Voiko vammainen olla onnellinen?

Who Cares –kongressin luentojen tiivistelmä (Lahti, elokuu 2005)

Voiko vammainen olla onnellinen?

Jokainen meistä tuntee eri tavoin vammaisia ihmisiä. Kenties itsekin olemme eri tavoin vammaisia. Olen 35 vuoden aikana tutkinut monia erilaisista sairauksista ja vammoista kärsiviä ryhmiä. Ehkä eniten olen tutkinut skitsofreniaa sairastavia henkilöitä. Kyseessä on vamma, jota monet kammoavat niin paljon, että menisivät mieluummin vankilaan. Olen näiden ihmisten keskuudessa tavannut ihmisiä, jotka oireistaan huolimatta vaikuttavat onnellisilta. Usein kyse on siitä, että heille on annettu mahdollisuus elää tavalla, joka vahvistaa heidän itsekunnioitustaan. Toki kylmät tutkimuksen tulokset osoittavat, että heidän onnellisuutensa tai hyvinvointinsa on keskimäärin selvästi alempi kuin väestön. Kuitenkin heidän vastaustensa keskiarvo on yleensä käytetyn asteikon myönteisellä puolella.

Sana vamma on kehitysvamma-sanan osana. Monien mielessä kehitysvammaiset ovat fyysisesti vammaisten ohella selvin esimerkki vammaisuudesta. Asiaa tuntematon voi päätyä heidän suhteensa kahteen aivan erilaiseen tulkintaan. Jotkut voivat ajatella, että eivätköhän kehitysvammaiset ole onnellisia, koska eivät ymmärrä asioiden mutkallisuutta eivätkä osaa murehtia huomisesta. Toiset taas voivat surkutella heidän osaansa, sillä eikö juuri riittävän ymmärryksen puute ole kauhea asia? Onnellisuustutkimukset kuitenkin kertovat yksiselitteisesti, että älykkyys ei ole lainkaan yhteydessä onnellisuuteen. Tiedetään, että nerojen ja erittäin älykkäiden ihmisten elämä on usein ollut hyvin vaikeaa.

Yhdessä Leena Matikan ja Marjatta Musikka-Siirtolan kanssa tekemäni tutkimukset kertovat, että kehitysvammaiset todellakin voivat olla yhtä onnellisia kuin ns. tavalliset ihmiset. Onnellisuuden tutkimiseen liittyy kaikilla tutkituilla ryhmillä omat ongelmansa kaikilla, jotka vaikeuttavat tulkintojen tekemistä. Tämä pätee myös kehitysvammaisiin. Emme ajattele, että kehitysvammaiset kohtelustaan huolimatta olisivat aina ja kaikkialla onnellisia, vaan he kärsivät huonosta kohtelusta siinä kuin muutkin ihmiset. Uskomme kehitysvammaisten olevan onnellisia vain silloin, kun me kaikki yhdessä pystymme luomaan heille sellaisia elinympäristöjä, että he voivat elää ihmisarvoista elämää.

Mitä on älykkyys, mitä on kehitysvammaisuus?

Who Cares –kongressin luentojen tiivistelmä (Lahti, elokuu 2005)

Älykkyyden määrittämiseen liittyy monia ongelmia. Kyseessä on asia, joka kyllä tunnistetaan missä tahansa maailman kolkassa. Afrikkalaisten heimojen jäsenet osaavat nimetä henkilöitä, jotka ovat älykkäitä. Mitä he tällä tarkoittavat? Kyseessä voi yhtä hyvin olla viisaus, jota psykologit ovat alkaneet tutkia vasta viime vuosina huolimatta siitä, että viisaus on asia, jota on arvostettu tuhansien vuosien ajan. Älykkyys näyttää tarkoittavan jotakin suoraviivaista, mutkatonta ja ennen kaikkea tehokasta, kun taas viisaus on muita huomioon ottavaa ja myötäelävää. Seuraava nelikenttä pyrkii kuvaamaan näiden kahden eroja:

Päättelykyky

On                                  Ei

On            Viisas                         Myötäelävä

Lämpö, aitous

ja empatia

Ei            Älykäs                          Tehokas

Älykäs ratkaisee ongelman, mutta voi tehdä sen täysin kylmästi ja seurauksista välittämättä. Älykkyys näkyy ennen kaikkea siinä, että yksilö selviytyy vaativista numeraalis-kielellisistä päättelytehtävistä. Tätä pelkistettyä määritelmää on alettu laajentaa, mikä on hyvä siinä mielessä, että ihmisen selviytyminen ja toimintakyky on paljon muutakin kuin matemaattis-loogisten tehtävien hallitsemista. Käsitteen laajentaminen musikaalisuuteen, liikunnallisuuteen, luovuuteen tai toisen ihmisen ymmärtämiseen on kuitenkin turhaa, sillä se tuntuu antavan asioille arvoa vain silloin, kun ne jotenkin liittyvät älykkyyteen. Annetaan älykkyyden olla jotakin kapea-alaista ja muistetaan, että ihmiselämässä on monia vähintään yhtä tärkeitä asioita, kuten juuri viisaus, rehellisyys, totuudellisuus, oikeudenmukaisuus, toiveikkuus ja ennen kaikkea rakkaus.

Kehitysvammaisuus näkyy selvimmin juuri tämän kapea-alaisen älykkyyden ongelmina. Kyse ei silti ole toisarvoisesta asiasta, sillä yhteiskunnassa tarvitaan kykyä ymmärtää vaativia matemaattisia, kielellisiä ja loogisia tehtäviä. Koska viisauteen kuuluu aina jokin annos älykkyyttä, kehitysvammaisille viisaiden ratkaisujen tekeminen ei ole yhtä helppoa kuin muille. Ihmisen on helpompi oppia sosiaalisia taitoja, jos hän oppii ns. mielen teorian eli tajuaa, mitä toisen mielessä liikkuu. Kyseessä on hyvin vaativa asia. Kielen taitojen puutteet vaikeuttavat tällaisten taitojen oppimista. Näistä puutteista huolimatta kehitysvammainen voi olla luova, rehellinen, ahkera, taitava, myötäelävä ja ennen kaikkea hänellä on muiden ihmisten lailla kyky rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan.

Nettiviikko 30/2005

Minusta ei ole nettipäiväkirjan pitäjäksi, mutta toivon, että ehdin kerran viikossa tai kahdessa laittamaan muistiin joitakin huomioita. Herkästi tulee mieleen kriittisiä asioita, mutta “onnellisuusprofessorina” koetan huomioida myönteisiäkin asioita.

Nettiviikko 30:n voit lukea kokonaisuudessaan painamalla seuraavaa:

Lue lisää

Isättömyys

2005

Yrjö Niemi kirjoittaa miehen kriisistä. Kirjoituksesta henkii aito huoli miehen roolista. Monista asioista voin olla samaa mieltä. Kuitenkin itse orpona koen raskaana näissä kirjoituksissa olevat yleistykset isättömistä pojista. “Isän merkitys on ratkaisevan tärkeä ja kun häntä ei ole kaikki menee enemmän tai vähemmän huonosti.” Keskimäärin arvioituna toisen vanhemman puuttuminen on kyllä riski, mutta ongelmat eivät niinkään aiheudu isättömyydestä kuin äidin huonosta taloudellisesta tilanteesta, tuen puutteesta ja katkeruudesta. Jos äidillä mene hyvin, pojallakin menee hyvin. Monet meistä orvoista ovat selviytyneet ihan hyvin elämässä, jotkut ovat jopa kukoistaneet vaikeuksien keskellä. Aina elämä ei edes ole ollut kovin vaikeata. Elämä on harvoin täydellistä, aina on asioita, jotka aiheuttavat haavoja.

Kysyin kerran eräässä miesten piirissä ihan spontaanisti näin: “Kun olen isättömänä kasvanut, kertokaa minulle, millaisia teidän isänne olivat.” Läsnä oli noin 25 hyvin eri ikäistä miestä. Kysymys aiheutti täydellisen hiljaisuuden, jota kesti hyvän tovin. Toistin kysymyksen, jonka jälkeen noin 70 vuoden ikäinen mies tuumi: “Kyllä ne isät kovin ankaria olivat.” Sen jälkeen eräs huomattavasti nuorempi mies alkoi kertoa, kuinka hänen piti viettää pitkiä aikoja sängyn alla isää piilossa.

Tällaisia isiä on paljon. Heitä on ollut ja heitä tulee olemaan vastaisuudessakin. Samaten orpoja ja isien hylkäämiä lapsia on aina ollut ja tulee olemaan. Vanhoja hyviä aikoja ei koskaan ole ollutkaan. Tietenkin on hyvä, jos pojat saavat pienestä pitäen isän opetusta siitä, miten heidän tulee suhtautua lähellään oleviin ihmisiin ja aivan erityisesti perheensä jäseniin. Kaikki, mikä tähtää hyvien asioiden opettamiseen, on tietenkin mitä parasta ongelmien ennalta ehkäisyä.

Yhteiskunnan arvot eivät ole suosineet isän aitoa huolenpitoa pojistaan, koska isän ei ollut lupa osoittaa hellyyttä poikaansa kohtaan. Poikkeuksia tietysti oli, mutta kasvatuksen malli korosti isän ankaruutta. Tänään miehet osoittavat avoimemmin hellyyttä, mutta miestä – myös naista – vaanii elämäntyyli, joka suosii välitöntä mielihyvää. Tämä antaa isille ja yhä useammin myös äideille ikään kuin oikeuden laiminlyödä kasvatustehtäväänsä.

En halua isän mallin olevan sellainen vanhanaikaisen ankara, niin kuin usein kristillisissä piireissä haikaillaan. Tämä edistää väärää syyllisyyttä ja myös häpeän kokemuksia. Alistava kasvatustyyli ei ole omiaan vahvistamaan itseluottamusta.

Isättömyyttä enemmän väkivaltaan opettaa läsnä olevan isän väkivaltainen malli. Usein väkivalta siirtyy sukupolvelta toiseen.

Minulla ei ole ollut miehen malleja. Kaikki ne miehet, joita toistuvasti näin lapsuudessani, olivat kehnoja malleja. Vain käydessäni tätieni luona tapasin pieninä välähdyksinä toisenlaistakin suhtautumista. Onneksi äitini oli järkevä ihminen ja suhtautui minuun aina kannustavasti. Tämä huolimatta siitä, että hän oli jäänyt leskeksi ja joutui muuttamaan aivan vieraaseen ympäristöön.

Niinpä puhe ehdottoman välttämättömistä miehen malleista suututtaa minua. Ei niin, etteikö niitä tarvittaisi, vaan mistä niitä otetaan? Tässäkin sormi kohdistuu äitiin. Miksei hän ole jostakin hommannut hyvää miehen mallia? Satunnaisesti vilahtavista miehistä ei ole paljon apua pojalle. Tässäkin poika kaipaa todellista sitoutumista ja pysyvyyttä.

Muistan kuinka äitini loukkaantui, kun psykiatri Martti Paloheimo kirjoitti, että ilman isää poika ei oikeastaan voi selviytyä. Hän koki, että tämä on kuin hän lyötäisiin fyysisesti. Ketä tällainen kirjoittelu hyödyttää? Näitä juttuja lukevat useammin yksinäiset äidit ja orvot kuin kriisissä olevat miehet.

Ajattelen orvon näkökulmasta näin. Elämän ikävä tosiasia on se, että perheet eivät ole täydellisiä. Ne eivät koskaan ole olleet eivätkä tule olemaan. En edes usko, että kehitys kokonaisuudessaan olisi menossa huonoon suuntaan. Sadan vuoden aikana on tapahtunut sekä hyviä että huonoja asioita lasten ja äitien kannalta. Miten häikäilemättömästi yhteiskunta ja myös kirkko suhtautuivat aviottomiin äiteihin ja lapsiin! Jälkimmäiset olivat aivan viattomia ja myös äidit olivat useimmiten uhreja. Huonoa kehitystä on ennen kaikkea sitoutumisen puute. Tämä koskee erityisesti miehiä, mutta myös naiset pelkäävät sitoutumista.

Yhteiskunnan tehtävä on kaikin tavoin tukea yksin lasta huoltavia vanhempia. Kun taloudellinen tilanne on hyvä, myös psyykkinen tilanne kohentuu. Mitä enemmän äidit jäävät yksin, sitä ikävämpiä seuraukset ovat.

Yhtä tärkeätä on välittää sekä yksihuoltajille että myös lapsille viesti, että myös isättömänä tai äidittömänä voidaan selviytyä. Vaikeudet ovat varmaan suurempia kuin ehyissä perheissä, mutta vaikeudet voidaan voittaa. Epätoivoon ei saa vajota. Valtaosa lapsista selviytyy sittenkin ihan hyvin.

Isiä tulee rohkaista osallistumaan poikien ja tyttöjen kasvatukseen erojen jälkeen. Yhteishuoltajuus on erotilanteessa hyvä vaihtoehto, jos se otetaan vakavasti.

Kulttuurin yleisiä asenteita ja arvoja on vaikea nopeasti muuttaa miksikään. Media, erityisesti televisio, vahvistaa mielihyväkulttuuria. Aika vaatii itsensä toteuttamista jopa niin, että se menee perheen edelle. Tätä vastaan kannattaa tietysti taistella. Mitä enemmän toisenlaisia malleja tarjotaan, sitä parempi.

Kristilliset arvot tukevat sitoutumista ja vastuun ottamista. Vaarana on ollut autoritaarinen isän malli, mutta se on varmaankin katoamassa. En tiedä, voivatko seurakunnat tehdä paljoakaan niille isille, jotka ovat tavalla tai toisella laiminlyöneet tehtävänsä, mutta he voivat tehdä paljonkin yksinhuoltajien ja heidän lastensa hyväksi. Seurakunnat voivat tarjota monenlaista tukea, jota usein tarvitaan.

Ideaaliset, hyvää tarkoittavat mallit, ovat usein ahdistavia. Monikohan isä – tai äiti – todella elää armosta niin, että se heijastuu hänen elämäänsä ratkaisevalla tavalla? Vain noin 10% suomalaisista pitää hengellisiä asioita erittäin tärkeinä. Miehiä on tätäkin prosenttilukua vähemmän. Kun usko voi myös kieroutua vallan käytön ja oikeassa olemisen välineiksi, noita ihannemallin mukaisia isiä taitaa olla kovin vähän. Onneksi sentään on riittävän hyviä isiä ja äitejä niin paljon, ettei synkkään masennukseen kannata vaipua.

Miehet ja isät eivät tiedä, mitä heiltä odotetaan. Vaaditaan tehokkuutta ja tuloksellisuutta, mutta myös kotona kaikessa rauhassa olemista ja lasten kanssa puuhaamista. Tutkimusten mukaan naiset ihastuvat machomiehiin ja kaihtavat kilttejä miehiä. Machomiehet eivät kuitenkaan piittaa kuin itsestään ja häipyvät vaikeuksien tullen. Miehen tulisi olla auktoriteetti, mutta nykyään jo lapsetkin haluavat päättää asioista. Miehen tulisi olla miehekäs, mutta häntä vaaditaan osallistumaan naisen töihin. Kuka sanoo, mikä on oikea miehen kuva? Hyvää on se, että kenenkään ei ole pakko toimia kaavamaisesti. Huonoa on se, että tämä moniarvoisuus antaa mahdollisuuden toimia miten vain ilman, että siihen kukaan puuttuu.

Esimerkiksi armeija ei ole koskaan vahvistanut myönteistä miehen mallia. Siellä kovuus on arvossaan. Miehellä on perin vähän sellaisia tilanteita, joissa hän voisi saada hyviä malleja, jos hän ei niitä kotona saa.

Onnellisten ihmisten elämäntaito, tiivistelmä

Markku Ojanen

Abbe, Allison, Tkach, Chris, Lyubomirsky, The Art of Living by Dispositionally Happy People.  Sonja,:Journal of Happiness Studies, Vol 4(4), 2003.

  • Mielenterveyden ongelmat lisääntyvät ja onnellisuusarviot pysyvät vakiona – jopa laskevat
  • Voitaisiinko onnellisilta ihmisiltä oppia jotakin?
  • Ei eroja taustatekijöissä
  • Heidän elämässään on myös kielteisiä asioita
  • Eivätkä he aina ole hyvällä tuulella
  • Palautuminen nopeaa, miksi

A. Päätöksenteko

  1. Ei maksimointia, vaan tyytyväisyys ratkaisuihin – harmittelu jälkeenpäin puuttuu.
  2. Päätöksen perustelu omalta kannalta katsoen tehdään rakentavalla tavalla. Esimerkki: Kun opiskelijat olivat valinneet yliopistonsa, niin valittu kohde oli onnellisten mielestä sisäänpääsyn jälkeen entistäkin parempi (arvioita oli tehty ennen valintaa). Vähiten onnellisten arviot eivät muuttuneet. Jos onnelliset eivät päässeet, heidän arvionsa tuosta yliopistosta aleni. Vähiten onnellisilla ei tapahtunut muutosta. Jos onnettomat pääsivät, mutta eivät menneet, heidän arvionsa ko. yliopista heikkeni. Vastaavaa muutosta ei tapahtunut onnellisilla.
  3. Sama tuli esiin arvioitaessa jälkiruokia. Onnelliset olivat tyytyväisiä siihen, mitä saivat arvionsa jälkeen maistaakseen, vaikka eivät olisi saanet kaikkein parhaaksi arvioimaansa jälkiruokaa. Vähiten onnelliset pudottivat arviotaan.
  4. Onnelliset eivät ole yhtä herkkiä vertailuille kuin vähiten onnelliset. Sen paremmin onnistuminen tai epäonnistuminen ei vaikuta heidän tilaansa. Esimerkki: Koehenkilöt tekivät tehtävää joko itseään taitavamman tai huonomman kanssa. Tämän suoritus ei vaikuttanut onnellisten mielialaan, mutta onnettomien mieliala laski, jos toinen oli nopeampi ja taitavampi. Toisessa tutkimuksessa tunnustus hyvästä suorituksesta paransi onnellisten mielialaa eikä sitä haitannut se, että joku toinen oli suoriutunut vielä paremmin. Tämä tieto sen sijaan heikensi onnettomien mielialaa. Kielteinen palaute alensi molempien ryhmien mielialaa, mutta onnettomien mieliala jopa kohosi, jos joku toinen oli suoriutunut vielä huonommin!

B. Itsearviointi

  1. Onnelliset eivät pohdiskele tilaansa samassa määrin kuin onnettomat. He eivät mieti tilaansa, puutteitaan ja tunteitaan. Itseanalyysi ilmeisesti ei ole erityisen tuloksellista! Pohdinta voi lisätä oivallusta itseen nähden, mutta hinta on usein kova. Paljastuu ikäviä asioita. Masennusta vahvistaa omien ongelmien märehtiminen.  Erityisen tuhoavaa tällainen pohdiskelu on silloin, kun jo ennestään ollaan huonolla tuulella.
  2. Epäonnistumisten pohdiskelu. Esimerkki: Tutkimuksessa opiskelijat tekivät anagrammitehtäviä ja saivat joko kielteistä tai myönteistä palautetta. Onnelliset eivät välittäneet kielteisestä palautteesta, he esimerkiksi pystyivät keskittymään seuraavaan tehtävään onnettomia paremmin. Kysyttäessä kokeen jälkeen, mitä tulee mieleen, he eivät tuottaneet kielteisiä asioita. Onnettomat sen sijaan pohtivat kielteistä suoritustaan ja ottivat sen raskaammin. Mikä ikävintä, he alkoivat kaivella esiin entisiä epäonnistumisia.
  3. Hyvin tärkeä taito on itsensä harhauttaminen ikävien tapahtumien jälkeen. Jutteleminen, elokuvan katsominen, liikunta voivat olla tällaisia asioita. Parhaita ovat sellaiset tekemiset, jotka johtavat flow-tilaan. Kokeessa harhauttaminen todella auttoi. Kun opiskelijat eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa, osan tuli pohtia omaa itseään, toisen puolen liitäviä pilviä tai Mona Lisan hymyä. Edelliset olivat entistä pettyneempiä siihen, että eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa.
  4. Tapahtumien tulkinta. Jollekin kiire on katastrofi, toinen suorastaan nauttii siitä. Toinen viihtyy seurassa, toinen käpertyy kuoreensa. Kun onnelliset ja onnettomat arvioivat kielteisiä ja myönteisiä elämäntapahtumia, onnelliset arvioivat myönteiset asiat onnettomia myönteisemmin ja kielteiset vähemmän kielteisesti. Ulkopuolisten arvioiden mukaan tapahtumien välillä ei ollut todellista eroa. Jos onnelliset ja onnettomat jatkavat avoimia kertomuksia, edellisten kuvaukset ovat myönteisempiä.

C. Onnellisuutta lisäävät keinot

  1. Onko onnellisuus pysyvä ominaisuus, johon on vaikea vaikuttaa? Näin jotkut tutkijat ovat väittäneet. Onnellisuusohjelmia on kokeiltu ja niiden vaikutukset ovat melko lyhyellä tähtäimellä olleet myönteisiä.
  2. Mutta entä suhteellisen pysyvät muutokset? Sheldon ja Lyubomirsky seurasivat 600 opiskelijaa ja totesivat että myönteisellä ympäristön muutoksella ei ollut merkitystä, mutta myönteisten aktiviteettien muutoksella sen sijaan oli.
  3. Erityisen kiinnostuksen kohteena on kiitollisuuden harjoittaminen ja ystävällisten tekojen tekeminen. Kummastakin on alustavia lupaavia tuloksia.

Postmodernin eli nykyajan ihmisen ongelmat

Nykyaikana on jännittävästi nähtävissä elämän sektorointia, jakautumista eri rooleihin, kuten työ, perhe, puoliso, harrasteet, politiikka ym., jota pidetään juuri postmodernin ihmisen ominaisuutena. Ihminen liikkuu sujuvasti eri roolista toiseen ja joutuu usein vaihtamaan myös puhetyyliä. Esimodernissa, yhteisöllisessä kulttuurissa ihmisen oli lupa omistautua yhteen rooliin tai jos hänellä oli useita rooleja (isä, isäntä, maanviljelijä), ne liittyivät saumattomasti toisiinsa.

Maailmaa voidaan katsoa aivan eri näkökulmista, joka on eri asia kuin roolien ottaminen. Kolme tapaa katsoa maailmaa ovat uskonto, tiede ja taide. Historiallisesti katsoen uskon näkökulma on ollut vahvin, jolloin taide ja tiede ovat sitä palvelleet. Näiden välillä on myös aidosti ollut jännitteitä. Rajankäynti on ollut tärketä. Tiede ja taide ovat halunneet itsenäistyä ja ovat siinä onnistuneet. Seuraukset ovat olleet mielenkiintoisia. Yksi mahdollisuus on katsoa maailmaa vuorotellen kolmesta eri näkökulmasta. Silloin ihminen siirtyy joustavasti tieteestä, uskontoon ja taiteeseen tai paikkojen mukaan yliopistosta kirkkoon ja teatteriin. Monille tämä on suhteellisen helppoa. Voi työkseen tehdä tutkimusta, jossa uskonnollisuutta selitetään psykologisesti ja etsiä tieteen avulla totuutta, mutta voi silti käydä kirkossa ja jopa saarnata siellä. Edelleen voi kokea jonkin taideteoksen hyvin koskettavana ja omalla tavallaan ihmisestä kertovana totuutena.

Kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät ajattele tällä tavoin “postmodernisti”, vaan vannovat uskon, tiedon tai taiteen nimiin. Etenkin luonnontieteiden alueilla on tutkijoita, jotka eivät pidä rationaalisena tarkastella maailmaan uskon silmin. Taiteen alueelle he kyllä voivat siirtyä, koska se ei samalla tavalla kilpaile tiedon kanssa. On myös uskovia, joille tieteellä on merkitystä vain siltä osin, kun sen voi sovittaa uskoon. Samoin on taiteilijoita, jotka nostavat taiteen kaiken yläpuolelle. Tätä kuvastaa Jouni Kaipaisen kirjoitus Aamulehdessä. Hänen mielestään oli kummallista, kun uudistettu Carmen ei saanut kaikilta hyväksyntää. Kaikkien pitäisi innostua uudesta ja hyväksyä se. Tämä on pelottava tulkinta ja on aivan analoginen tieteen ja uskon näkökulmaa korostaville näkemyksille.

Omalla tavallaan tällainen “yksisilmäisyys” tekee elämän helpoksi, koska silloin voi rajata maailmaa mielin määrin. Se johtaa kuitenkin helposti toisenlaisen totuuden torjumiseen. Niin kauan kuin tällaiset ihmiset eivät pääse hallitsevaan asemaan, suurta huolta ei ole. Historia osoittaa, mitä siitä seuraa, kun jokin näistä kolmesta saa muihin nähden ylivertaisen aseman. Uskonto voidaan tietenkin korvata ideologialla. Puhtauden vaatimus ei johda ihmisen kannalta hyvään lopputulokseen.

Eri totuusalueiden hyväksyminen rinnakkaisina ei ole aivan helppoa. Miten nämä kolme näkyvät arkielämässä? Taide on toisaalta lähellä arkea ja kuvaa sitä, mutta kuitenkin oma maailmansa. Se mitä sanotaan taiteeksi on jotakin elämän ulkopuolella olevaa. Aivan kuten Markku Ihonen sanoi eräässä alustuksessaan, taiteen yhteys uskontoon ja politiikkaan on ohentunut. Tällä  hetkellä näyttää siltä, että uutta Väinö Linnaa ei tule. Kun taide on itsenäistynyt, se on menettänyt suoran kosketuksen arkielämään.

Miten tiede ja uskonto näkyvät arjessa? Mitä ne antavat ihmiselle? Uskonto on yleensä antanut moraalin perustan. Voi siis odottaa, että uskonto näkyy muuallakin kuin kirkossa. Uskonto ja moraali on joskus haluttu erottaa toisistaan, mutta silloin uskonnon keskeinen merkitys katoaa. Siitä tulee helposti taiteeseen verrattava elämysten antaja. Uskonto antaa myös suuria kertomuksia, kuvauksia siitä, mistä elämässä on kysymys. Ihminen näyttää kaipaavan tällaisia kertomuksia. Edelleen ihminen kaipaa lohdutusta, turvaa, rauhaa, pelastusta, jotakin sellaista kokemusta, jossa hänelle välittyy jokin salaperäinen pyhyyden kokemus. Tämä luonnollisesti näkyy eri uskonnoissa eri tavoin.

Mitä tiede tarjoaa? Tämä on vaativa kysymys. Miten nykyajan ihmisen elämä eroaa siitä, kun ihmisellä oli vain koettua ja perittyä tietoa arkisista ilmiöistä? Tässä tiedossa varmaan oli jotakin tieteen kaltaista, mutta tiede on kuitenkin laadullisesti erilaista. Mitä tiede sitten on antanut ihmiselle? Ei demokratiaa tai ihmisarvoa niin kuin joskus ajatellaan, sillä tiedettä voi mainiosti tehdä diktatuurissa. Tiede voidaan sovittaa esimerkiksi sotakoneiston palveluun tai huippu-urheilun tukemiseen. Esimerkiksi matematiikka ja fysiikka saattavat kukoistaa diktatuureissa. Tiede on monin tavoin vaikuttanut ihmisen arkeen:

  • edistänyt terveyttä – tosin tuottanut myös välillisesti saastetta ja muuta tuhoa sekä samalla lisännyt väestökasvua ja edistänyt välillisesti aliravitsemusta ja köyhyyttä.
  • helpottanut raskaita töitä tuottamalla useita työtä säästäviä energian muotoja – tosin esimerkiksi liikenne aiheuttaa paljon inhimillistä ja aineellista vahinkoa
  • lisännyt viljelyskasvien satoa – toisaalta johtanut ryöstöviljelyyn
  • kohottanut länsimaissa merkittävästi elintasoa – tosin köyhien maiden kustannuksella
  • vähentänyt pelkoja, jotka kohdistuvat luonnollisiin ilmiöihin (ukkonen, auringonpimennys) sekä mahdollisesti vähentänyt taikauskoa – tosin näyttää siltä, että tiede ja taikausko esiintyvät rinnakkain.

Kokonaisuutena näyttää siltä, että kehittyneissä maissa tieteen avulla on kyetty vähentämään kärsimyksiä ja parantamaan sairauksia. Näin ihmisten hyvinvointi on ainakin periaatteessa lisääntynyt.

Tiede ei ole millään tavoin ratkonut merkityksen ongelmaa eikä ole ratkaissut tasa-arvoon liittyviä ongelmia.

Mikä on aiheuttanut esimerkiksi ne vakavat psyykkiset ongelmat, jotka länsimaissa näyttävät koko ajan lisääntyvän. Lääketieteen ja psykologian edistyminen on parhaimmillaan viivytystaistelua. Onko siis länsimaisesta ihmisestä tulossa fyysisesti terveempi, mutta psyykkisesti hauraampi?

Nykyajan ihminen on ilmeisen autonominen, itseriittoinen, jopa itsekäs. Hän ei halua sitoutua yhteen asiaan, oli se sitten usko, työ tai perhe. Syntyy vaikutelma, että ihminen ei ole niin itseriittoinen kuin hän kuvittelee. Mikä kertoo hänelle, onko hän saavuttanut, päässyt johonkin? Onko pyrkimyksillä mitään päätepistettä? Vielä suurempi ongelma on epäonnistuminen. Tuntuu kuin hän kuitenkin kaipaisi jonkun ulkopuolisen sanovan: Olet ihan hyvä vaikka epäonnistut. Vaikka mokaat aivan perusteellisesti, olet silti arvokas. Ei tällaista kukaan tule sanomaan eikä se itseltä tulevalta kuulosta vakuuttavalta. Jonkun tärkeän ihmisen sanomana se voi vaikuttaa, mutta sekään ei tahdo riittää. On kuin ihminen kuitenkin odottaisi jonkun itseään suuremman voiman sanovan tällaista. Moni tarvitsee Jumalaa juuri tämän vuoksi. Jonkun täytyy kertoa, että olet Jumalan luoma ja Jumalan lunastama. Joitakin tämä puhuttelee syvältä. Tuntuu kuin yhä voimakkaammin seuraavat kysymykset ahdistaisivat länsimaista ihmistä:

Teinkö oikein?
Olenko pätevä?
Miten pärjään?
Olenko arvokas?

Kulttuurissa vallitsevat odotukset ovat ristiriitaisia:

Nauti elämästä, mutta tee kovasti työtä!
Tasa-arvo on hyvä asia, mutta lahjakkuuksia pitää suosia!
Kilpaile niin hyvin kuin osaat, mutta varaudu häviöön!
Ole oma itsesi, mutta miellytä muita ja etsi menestystä!

Nykyajan ihminen ei suinkaan ole moraaliton vaan pohtii tekojensa oikeutusta. Koska hänelle ei anneta selviä vastauksia vaan pikemminkin vakuutetaan moraalin olevan suhteellista, hän tuntee itsensä avuttomaksi. Omia tekoja on helppo perustella tunteiden avulla. Tein, koska se tuntui hyvältä. Tai perusteluna voi käyttää “yleistä käytöntöä”: Niin kaikki tekevät. Kuitenkin oikeudenmukaisuuden vaatimus on ihmisessä syvällä  eivätkä tällaiset vastaukset tyydytä.

Yhä useammissa vaiheissa ihminen joutuu pätevyyttä arvioivan lautakunnan eteen. Tämä alkaa jo koulussa ja jatkuu läpi elämän. Yhä useammin joutuu huomaamaan, että ei ole tarpeeksi pätevä. Ihmistä ei kasvateta päteväksi vaan hänen odotetaan ikään kuin hyppäävän uudelle pätevyyden tasolle. Ihminen ei siis jonakin päivänä huomaa olevansa pätevä vaan hänen on pitänyt hankkia pätevyytensä kaikin mahdollisin keinoin. Lohtuna matkan varrella ovat erilaiset diplomit, joita jaetaan kouluista ja kursseilta.

Pärjäämistä on vaikea arvioida ottamatta huomioon muita ihmisiä. Työ ja elämä itsessään voisi periaatteessa tarjota arvioinnin perustan, mutta olemme niin lähellä toisiamme, että vertailua on vaikea välttää. Vertailusta tulee suoranainen piina. Joudumme huomaamaan, että aina on niitä, jotka pärjäävät paremmin kuin me. Miten tämän voi hyväksyä?

Lopulta tärkein kysymys koskee ihmisen arvokkuutta. Periaatteessa jokaisen ihmisen elämässä on asioita, joita voi arvostaa. Ihminen on taidokas olento. Hän pystyy suorastaan ihmeellisiin suorituksiin. Voisi siis kuvitella, että itsensä arvostaminen olisi helppoa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan monet ihmiset kärsivät arvottomuuden tunteesta. He kyllä voivat myöntää, että he osaavat tehdä monenlaisia asioita, mutta tämä ei riitä heille vastaukseksi. Kysymys on syvemmästä asiasta. Ihminen voi hetken olla arvostettu, mutta mikä merkitys tällä lopulta on? Olenko saanut aikaan jotakin sellaista, jolla on aidosti merkitystä? Miten minun pitää itseäni arvioida? Tuleeko ihmisen arvo

  • asemasta tai maineesta
  • kunniamerkeistä ja diplomeista
  • muitten arvostuksesta
  • moraalisesta elämästä
  • hyvin tehdystä työstä
  • erityisistä saavutuksista
  • lähimmäisen palvelemisesta

Näistä monet vaikuttavat epävarmoilta merkityksen antajilta. Kenties moraalinen, lähimmäistä palveleva elämä voisi antaa luottamusta siihen, että elämälläni on arvoa. Näidenkin suhteen voi herätä epäilyksiä. Olenko sittenkään elänyt oikein? Olenko osannut palvella? Jospa olenkin aiheuttanut vahinkoa?

Mitä siis jää jäljelle? Elämän arvokkuuden perusta on uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Ilman toivoa elämältä putoaa perusta. Silloin elämässä ei ole muutakaan. Toivon varassa ihminen jaksaa uskoa ja rakastaa. Toivossa on uskon mahdollisuus. Usko on vahvistuvaa toivoa. Jospa sittenkin elämässä on jotakin kestävää, mihin voi luottaa. Uskon varassa on mahdollista ottaa vielä vaativampi askel. Voisiko tässä maailmassa rakkaudella olla sijaa? Voisinko minä olla rakkauden arvoinen? Voinko minäkin rakastaa?

Me näemme kaikki hyvin konkreettisesti, mitä siitä seuraa, kun ihmisellä ei ole toivoa, ei uskon luottamusta, ei rakkautta. Silloin menestyksellä tai saavutuksillakaan ei ole paljon merkitystä.

Kyseessä on kuin lasten suosima tasohyppely tietokonepeleissä. Toivon vallassa ihminen rohkenee katsoa eteenpäin ja ylöspäin ja rohkenee tehdä uskon hyppäyksen. Uskosta on vielä matkaa rakkauden todelliseksi kokemiseen vaikka joskus usko syntyy juuri rakkauden kokemisesta. Rakkaus heijastuu takaisin uskoon ja toivoon.

Miksi rakkaus on suurin? Eikö usko riitä? Paavalin hyvin tunnetun kohdan mukaan se ei riitä. Ei riitä että usko on niin vahva, että se siirtää vuoria. Kieltääkö Paavali tässä uskomme perustan? Onhan meille opetettu, että usko riittää? Me tiedämme, mitä rakkaudeton usko on saanut aikaan. Sen nimissä on voinut toista ihmistä alistaa, kiusata ja kiduttaa. Kunpa Paavalin puhe olisi otettu vakavasti. Ihminen varmaan pelastuu uskonsa, kenties toivonsakin avulla, mutta elämän todellinen mieli tulee rakkauden kokemuksesta. Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa syntiemme tähden. Tämä on ihmisjärjelle käsittämätön asia, mutta se tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen on Jumalan silmissä arvokas. Tällä tavalla asia täytyy ihmiselle kertoa, sillä muuten emme sitä mitenkään voi ymmärtää.

Tuhannet ihmiset ovat tämän kokeneet voimakkaasti. Se on merkillinen asia, jota on vaikea edes kuvata sellaiselle, joka ei asiaa pysty sisäistämään.

Silti me kaipaamme myös ihmisten rakkautta. Sellaisiksi meidät on luotu. Suunnaton määrä ihmisiä kaipaa elämäänsä rakkautta. Uskon, että merkittävä osa maailmassa vallitsevista ongelmista johtuu rakkauden puutteesta. Lisäksi on tärkeä muistaa, että rakkaus ei ole yhdensuuntaista. Me haluamme tuntea, että olemme rakastettuja mutta me haluamme myös osoittaa rakkautta. Juuri vastavuoroinen rakkaus on elämän mielekkyyden tärkein lähde, näin uskallan sanoa.

Entä jos ei ole saanut rakkautta? Tämän kipeän kysymyksen olen usein kuullut. Voinko rakastaa, kun en ole rakkautta saanut osakseni? Vastaan aina, että jokainen voi oppia. Olen kasvanut isättömänä enkä tiedä mitään isän rakkaudesta, mutta se ei estä minua rakastamasta poikiani.

Mutta tarjoaako elämä mahdollisuuden rakastaa? Tässä elämä ei ole oikeudenmukainen. Moni haluaisi löytää puolison, jota voisi rakastaa ja moni joutuu pettymään rakkaudessa. Ainoa valopuoli tässä asiassa on se, että rakkauden osoittaminen synnyttää vastarakkautta. Varmin tie tukahduttaa rakkautensa on piilottaa se näkyvistä ja antaa katkeruudelle tilaa. Jos jaksamme seurata Paavalin ohjeita, emme varmasti jää vaille rakkautta.

Nykyajan ihmistä kuvaa myös perspektiivin katoaminen. Hän ei tarvitse menneisyyttä mihinkään. Siellä on vain vanhojen ukkojen ja akkojen muisteloita, jotka voivat olla jännittäviä, mutta niillä ei ole mitään merkitystä nykyaikana. Menneisyys ei opeta mitään eikä auta ymmärtämään mitään. Tällainen ajattelu lisääntyy koko ajan. Esimodernin yhteisöllisen kulttuurin ihminen ajatteli aivan toisin. Menneisyys opetti viisautta, hyvän ja pahan erottamista sekä arkielämän taitoja, jotka olivat korvaamattomia hyvälle elämälle. Moderni aika alkoi väheksyä menneisyyttä, mutta tähtäsi vahvasti tulevaisuuteen. Tulevaisuus oli tuova tullessaan kaikkea hyvää, terveyttä, rahaa, rauhaa ja onnea. Postmodernin ajan ihmiset ovat joutuneet pettymään. Rahaa kyllä tulee, mutta se ei koskaan riitä. Terveys kyllä kohenee, mutta pitäisi myös olla nuori, kaunis ja hyväkuntoinen. Rauhaakaan ei näytä tulevan, vaan sodat ja väkivallan etot jatkuvat. Diktatuurien määrä vähenee kovin hitaasti. Ihmisten onnellisuus ei näytä sanottavasti lisääntyvän. Elämä vaikuttaa ristiriitaiselta ja mutkikkaalta. Vaihtoehtoja on aivan liian paljon.

Perspektiivitön ihminen tarvitsee viihdettä. Hänen täytyy ottaa nykyhetkestä kaikki mahdollinen irti. Ajanvietteen ja viihteen keinot ovat monipuolistuneet. Passiivisen, vastaanotettavan viihteen määrä lisääntyy. Televisiota ja internetiä voi töllöttää vaikka koko päivän. Aivan oikein puhutaan korviketodellisuudesta, sillä eihän mekaanisesti tuotettu kuva voi korvata todellista vuorovaikutusta. Paradoksaalisesti ulkonaisesti paraneva nykyisyys tarvitsee monenlaisia pakokeinoja. Viihteen lisäksi tarjolla on ennen kaikkea alkoholi, mutta myös uppoutuminen työhön. Myös seksuaaliset nautinnot ja syöminen voivat tarjota paon mahdollisuuden.

Kristinuskoon – ja uskontoihin yleensä – kohdistuu juuri nyt aikoina vaaroja tai sanokaamme toiveikkaasti haasteita. Yksi nykyajan uskontojen tarjous perustuu pyrkimykseen täyttää mahdollisimman monien toiveita. Yhdistämällä eri uskontojen “parhaat puolet” voidaan tuottaa jotakin erityisen kiehtovaa ja ihmisiin vetoavaa.

Toinen mahdollisuus on kilpailla viihteen kanssa elämyksistä. Tällaista on esimerkiksi Yhdysvalloissa paljon tarjolla. Mahtavia kuoroja, tunteisiin vetoavia puheita, ääni- ja valoefektejä, ylimalkaan kaikkea mahdollista, joka koskettaa ihmistä.

Tarjolla on myös eristäytymisen mahdollisuus siten, kuin vaikkapa Amishit tekevät Yhdysvalloissa. Myös Suomessa on suuntia, jotka ainakin jossain määrin pyrkivät vetäytymään kuoreensa. Tosin nykyaikana tämä on kovin vaikeata.

Edelleen uskoa voidaan tarjota yhtenä terveyden välikappaleena. Ei oikeastaan ole väliä uskotko todella, kunhan vain noudatat uskontojen edellyttämää tervettä elämää.

Vaara on sekin, että uskontoon kuuluvat tehtävät annetaan ammatti-ihmisten tehtäväksi. Näinhän on tehtykin. Uskontojen ammattilaiset tekevät kaiken puolestamme, me voimme vain katsoa ja kuunnella. Kun tämä malli ei oikein toimi, on etsittävä näennäisiä osallistumisen tapoja, ettei lopulta kävisi niin, että papit hoitavat kaiken keskenään tyhjissä kirkoissa.

Alustuksessaan Markku Ihonen esitti neljä kovaa kysymystä:

  • Voiko nykyajan ihmiselle vakuuttaa uskonnon totuuksia? Onko rationaalisen ajan ihmisen mahdollista uskoa? Miten voi todistaa Kristusta?
  • Mitä kristinusko voi antaa tälle ajalle? Onko kristinuskossa enää mitään sellaista, joka koskettaisi juuri nykyajan ihmistä?
  • Voiko yhä puhua synnistä vai onko tämä sana kokonaan menettänyt merkityksensä?
  • Miten kristinusko voi välttää psykologisoinnin? Vai onko aivan luonnollista, että psykologinen tietämys tulee kristinuskon osaksi?

Näihin vastaaminen ei ole helppoa.

  1. Välitön vastaukseni on “ei”. Yksi uskontojen oikeutus on aina ollut se, että ne ovat tarjonneet selityksiä käsittämättömiin asioihin. Tällaisia asioita näyttää olevan yhä vähemmän. Mitä ei nyt ymmärretä tieteen avulla, ymmärretään tulevaisuudessa tai kyseessä on asia, jota ei edes kannata pohtia. Kun Paavali jo 2000 vuotta sitten sanoi, että uskon asiat ovat hullutusta, niin eivät ne siitä ole järkevimmiksi muuttuneet. Järjettömistä asioista on kysymys. Rationaalisen ihmisen on mahdotonta uskoa kristinuskon totuuksia. Jäljelle jää siis uskonnon se puoli, joka koskettaa ihmisen tunteita ja esteettisiä tarpeita.
    Ihmistä ei siis voi vakuuttaa uskonnon totuuksista. Silti tänäänkin monet ihmiset uskovat – mitä se sitten tarkoittaakin – kristinuskon opettamalla tavalla. Kristinuskossa täytyy siis olla jotakin, joka yhä koskettaa. Mitä se on? Tarjolla on kaksi tietä, joista toinen on armon kokemus. Tätä armon kokemusta on vaikea selittää. Kun nykyisin monet tutkijat pitävät toivoa tunteena, myös armo on ennen kaikkea kokonaisvaltainen tunnekokemus. Tässä vaiheessa on heti syytä heittää mielestä järjen ja tunteen vastakohtaisuus. Jos psykologia on jotakin tärkeätä opettanut, niin sen, että näitä ei saa asettaa toistensa vastakohdiksi. Armon kokemus on monien positiivisten tunteiden yhdistelmä. Siinä on toivoa (jos se on tunne), iloa, kiitollisuutta, rakkautta ja myös elevaatiota, tuota uudelleen löydettyä tunnetta, jossa hyvä olo nousee jonkun hyvästä teosta. Armon kokemus syntyy niin monin tavoin, että sen syntyä on vaikea kuvata. Joskus epämääräinen rukous näyttää tulevan vastauksia, joskus vain syntyy salaperäinen Pyhän Hengen kosketus.
    Toinen tie perustuu Kristuksen persoonaan. Jopa rationaalista ihmistä puhuttelee se, mitä hän sanoi ja ennen kaikkea miten hän eli ja mitä hän teki. Siinä jotakin jumalallista, voisi ateistikin sanoa. Meillä on kyky samaistua voimakkaasti erilaisiin kohteisiin. Jeesuksen persoona ja elämä voi koskettaa niin vahvasti, että mikään ei sen jälkeen enää ole kuin ennen. Sen jälkeen oppien rationaalisuus on toisarvoista. Usko kohdistuu Jeesukseen, ei opinkappaleisiin.
    Nykyajan ihmistä eivät opinkappaleet kiinnosta. Meistä kristityistä ei ole esikuviksi. Usein me pikemminkin karkotamme ihmisiä. Kun armon kokemus on salaisuus, siihen on vaikea ketään ohjata. Sen sijaan Jeesuksen persoonan esillä pitäminen on myös nykyajan ihmiselle paras keino. Emmehän me julista kristinuskoa vaan Jeesusta.
  2. Vaikka uskonnot eivät enää selitä merkillisiä ja outoja asioita samalla tavalla kuin joskus ennen, ne kuitenkin antavat vastauksia elämän mysteereihin. Mysteerit ovat täsmälleen samoja kuin ennenkin. Miksi maailmassa on pahuutta ja kärsimystä? Mistä elämässä on lopulta on kysymys? Mitä on kuoleman jälkeen? Miksi ihmisen on niin vaikea tehdä hyviä valintoja. Kristinusko antaa näihin kysymyksiin vastauksia. Ne eivät kaikkia tyydytä, mutta monille ne ovat hyviä vastauksia.
    Toiseksi kristinusko voi antaa ihmiselle arvon hänen teoistaan huolimatta. Tämä on kristinuskon perustaan kuuluva asia. Viimeisenä tulleet saavat saman palkan kuin ensimmäisenä tulleet. Rikollinen voi saada syntinsä anteeksi ja aloittaa alusta. Tämän pitäisi olla nykyajan ihmiselle erinomainen viesti, suoranainen ilosanoma, koska hän joutuu jatkuvasti etsimään paikkaansa yhteiskunnassa. Yhä edelleen kristinusko puhuttelee heikkoja ja vähäosaisia, jotka menestyksen yhteiskunta työntää sivuraiteelle.
    Kristinusko julistaa rakkauden sanomaa. Tällä on aina kysyntää. Ei lyhytaikaista mielihyvää vaan kestävää rakkautta. Evankeliumi suorastaan huutaa rakkautta, koska ihmisen itsekkyys estää viestin perillemenoa. Oikea rakkaus näkyy rakkauden tekoina. Rakkaus näkyy keskinäisenä yhteytenä, palveluna ja auttamisena. Kun tämän aarteen esittelijät ovat usein rakkauden resupekkoja, ei ole ihme, jos rakkauden sanoma hukkuu ja vääristyy. On kammottavaa, että esimerkiksi seurakunnissa riidellään ja taistellaan asemasta. Tässä jos missä kaivataan parannusta.
  3. Tietenkin synnistä pitää puhua. Kaikki muu on kiertelyä ja kaartelua. Sana synti kuvaa ihmisen alttiutta pahaan, hänen itsekästä perusasennettaan, josta yksittäiset pahat teot kumpuavat. Jos tätä sanaa ei käytetä, me teemme väärin, rikomme sääntöjä tai toimimme moraalittomasti. Kaikki nämä sanat antavat ymmärtää, että ihmisen pahuus on jotakin yksinkertaista ja helposti korjattavaa. Lisäksi kyse on aina suhteellisista asioista. Mikä eilen oli väärin, voi tänään olla oikein ja päinvastoin. Mikä naapurissa on oikein voi meillä olla väärin ja päinvastoin. Syntisana vaatii tuntemaan syyllisyyttä ja ottamaan vastuuta. Kumpaakin “taakkaa” on haluttu ottaa pois ihmisen harteilta. Ihmisen ei tarvitse tuntea mitään, kunhan huomaa että on tehnyt väärin. Sen jälkeen voi tehdä oikein. Tämä on järkiperäistä toimintaa. Miksi kiusata itseään syyllisyydellä? Onko ihminen oikeasti vastuussa teoistaan? kysytään tieteen piiristä. Eihän ihmisen tahto ole vapaa, joten hän ei voi olla vastuussakaan.
    Kristinuskon opetuksen mukaan me ajattelemme niin, että oikea pahojen tekojen tiedostaminen synnyttää aina ahdistusta ja syyllisyyttä. Juuri tämä ajaa ihmistä parannukseen. Järki voi hyvinkin sanoa, ettei asiasta kannata välittää. Teko oli mitätön eikä sitä kannata sen kummemmin pohtia. Vaikuttaa siltä, että näissä asioissa ihminen ei voi olla rationaalinen, mitä sillä tarkoitetaankin. Hän tuntee voimakkaasti sen, kun häneen kohdistuu jotakin pahaa ja toivottavasti myös sen, kun hän tekee toisille jotakin pahaa. Vastuullisuuden poistaminen taas romuttaa koko yhteiselämän.
    Varmaan on totta, että syntisanaa on käytetty vallan välineenä. On etsitty muiden syntejä ja vedetty heitä tilille. Synti on henkilökohtaisen vallan tai hygienian väline. Kenties olisi hyvä, jos vain minä teen syntiä ja te muut teette väärin tai moraalittomasti. Synti on minun henkilökohtainen asiani ja tietysti myös teidän henkilökohtainen asianne. Jos haluamme ojentaa toinen tosiamme, on parempi käyttää ilmaisua “teit väärin, et tehnyt oikein”, kun teit syntiä. Vain sielunhoidossa ja seurakunnan sisällä tapahtuvassa sananjulistuksessa sana synti olkoon käytössä. Synti liittyy henkilökohtaiseen uskoon. Sitä on turha heitelle niille, joilla ei ole uskoakaan.
  4. Kysymys on hankala. Tottakai julistuksen täytyy ottaa huomioon, mitä tiede kertoo ihmisestä. Tässä mielessä saarnassa voi olla ja pitääkin olla psykologiaa. Mikä sitten on psykologisointia? Se voi näkyä siinä, että kristinuskon perusasiat jäävät liian vähälle huomiolle, koska saarna tai puhe keskittyy vaikkapa ihmissuhteiden hoitamiseen. Tällaista opetusta varmasti tarvitaan, mitta sille pitää löytää oikea paikka. Psykologisointia voi olla se, että luovutaan synti sanasta ja unohdetaan synnintunto ja vastuullisuus. Psykologisointi on ennen kaikkea kristinuskon totuuksien vesittämistä ja tulkitsemista.

Voiko kiltteyteen sairastua?

Markku Ojanen

Eräät kristityt kouluttajat puhuvat kiltteyteen sairastumisesta. Vaikka tarkoitus on hyvä, emme puhu lempeyteen, oikeudenmukaisuuteen tai totuuteen sairastumisesta. Emme myöskään puhu kovuuteen, vääryyteen tai valheeseen sairastumisesta. Hyveen ohella kiltteys on myös persoonallisuuden piirre samoin kuin lempeys. Lempeä ihminen on kuitenkin jotakin erilaista kuin kiltti, koska emme puhu lempeyteen sairastumisesta. Kiltti on muiden kannalta mukava, mutta samalla alistuva ja mukautuva toisin kuin lempeä, jolla ei ole tällaista painolastia.

Silti juuri kiltteyttä maailmassa tarvitaan. Kyseessä ei ole sairaus, vaan ongelma on ihmisten itsekkyys. Kiltit ihmiset voivat jäädä itsekkäiden ihmisten jalkoihin, mikä tietenkin on todellinen ongelma. Vaikka yritän olla kiltti ja mielestäni onnistunkin siinä, kukaan ei siitä välitä, vaan tallaudun muiden jalkoihin. Mikä siis neuvoksi? On oltava vähemmän kiltti, jotta selviytyy kovassa maailmassa. On oltava itsekkäämpi, jotta ei tulisi poljetuksi.

Ohje tuntuu kurjalta, mutta mitä muutakaan voi tehdä näiden “kiltteyteen sairastuneiden” hyväksi? Autammeko näitä ihmisiä tekemällä sairausdiagnoosin? Sairaussanaa on kuitenkin jo venytetty niin paljon, että oikeastaan kaikki ikävät ja pahat asiat ovat jo sairauksia. Kiltteys ei siis ole sairaus vaan taustalla on itsekkyyttä korostava kulttuurimme, joka ei osaa arvostaa kiltteyttä, lempeyttä ja rakkautta. Onko enää luvallista puhua kilteistä lapsista saati kilteistä aikuisista? Sana kiltti on saanut merkillisen huonon kaiun. Tätä vastaan pitää taistella.

Kiltit eivät ole poikkeavia tai säälittäviä ihmisiä vaan juuri sellaisia kuin ihmisten tulisi olla. Sairaussana vie vastuun kaikilta, sekä kilteiltä että kilttejä polkevilta ihmisiltä. Koska emme voi paljoakaan ihmisten itsekkyydelle, meidän on tuettava niitä, jotka kokevat asemansa tukalaksi. Vahvistamme heidän kiltteyttään (lempeyttään) hyveenä ja annamme heille tunnustusta mutta samalla autamme heitä muistamaan, että elämässä on myös muita tärkeitä hyveitä, kuten totuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus. Alistuminen ja periksi antaminen eivät ole hyveitä, vaikka niitäkin tarvitaan. Elämässä tarvitaan myös oman mielipiteen esittämistä ja vääryyden vastustamista. Näiden asioiden erottamisessa tarvitaan opetusta, mutta sairauksien hoidosta ei ole kysymys.

Uudessa testamentissa varsinkin Paavali korostaa lempeyden merkitystä (Ks. Fil. 4:5, Kol. 3:12, 1. Tim. 6:11, Tit. 3:2). Jos olet lempeä ja kiltti ihminen, vika ei ole sinussa, vaan meissä muissa. Meidän tulee noudattaa rakkautta edistäviä hyveitä, mutta emme voi koskaan olla täydellisiä. Kiltteys ei ole loputonta periksi antamista vaan myötäelävää ja toista kunnioittavaa suhtautumista, jonka ei tarvitse johtaa omien tunteiden ja mielipiteiden salaamiseen.