Tekijä:

Monissa puheissa ja kirjoituksissa yliopistojen määrää on haluttu radikaalisti vähentää. Helsingin yliopiston rehtori esitti jokin aika sitten, että Suomeen mahtuu vain yksi todellinen tiedeyliopisto. Teollisuuden suunnasta tarjottu luku on vähän suurempi eli kolme. Muutama päivä sitten julkistetun selvitysmiehen arvion mukaan luku voisi olla peräti 5-10. Samaa lukumäärää ovat monet muutkin kriitikot tarjonneet. Ovatko nämä luvut lainkaan realistisia?

Taustalla voi olla ajatuksia suuresta tiede-Suomesta. Oikein resurssoituna Suomi voi nousta tieteessä kansakuntien kärkeen, jos ei aivan absoluuttisesti, niin ainakin suhteellisesti. Samalla tavalla puhuvat myös urheilijat ja taiteilijat. Suomi pääsee huipulle, jos vain rahaa pannaan kaksi tai kenties kymmenen kertaa enemmän likoon tai kun asiat pannaan uuteen uskoon. Takana kuultaa ajatus, että olemme ainutlaatuista kansaa, joka vain odottaa puhkeamista kukkaan.

Varmaan on totta, että niin urheilun, tieteen kuin taiteenkin alueella oikein kohdennetut resurssit johtavat ainakin vähän aikaisempaa parempiin tuloksiin, mutta takana pitää olla poliittista tahtoa. En jaksa uskoa, että sitä löytyy tieteen tueksi siihen malliin, kuin on esitetty. Poliitikot eivät usko ihan yhtä vahvasti kuin tiedeväki, että ihmiskunnan pelastus tai taloudellinen nousu tulee ilman muuta tieteen edistysaskeleista.

Näissä keskusteluissa unohtuu myös se, että yliopistojen keskeinen tehtävä on kouluttaa ihmisiä eri ammatteihin valtion, kuntien, talouselämän ja yhteisöjen palvelukseen. Tässä tehtävässä tuskin isojen ja pienten yliopistojen välillä on merkittäviä eroja. Kaikista yliopistoista tulee hyvin koulutettuja virkamiehiä ja -naisia. Tuskinpa tässä yliopistojen yhdistämisestä tai keskittämisestä saataisiin merkittäviä etuja.

Monien kiroama aluepolitiikka on sekin ollut mainio asia niille alueille ja kaupungeille, joihin yliopisto on perustettu. Mitä pienempi ja syrjäisempi kaupunki, sitä merkittävämpi yliopiston vaikutus on ollut sekä henkisesti että taloudellisesti. Myös valmistuneiden sijoittumiseen hajasijoituksella on ollut myönteinen vaikutus.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö toisentyyppiset järjestelyt olisi mahdollisia ja järkeviä. Tehokkuuden näkökulmasta Suomessa on liikaa yliopistoja. Kaikissa yliopistoissa ei tarvitse olla kaikkia aloja eikä väitöskirjoja tarvitse tehdä jokaisen yliopiston kaikilla laitoksilla. Tätä helpottavat paljon tohtorikoulut, joissa eri yliopistojen laitokset yhdessä antavat väitöskirjojen ohjausta. Laitokset ovat usein liian pieniä, jotta ne voisivat vastata hyvin kaikista tehtävistä. Monia hyviä avauksia esimerkiksi yhteistoiminnan suuntaan on jo tehtykin ja yhtä ja toista on vielä mahdollista tehdä. Psykologian laitosten yhteinen Psykonet-verkosto on hyvä esimerkki onnistuneesta yhteistoiminnasta.

Näiden radikaalien puheiden rinnalla on hyvä muistaa, että opetusministerit – ja viime vuosien hallituspuolueet – ovat koko ajan laajentaneet korkeakoululaitosta kehittämällä ammattikorkeakouluja. Vasta nyt on herätty siihen, että ainakin aloituspaikkoja pitää vähentää. Puheet supistamisesta ovat siinä mielessä outoja, että nykyinen laajuus on ollut tietoisen kehittämisen tulosta. Ammattikorkeakoulujen kehittäminen on viime vuosina ollut tärkeämpää kuin yliopistojen kehittäminen. Yliopistoja on kuitenkin samalla syytetty tehottomuudesta, huolimatta siitä, että tulosluvut ovat selvästi nousseet.

Todellisuudessa yliopistojen määrä edelleen kasvaa yliopistokeskusten myötä. Nämä alkavat olla de facto -yliopistoja ja ovatkin sellaisia muutamien vuosien kuluttua. Onhan selvää, että nämä laajentuvat keskukset eivät enää halua olla alisteisia jollekin yliopistolle. Poliittista tukea tälle pyrkimykselle varmasti jossakin vaiheessa löytyy. Tätä taustaa vasten puheet yhdestä, kolmesta tai edes viidestä yliopistosta ovat lähes absurdeja. Kuka opetusministeri tai mikä hallitus haluaa lopettaa jonkin yliopiston toiminnan? Sen päivän haluaisin nähdä – joskaan en sellaista toivo.

Kun korkeakoulujen ja yliopistojen – tai ns. keskusten – määrä kasvaa, ratkaisuna tulee olemaan kaikenlaisen yhteistoiminnan suosiminen. Tästä on varmasti hyötyäkin, mutta sen hinta voi olla suuri. Korkeakouluväki joutuu kuluttamaan suuren osan työajastaan erilaisissa johtokunnissa, suunnitteluryhmissä ja työryhmissä. Tämä puolestaan syö aikaa juuri tutkimukselta, jonka merkitystä aiheellisesti on haluttu korostaa. Luontevin tapa edistää tutkimuksen laatua on lisätä tutkimusrahoitusta sekä vähentää yliopistojen sisäänottoa. Monet laitokset joutuvat ottamaan aivan liian paljon opiskelijoita opettajamäärään nähden. Myös vapaaehtoisuuteen ja todellisiin tarpeisiin perustuva, yhteistoiminta on useimmilla aloilla hyödyllistä.

Hyvä on muistaa sekin, että vaikka Suomessa ei ole kansainvälisten arviointien mukaan yhtään todellista huippuyliopistoa, meidän yliopistojemme taso on todennäköisesti keskimäärin hyvä. Jopa Yhdysvalloissa on runsaasti sellaisia yliopistoja, jotka eivät sijoitu edes tuhannen parhaan listoille.