki meiltä vaatii. Mitä merkitsee lähimmäisen ja Jumalan rakastaminen? Missä meidän tulee tehdä parannusta? Hyvin usein on kyse siitä, että synti on sokeutemme seurausta. Oikea synnintunto ohjaa näkemään tällaisia sokeita pisteitä. Monet näistä sokeista pisteistä liittyvät, kuten Jeesuskin osoittaa, siihen, ettemme tajua lähellä olevien ihmisten tarpeita ja omaa itsekkyyttämme. Synnintunnon ja armon kokemuksen tulisi johtaa siihen, että tajuaisimme jotakin siitä, mitä on anteeksianto. Kun olemme paljon saaneet anteeksi, Pyhä Henki kirkastaa meille anteeksiantoa myös arkielämässä. Anteeksiantamus on rakkauden kulmakivi.

Ihmisen elämässä katkeruus ja syyllisyys niittävät runsasta satoa. Kumpikin vaanii koko ajan vuoroaan. Kun olemme katkeria, syyllisyys lievittyy, koska silloin vastuun voi siirtää muille. Itsensä syylliseksi kokeva taas imuroi kaikki viat päälleen. Katkeruuteen ei enää jää tilaa. Aito vastuunotto vääristyy kummassakin.

Aivan ilmeisesti kristinuskosta voidaan poimia sellaisia aineksia, joihin takertuminen voi aiheuttaa jopa mielenterveyden ongelmia. Kaksi minusta nousee ylitse muiden: Syyllisyyden virittäminen ilman armon julistusta ja vallankäyttö ilman rakkautta.

  1. Uskovat, myös kristityt voivat sortaa eri tavalla ajattelevia ja aiheuttaa heille suurta tuskaa, ei ehkä suoranaisia mielenterveyden ongelmia, mutta paljon ahdistusta ja kärsimystä. Kristityt ovat olleet yleisen moraalin vartijoita ja sen nimissä ovat tehneet tekoja, joita ei voida hyväksyä. Toiseksi he ovat tuominneet eri lailla uskovia kadotukseen ja ovat heitä vainnonneet.
  2. Uskovien yhteisöt voivat olla aivan käsittämättömän julmia. Normit ovat tiukkoja, oppi kaiken keskipiste, sanalla lyödään ihmistä surutta päähän. Vain me pelastumme ja toiset joutuvat kadotukseen. Heikkoja käytetään hyväksi ja heiltä vaaditaan julkisia tunnustuksia. Joukosta erotettuja ei tunneta ja heihin suhtaudutaan rakkaudettomasti. Ongelmia peitellään ja valtaa käytetään surutta. Tämä jos mikä aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Tämän uskon aiheuttavan myös varsinaisia mielenterveydellisiä ongelmia.
  3. Hengellisiltä auktoriteeteilta puuttuu usein itsetiedostusta. Vahva tietoisuus tehtävästä antaa luvan tehdä melkein mitä tahansa. Omat viatkin ovat Pyhän Hengen palveluksessa. Tärkeän asian nimissä empatia katoaa ja muiden pitäisi uskoa samalla tavalla. Tämä asenne voi aiheuttaa ahdistusta. Tietenkin on olemassa myös paljon myönteisiä auktoriteetteja, sillä muuten olisimme hukassa.
  4. Luultavasti jokainen meistä takertuu aika ajoin ankariin kohtiin Raamatussa – ja niin pitääkin tarttua – mutta jotkut juuttuvat niihin. Silmät hyppivät lohdullisten paikkojen yli. Tässä vaikutusten suunta on kuitenkin se, että jo ennestään synkkä mieli hakee synkkiä kohtia ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, että asiat ovat huonosti.
  5. Myös psyykooseille taipuva rakenne voi ottaa aineksia uskonnosta. Etenkin uskonnollisissa kulttuureissa on aina sairaaloiden osastoilla Neitsyt Marioita ja Jeesuksia. Harhat eivät yleensä aiheudu uskonnosta vaan ottavat uskonnollista ainesta itseensä. Nykyisin sairaaloiden osastoilla ei juuri ole uskonnollisia merkkihenkilöitä.
  6. Kun uskontoa ja hyvinvointia tutkitaan laajemmin, esiin nousee mielenkiintoisia yhteyksiä. Nyt tulemme myönteisiin asioihin. Uskovaiset ovat terveempiä, elävät pitempään, he ovat keskimäärin tyytyväisempiä elämäänsä kuin ne, joille uskonnolla ei ole merkitystä. Yksilön elämässä uskonto auttaa selviytymään kriiseistä ja vaikeista asioista.
  7. Spirituaaliset ja hengelliset persoonalliset pyrkimykset ovat Robert Emmonsin tutkimusten mukaan yhtedessä hyvinvointiin. Monet muut pyrkimykset, kuten vaikkapa materialismi sen sijaan heikentävät hyvinvointia.
  8. Unohtaa ei pidä uskonnollisuuden yhteyksiä itsensä hillitsemiseen ja auttamiseen. Otetaan mikä tahansa hengellinen tilaisuus ja minkäänlaisia järjestyshäiriöitä ei ole. Ns. maallisten tilaisuuksien jälkeen juopuneita ja kaiken maailman häiriöitä on yllin kyllin. Erään tällaisen tapahtuman jälkeen autoni katolla oli kävelty ja antenni katkaistu. Auttamiseen vaikuttaa suuresti persoonallinen taipumus, mutta ainakin kukkaronsa nyörejä uskovaiset avaavat selvästi muita paremmin. Uskovaisia kuitenkin vaanii tuo Laupiaassa samarialaisessa kuvattu ohikävelmisen vaara.

Kun kristinuskon ydintä on Jumalan osoittama rakkaus ihmistä kohtaan, mikä näkyy Jeesuksen elämässä, voisi odottaa, että me huolehtisimme muiden hyvinvoinnista vaikka oman itsemme suhteen olisimme välinpitämättömiä. Emme olisi kuin vanhan kaskun suutari, jonka lapsilla ei ollut kenkiä. Ehkä tuo suutari laittoi itselleen hyvät kengät, mene ja tiedä. Epäilen sitäkin. Mitä meidän pitäisi tehdä sekä oman hyvinvointimme että muiden hyvinvoinnin eteen? Muutamia askeleita koetan tarjoilla.

  1. Koetetaan muistaa, että oma vastahakoisuus ei vie meitä Jumalan armon piiristä pois. Jumala ei mittaa uskon määrää ja punnitse meitä sen mukaan. Jos näin olisi, olisimme kaikki hukassa. Voihan täällä joku uskon sankari olla, mutta ylihuomenna olet uskon kerjäläinen.
  2. Varotaan myös toisten uskon arviointia. On suuri houkutus toimita toisia pelastukseen ja toisia kadotukseen tai ainakin esittää suuria epäilyksiä toisten uskon laadusta. Toki pitää huolehtia toisten tilasta, mutta ymmärtäen ja tukea antaen.
  3. Raamatun kuvauksia uskovien sokeudesta ei pidä sivuuttaa, vaan ne on tarkoitettu meille kaikille. Tarkastelemme maailmaa oman minämme kautta emmekä osaa asettua toisen asemaan. Kaipaamme välineitä, joilla itsetiedostuksemme voi parantua.
  4. Kartetaan kuppikuntaisuutta ja muiden porukoiden arvostelua. Kaikkea erilaista ei pidä ymmärtää. Jos joku pitää vain omaa joukkoa pelastettuna, on tähän syytä puuttua vakavasti. Olen tässä niin ankara, että kirkkomme johdon pitäisi puuttua tällaisiin puheisiin. Ne ovat hyvin loukkaavia.
  5. Raamatulla lyömistä, erityisesti irrallisten lauseiden heittelyä pitää karttaa. On helppo olla oikeassa, kun on Raamatusta löytänyt jonkin lauseen, millä voi kovuuttaan perustella.
  6. Puolustetaan rohkeasti niitä, jotka eivät tule oikein kohdelluiksi. Tämä koskee sekä hengellisiä yhteisöjä että niiden ulkopuolista elämää. Kritityn ehdoton velvollisuus on edistää oikeudenmukaisuutta rakkauden hengessä.
  7. Jos joukkoomme joku uskalias sielu uskaltautuu, hänet pitää ottaa avosylin vastaan. Hänen pitää kokea itsensä tervetulleeksi. En usko, että uskonnolliset ryhmät ovat niin suljettuja kuin usein väitetään.
  8. Jaetaan ilot ja surut. Tiedän, että tällaisia ihmisiä on keskuudessamme paljon, mutta aina on varaa parantaa. Onneksi auttamisen mieltä on paljon.
  9. Muistetaan, että anteeksi pyytäminen on arkielämässä mahtava ase. Sen avulla voidaan taas aloittaa alusta ja tehdä parannusta.
  10. Uskon alueella ei tarvitse päteä. Aina on lupa roikkua joukon jatkona. Saamme uskoa itsemme Jumalan lapsiksi silloinkin, kun epäilyt valtaavat mielen emmekä jaksa täyttää kuvitellun hengellisyyden mittoja.

Palaan lopuksi siihen, että sanoma Kristuksesta on upea asia, kunhan vain tavoitamme oikean rakkauden hengen.

Persoona – Persoonallisuuspsykologia (2004)

Persoona – Persoonallisuuspsykologia. 2004. Helsinki: Edita.
ISBN 951-37-4092-7

Persoona – Persoonallisuuspsykologia on nykytutkimukseen perustuva psykologian viidennen kurssin oppikirja. Kirjassa perehdytään ihmisen persoonallisuuden rakenteeseen ja sen kehitykseen vaikuttaviin tekijöihin. Tarkastelun kohteena ovat persoonallisuuden piirteet, motiivit, tunteet, minuus, psyykkinen itsesäätely, mielenterveys ja sen häiriöt sekä psykoterapian eri muodot. Uutta kirjassa on kulttuurin vaikutus persoonallisuuteen sekä onnellisuus ja hyvän elämän kysymykset.

Persoonallisuuspsykologiaa käsitellään modernista näkökulmasta. Perinteisiin persoonallisuusteorioihin pohjautuva ajattelu ei enää vastaa nykytutkimusta. Persoonallisuusteorioita käsitellään niissä yhteyksissä, joissa ne ovat yhä elinvoimaisia tai kuuluvat psykologiseen yleissivistykseen. Persoonallisuusteorioista on kirjan lopussa yhteenvetotaulukko.

Persoonan selkeä jäsentely ja havainnollinen kuvitus tukevat oppimista. Lisätekstit käsittelevät uusia tutkimustuloksia. jokaiseen päälukuun laaditut ingressi, sisällysluettelo ja tiivistelmä helpottavat kertaamista. Lukujen alussa on keskusteluun innostavia kysymyksiä ja lopussa tehtäviä, jotka kannustavat kertaamaan ja pohtimaan psykologian ongelmia. Kirjan lopussa on perusteellinen sanasto.

Onnen etsijät (2004)

Onnen etsijät. 2004. Helsinki: Aikamedia. 212s.
ISBN 951-606-715-8

Kirjailija, tutkija, professori Markku Ojanen pohtii onnellisuuden salaisuutta. Osuviin aforismeihin perustuvissa mietelmissään Ojanen käy läpi ihmiselämän kirjoa niin yksilön kuin perheenkin kannalta. Salaisuus ei niinkään ole se, että ihminen kokee onnea, vaan ennen kaikkea se, mitä onni lopulta on. Kirja liittyy yhäti vahvistuvaan positiivisen psykologian traditioon. On tärkeää, että uskalletaan puhua elämää kannattavista asioista. Psykologiassa ei ole paljon kirjoitettu rakkaudesta, toivosta, ilosta, onnellisuudesta, kiitollisuudesta tai anteeksiannosta. On aika kirjoittaa näistäkin, sillä ilman niitä ihmisen elämä olisi pelkkää tuskaa ja kurjuutta.

Markku Ojaselta on ilmestynyt lukuisia teoksia. Hän toimii Tampereen yliopiston psykologian laitoksen johtajana.