Mistä psykopatiassa on kysymys?

Julkaistu “Alakerta”-osiossa Aamulehdessä syksyllä 2004

Nelosella 19.8. esitetty ohjelma psykopatiasta nostatti hiukset pystyyn. Ohjelma käsitteli psykopatiaa aivojen häiriöihin liittyvänä sairautena. Sairaussanaa tässä yhteydessä ei asetettu kyseenalaiseksi vaan lähtökohta oli, että psykopatia on sairaus. Kuitenkin jopa fyysisen sairauden määrittäminen on vaikeaa, koska moni sairaus täytyy määrittää jonkin raja-arvon avulla. Hyvä esimerkki on verenpaine. Sairauksista voidaan esittää tyypillisiä esimerkkejä (keuhkokuume, sydäninfarkti) mutta käytännössä diagnoosien tekeminen on usein hankalaa.

Määrittelyn vaikeus. Vielä vaikeampi on määrittää psyykkisiä häiriöitä. Yksimielisyyttä ei ole saavutettu. On psykiatreja ja psykologeja, jotka eivät pidä esimerkiksi skitsofreniaa sairautena vaan elämisen ongelmana. Tämän tulkinnan mukaan skitsofrenian hoitaminen sairautena johtaa suurempiin ongelmiin kuin jos sitä käsiteltäisiin elämisen ongelmana. Enemmistö alan asiantuntijoista kuitenkin katsoo, että sairaussana kuvaa skitsofreniaa hyvin. Samoin esimerkiksi vaikeaa masennusta on syytä pitää sairautena. Masennus on kuitenkin samalla esimerkki siitä, että rajanveto on hankalaa. Kun masennus on erittäin vaikea, sillä on paljon sairaudenkaltaisia ominaisuuksia mutta mihin kohtaan vedämme rajan? Puhutaanhan arkielämässä aika huolettomasti masennuksesta, jota näyttää olevan paljon liikkeellä. Psyykkisen häiriön määritelmään vaikuttaa aina se, mikä jossakin kulttuurissa on hyvää ja asiallista käyttäytymistä ja missä kulttuurin odotuksista poiketaan.

Näkemys, jonka mukaan poikkeavuudet ovat sairauksia, on psykiatriassa yleinen. “Psykopatia” voidaan kuitenkin ymmärtää elämään kuuluvana luonnollisena vaihteluna. Usein ne, jotka korostavat sairaustulkintaa, antavat ymmärtää, että toisella tavalla ajattelevat väheksyvät esimerkiksi alkoholismin tai “psykopatian” aiheuttamia ongelmia. Näinhän ei tietenkään tarvitse olla. Vaikka nämä kaksi ongelmaa yleisessä keskustelussa usein tulkitaan häiriöksi tai sairaudeksi, ne ovat luonteeltaan hyvin erilaisia ilmiöitä. Alkoholin käyttö on ainakin aluksi enemmän tai vähemmän tietoinen valinta, kun taas “psykopatia” on eräänlainen elämänfilosofia, joka muotoutuu vähitellen yksilönkehityksen tuloksena.

Sanat sairaus, häiriö ja ongelma antavat jokainen erilaisen kuvan siitä mistä on kysymys. Sairaus kuvaa fyysisen tilan poikkeavuuksia, kun taas häiriö luonnehtii koko organismin “koneiston” toiminnan ongelmia. Sekä sairaus- että häiriösana antavat ymmärtää, että tilanne on syntynyt jostakin yksilöstä itsestään riippumattomasta tekijästä. Ongelma antaa ihmiselle itselleen enemmän vastuuta, koska se edellyttää ratkaisua vaativien kysymysten arviointia ja käsittelyä. Sanojen käyttö ei siis suinkaan ole neutraalia sen suhteen, miten vastuukäsite ymmärretään.

Diagnostisen määrittelyn horjuvuus. Edelliseen liittyy läheisesti kysymys psyykkisten sairauksien tai häiriöiden diagnostiikasta. Diagnoosit perustuvat suurelta osin Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen asettamien komiteoiden ratkaisuihin. Näkemykset ovat 50 vuoden aikana muuttuneet ja monista asioista on komiteassa äänestetty. Diagnostinen järjestelmä ei siis millään muotoa ole lopullinen totuus asioissa, vaan se voi heijastaa tieteellisen tutkimuksen lisäksi aikaan liittyviä ennakkoluuloja ja poliittisia näkemyksiä. Yksi suunta on kuitenkin aivan selvä. Diagnoosien määrä kasvaa koko ajan. Yhä suurempi osa poikkeaviksi todetuista käyttäytymisestä määritetään psyykkiseksi häiriöksi tai sairaudeksi. Epidemiologisissa tutkimuksissa psyykkisistä häiriöistä ja sairauksista kärsivien lukumäärät voivat olla korkeita. Jopa kolmanneksen tai neljänneksen väestöstä on arvioitu kärsivän erilaisista häiriöistä. Joko olemme lähes katastrofin partaalla tai sitten käsitteen alan laajentamisessa on menty mahdottomuuksiin.

“Psykopatian” biologisuus. Tuon ohjelman puitteissa monet tutkijat antoivat ymmärtää, että neurologinen tutkimus on jo tuottanut selkeitä tuloksia. Kun löydät psykopaatin, hänellä on tuo häiriö ja kun häiriö löytyy, sinulla on edessäsi psykopaatti. Tosin tutkijat olivat erimielisiä siitä, mihin psykopaattien ja normaalien ihmisten rakenteelliset tai toiminnalliset erot paikallistuvat. Uskon, että useimmat aivojen tutkijat pitävät tällaisia tulkintoja yksipuolisina. Kysymyshän ei ole siitä, etteikö aivotoimintojen ja käyttäytymisen välillä vallitsisi yhteyksiä. Nämä ovat kuitenkin hyvin mutkikkaita ilmiöitä, joissa tilanteiden, ympäristöjen ja kulttuurin vaikutus on suuri. Tutkimukset ovat osoittaneet, että perityt biologiset tekijät ovat yhteydessä siihen, miten ihminen elää ja toimii. Perityt tekijät ovat mukana sekä myönteisissä että kielteisissä ominaisuuksissa. Nämä eivät kuitenkaan välttämättä näy yksittäisissä tilanteissa vaan tarkasteltaessa ihmisen toimintaa laajasti useissa eri tilanteissa. Tutkimustiedot ovat keskimääräisiä tuloksia siitä, miten perintötekijöiden vaikutukset tulevat esiin tietyn kulttuurin piirissä. Ei siis ole tarpeen kiistää, etteikö “psykopatia” olisi monessakin mielessä biologinen ilmiö. Sama pätee älykkyyteen, kiltteyteen tai onnellisuuteen. Tällä kertaa olennaista on se, että erotamme koko joukon kielteisiä piirteitä jakautuman ääripäästä ja sanomme, että kyseessä on sairaus. Jakautuman toisessa päässä voidaan myös erottaa joukko ihmisiä, jotka ovat kaikin tavoin ihania ihmisiä, suorastaan psykopaatin vastakohtia. Heitä ei ainakaan vielä nimitetä sairaiksi. Tosin olen nähnyt kurssiesitteitä, joiden otsikkona oli suunnilleen näin “Oletko sairastunut kiltteyteen? Tule meille hoidettavaksi.”

Tuossa ohjelmassa viitattiin ohimennen kulttuuriin. Ohjelmassa mainittiin, että länsimainen kilpaileva kulttuuri näytti antavan paljon tilaa psykopaateille. Tätä ajatusta olisi pitänyt jatkaa. Toiseksi todettiin, että kehitysmaiden kurjissa olosuhteissa ei tule psykopaatteja. Tätä pidettiin aivan kuin itsestään selvänä eikä tutkimuksiin tarvinnut vedota. Millä nimikkeellä meidän pitäisi nimittää esimerkiksi lapsisotilaita? Ehkä ei länsimaisen mallin mukaan psykopaateiksi, mutta onhan heidän kehityksensä häiriintynyt. Tai mitä on sanottava kadulla liikkuvista lapsista, jotka elättävät itsensä olosuhteiden pakosta varastamalla ja itseään myymällä? “Psykopatia” on biologian ja kulttuurin yhteistulosta.

Rikollisuutta ja poikkeavaa käyttäytymistä verrattaessa kulttuurierot ovat häkellyttävän suuria. Ohjelman mukaan valtaosa rikollisista on psykopaatteja. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö psykopaatteja olisi vankiloitten ulkopuolella. Ohjelma antoi pikemminkin kuvan, että heitä liikkuu suorastaan laumoittain keskuudessamme. Esimerkiksi Japanissa tehdään paljon vähemmän rikoksia kuin Yhdysvalloissa. Eräissä paljon tutkituissa yhteisöissä (amishit, hutteriitit) kaikenlaisia poikkeavuuksia on vähän. Vaikuttaa siltä, että noissa yhteisöissä psykopaatitkaan eivät saa tilaa.

Ne ongelmat, joista erityisesti kiistellään eli alkoholismi ja psykopatia, saavat hyvin erilaisia ilmiasuja eri kulttuureissa. Jos alkoholin käyttö on kulttuurissa hyvin säädeltyä tai valvottua, käyttäytymistason ongelmia voi olla vähän. Kulttuurin arvoilla on siten ratkaiseva merkitys. Jos kunnon kansalainen ei kerta kaikkiaan humallu tai humaltuu vain hyvin tarkasti rajatuissa tilanteissa, niin silloin myös alkoholismi on harvinaista. Geneettiset taipumukset varmaankin ovat olemassa, mutta niiden potentiaaliset haittavaikutukset eivät tule esiin.

“Psykopatia” ja yleensä persoonallisuushäiriöt ovat juuri sen tähden hankala ilmiö, että joissakin kulttuureissa tällaista käyttäytymistä suositaan. Länsimainen individualistinen kulttuuri ruokkii tällaisia piirteitä. Jokaisen tulee hoitaa omat asiansa, pärjätä ja kilpailla. Menestys- ja suorituspaine on kova, mikä tarjoaa hyvän maaperän psykopaattisille piirteille. Palautteet ovat ristiriitaisia: toisaalta pitäisi olla myönteinen ja empaattinen ihminen, mutta toisaalta pitäisi olla vahva, tehokas ja jopa häikäilemätön. Miten tällaisessa kulttuurissa pitäisi navigoida?

Hoito. Kun ratkaisua lähdetään hakemaan aivoihin laitettavista mikrosiruista, ollaan pahasti hakoteillä. Tämä on samalla kulttuuriin nähden antaa mennä -asenne. Koska emme mahda kulttuurille mitään vaan laitettakoon itse kullekin mikrosirut päähän ja pillerirasiat käteen. Eiköhän ajan myötä jokaiselle ongelmalle löydy omat mikrosirunsa ja pillerinsä. Mitä teemme ihmisille, jotka eivät tällaisia siruja tai pillereitä lainkaan halua?

Ohjelmassa eräs asiantuntija totesi, että lapsia ei pidä nimittää psykopaateiksi vaikka heillä olisi käyttäytymisen ongelmia. Tämä on hyvä, mutta saako aikuisia testituloksen perusteella ilman muuta nimittää psykopaatiksi? Leimaamisen vaarat ovat todellisia, koska rajanveto on vaikeaa. Kuka poimii häikäilemättömät ihmiset testiin diagnosoitavaksi? Kuka määrittää rajat? Kenellä on oikeus ryhtyä toimenpiteisiin? Nämä ovat niin vaikeita kysymyksiä, että tuollainen roiskiva ohjelma tuottaa koko asialle vahinkoa. Viesti oli sisäisesti ristiriitainen. Toisaalta meillä on keskuudessamme tällaisia pelottavia ihmisiä, toisaalta heihin kaiketi pitäisi suhtautua ymmärtävästi ja jollakin tavalla auttaa heidän tilaansa.

Elämään valitettavasti kuuluu se tosiasia, että monilla meistä on kiusallisia ominaisuuksia yhteiselämää ajatellen. Joillakin nämä ovat kovin häiritseviä ja tuottavat suurta vahinkoa. Mieluummin kuin mikrosiruja soisin panostettavan sellaiseen kasvatukseen, jossa ihmisten kunnioittamista painotetaan. Työpaikoilla tarvitaan sellaisia normeja ja pelisääntöjä, joiden avulla häikäilemätöntä käyttäytymistä voidaan ehkäistä ja joilla niihin voidaan nopeasti puuttua leimaamista kuitenkin välttäen. Koko yhteiskunnassa on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten pahaa jälkeä muista ihmisistä piittaamaton yksilökeskeisyys ja jatkuva kilpailun ja menestyksen korostaminen aiheuttaa.

Lopulta kysymys koskettaa vapaan tahdon ongelmaa. Millaisista asioista ihminen itse on vastuussa ja missä hän voi väistää vastuunsa? Miten kokonaisvaltaisena vastuu tai vastuuttomuus ymmärretään? Vaikka ihminen ei olisi vastuussa siitä, miten hänelle jokin ongelma on kehittynyt, onko hän silti vastuussa ongelman ratkaisemisesta? Tiede ei voi antaa näihin kysymyksiin lopullisia vastauksia vaan kysymys on myös filosofisista, arvoihin liittyvistä asioista.

Romanttinen rakkaus

Haastattelu romanttisesta rakkaudesta vuodelta 2004

1. Romanttinen rakkaus ilmiönä ja käsitteenä. Miten määrittelisit rakkauden?

Rakkaudessa on kaksi ulottuvuutta, kiitollinen arvostus ja fyysinen halu. Romanttisessa rakkaudessa nämä ovat molemmat mukana, agapé-rakkaudessa (esim. Paavalin kuvaus) korostuu toisen kunnioitus ja halu toimia toisen parhaaksi. Romanttinen rakkaus ennen kaikkea kulttuurinen ilmiö, joka suuntaa ihmisen turvallisuuden, läheisyyden ja seksuaalisuuden tarpeita. Länsimaisessa kulttuurissa romanttinen rakkaus on sokea, hallitsematon, voimakas tunnetila, jonka kohteena on juuri minulle tarkoitettu ainoa oikea ihminen.

2. Mistä rakkauden tutkimuksessa juuri nyt keskustellaan?

Hyvin monista eri asioista. Yksi tärkeä teema on rakkauden merkitys ihmisen hyvinvointia edistävänä asiana.

3. Miten kahden ihmisen välinen romanttinen rakkaus alkaa?

Edellytyksenä on altistuminen romanttisen rakkauden idealle, maailman katselu romantiikan silmin, sopivan kohteen ilmaantuminen, seksuaalinen vetovoima, myönteinen ensivaikutelma, “sielujen sympatian” tunnistaminen ja salaisuuksien vaihtaminen. Tilanteet sinänsä voivat olla aivan ainutkertaisia ja niissä hyvin pienetkin asiat voivat olla tärkeitä.

4. Onko rakkaus tunne, tuntemus, halu vai suhde. Vai jotain aivan muuta?

Rakkaus on tunne, mutta se on myös suhde, tahtomista, tekoja, ajatuksia, haluja, arvostuksia ja periaatteita. Sitä on mahdoton tyhjentää yhdellä sanalla tai käsitteellä.

5. Aristoteles määrittelee rakkauden hyvän toivomiseksi toiselle juuri toisen eikä itsemme vuoksi. Kykenevätkö ihmiset tällaiseen rakkauteen?

Ilman muuta kykenevät. Aina voidaan keksiä itsekkäitä motiiveja myönteisille asioille, mutta ihmisluontoon kuuluu sekä kyky etsiä omaa etua että kyky toimia toisen parhaaksi. Ei haittaa, että nämä usein sekoittuvat toisiinsa.

6. Romanttinen rakkaus vai arkinen kiintymys, mihin perustuu romanttisen rakkauden kaikkivoipainen huuma?

Robert Sternberg erottaa osuvasti rakkaudessa intohimon, läheisyyden ja sitoutumisen. Näitä yhdistelemällä voidaan kuvata rakkauden eri muotoja. Romanttisen rakkauden tieteelliset selitykset ovat helposti latteita. Niissä voidaan painottaa kulttuuria ja biologiaa eri suhteissa. Ilman muuta paineet tulevat molemmista suunnista. Olennaista on kokemus, että me kaksi kuulumme yhteen ja olemme toisillemme äärettömän tärkeitä; oikeastaan muita ei meidän lisäksi olekaan. Toisen ehdoton hyväksyntä on jotakin käsittämätöntä ja hyvin palkitsevaa.

7. Mikä on tärkein asia, jonka olet rakkaudesta urasi aikana oivaltanut?

Rakkauden ilmaiseminen, rakkauden tekojen tärkeys.

8. Tuottaako romanttinen rakkaus onnellisuutta?

Kyllä se tuottaa. Tutkimusteni mukaan rakastuneet ihmiset ovat keskimääräistä onnellisempia.

9. Voisiko ihminen elää ilman romanttisen rakkauden tuomaa iloa?

Joissakin kulttuureissa romanttisen rakkauden idea on suorastaan omituinen. Jos jotakin romanttisen rakkauden kaltaista noissa kulttuureissa ilmeneekin, sitä ei katsota hyvällä silmällä eikä pidetä oikeana perustana avioliitolle. Rakkaus tietenkin eri muodoissaan on universaali asia, samoin seksuaalinen vetovoima, mutta maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eri syistä eivät ole kokeneet romanttista rakkautta. Monet muutkin asiat antavat ihmisen elämään iloa ja onnellisuutta.

10. Voiko rakkautta toisessa sytyttää jollain tietoisella teolla?

Kuulostaa aika epätoivoiselta. “Kun toimin tietyllä tavalla, tuo ihminen rakastuu minuun.” Varmaan tällaista on yritetty, mutta luultavasti yleensä huonolla menestyksellä. Kiinnostusta ja myönteistä asennetta voi ilman muuta synnyttää jollakin tietoisella teolla. Rakkaudessa on kysymys vuorovaikutuksesta, jossa molempien osapuolien panos on tärkeä.

Sopimusvuori ry:n psykiatrinen kuntoutustoiminta Tampereella

Yleiskuva

Sopimusvuori ry:n ensimmäiset kuntoutusyhteisöt perustettiin v. 1970 vaiheessa, jolloin mielenterveyspalveluja oli niukalti tarjolla. Hoito oli hyvin sairaalakeskeistä ja hoitoajat olivat pitkiä. Tuolloin mielisairaalapaikkoja oli Suomessa toiseksi eniten koko maailmassa (noin neljä paikkaa tuhatta asukasta kohden). Syntyi ajatus kehittää avohoitoon vaihtoehtoja, joissa pitkäaikaispotilaita voitaisiin kuntouttaa omaehtoiseen elämään yhteiskunnassa. Tuolloin potilaat miellettiin holhokeiksi, joista hoitohenkilökunta oli vastuussa. Sopimusvuoren tavoitteena oli luoda hoitoyhteisöjä, joissa asiakkaat (potilassanasta luovuttiin) voisivat saada uudelleen täysivaltaisen kansalaisen roolin. Ennen kaikkea tavoitteena oli kauan sairaalassa olleiden skitsofreniaa sairastaneiden henkilöiden elämän laadun kohentaminen.

Ensimmäiset asiakkaat olivat sanan varsinaisessa merkityksessä pitkäaikaispotilaita. Jotkut olivat olleet 40 vuotta yhtäjaksoisesti sairaalassa. He olivat aivan vieraantuneita arkisesta elämästä. Monilla oli psykoottisia oireita, mutta ensisijainen sairaalasta lähtemisen este oli kuitenkin sosiaalisten taitojen puute. Ensimmäinen tehtävä oli perustaa kuntoutuskoteja, joissa näitä taitoja voitiin opetella. Siirtymä oli monelle vaikea, mutta kukaan ei halunnut palata sairaalaan takaisin, vaikka tätä mahdollisuutta tarjottiin. Kuntoutuskodit olivat pieniä ja niissä oli vähän henkilökuntaa. Tämä antoi asiakkaille mahdollisuuden osallistua kaikkiin kodin askareisiin. Sairaalassa he olivat tottuneet siihen, että kaikki tarjottiin valmiina, mutta kuntoutuskodeissa kaikkien panos oli välttämätön. Ilman yhteistä panosta yhteiselämä olisi käynyt mahdottomaksi. Kuntoutuskodit ja muutkin Sopimusvuoren yhteisöt toimivat terapeuttisen yhteisön periaatteella. Terapeuttiset yhteisöt korostavat yhteisöjen jäsenten omakohtaista vastuuta ja mahdollisuutta päättää yhdessä asioista.

Yhdistyspohjalle perustettu Sopimusvuori ry laajeni seuraavina vuosina nopeasti, koska avohoidon tarve oli suuri. Yhteistyö Pitkäniemen sairaalan kanssa – josta asiakkaat pääasiassa tulivat – muodostui hyväksi, koska sairaalassa tajuttiin tällaisten uusien vaihtoehtojen tarve. Yhdistys perusti sekä kokovuorokautisia kuntoutuspaikkoja (kuntoutuskodit, pienkodit, asunnot) että päiväpaikkoja (työsalit, päivätoimintakeskukset, päiväkerhot), jonka lisäksi Sopimusvuori organisoi vapaaehtoistoimintaa, koulutusta ja käynnisti jo vuonna 1971 tutkimustoiminnan. Hyvin tärkeä alue on ollut tiedotus, joka näkyi mm. siten, että Sopimusvuoressa on vieraillut tuhansia kotimaisia ja ulkomaisia vieraita sen toiminnan aikana. Työsalit ovat tarjonneet asiakkaille suojatyötä aina lajittelu- ja nidonta tehtävistä rakennusten kunnostukseen ja pesula- ja kahviotyöskentelyyn asti.

Tällä hetkellä Sopimusvuori ry:llä on 28:ssa kuntoutusyhteisössä ja 42 tuetussa asunnossa 466 kuntoutuspaikkaa. Työntekijöitä on kaikkiaan 97. Uusi työalue on dementiahoitokotien ylläpito, joita on kaikkiaan 12. Niissä paikkoja on 137. Sopimusvuori tekee Tampereen kaupungin ja lähikuntien kanssa sopimuksia, joiden perusteella se saa tietyn maksun jokaisesta asiakkaasta. Lisäksi asiakkaat maksavat eläkkeistään osan asumis- ja kuntoutuskustannuksista. Yhdistystä johtaa toiminnanjohtaja tukenaan yhdistyslain mukainen hallitus ja vuosikokous.

Tehdyt tutkimukset osoittavat, että yhteisöjen ilmapiiri on keskimäärin myönteinen ja että asiakkaat ovat jatkuvasti edenneet kuntoutuksen portailla. Huomattava osa sairaalasta tulevista asiakkaista sijoittuu omaehtoisen asumisen muotoihin.

(ks. www.sopimusvuori.fi)

Sopimusvuoren taustaa ja periaatteita

Psykiatrista hoidon ja kuntoutuksen muutoksia 25 vuoden aikana kuvataan seuraavassa Sopimusvuori ry:n kokemusten perusteella. Kun uusi malli osoittautuu merkittäväksi, sen vaikutukset näkyvät laajasti. Vaikutukset eivät rajoitu vain konkreettisiin hoidon tai kuntoutuksen muotoihin, vaan ne näkyvät myös kuntoutuvien ihmisten elämässä ja koko hoitojärjestelmässä. Sopimusvuori sekä heijastaa yleisiä muutoksia että omalta osaltaan on ollut näitä muutoksia tukemassa:

  1. Kulttuuri; erityisesti yhteiskunnassa vallitsevat asenteet ja tulkinnat
  2. Organisaatio; toiminnan organisoituminen, johtaminen ja työnjako
  3. Kuntoutusmalli; kuntoutuksen filosofia ja keskeiset periaatteet
  4. Vuorovaikutus; asiakkaan/potilaan ja henkilökunnan vuorovaikutuksen määrä ja laatu

Sopimusvuoren panos voidaan tiivistää seuraaviin otsakkeisiin:

  1. Holhokista kansalaiseksi
  2. Organisaatiosta yhteisöksi
  3. Täysihoidosta kodin huoltajaksi
  4. Hoidon kohteesta yhdessä tekijäksi

Holhokista kansalaiseksi

Sopimusvuoren perustamisen aikoihin (1970-luvun taitteessa) mielisairaalapotilaiden rooli oli vakiintunut kielteiseksi. Kun ihmiset saivat tutkimuksissa valita, kumman he valitsisivat, vankilan vai mielisairaalan, valinta kohdistui yleensä vankilaan. Kun joudut mielisairaalaan saat kaiken toivon heittää. Vankilasta sentään pääsee joskus poiskin. Vanki jopa yleensä tietää, koska pääsee pois. Toisin oli mielisairaalan laita, sinne joutui ties kuinka pitkiksi ajoiksi.

Myös Suomessa tehdyt asennetutkimukset tukevat tätä synkkää näkemystä (Ojanen, 1985). Mielisairaan ominaisuuksia olivat pelottavia, arvaamattomia, jopa vaarallisia. Kuva sisälsi kuitenkin ristiriitaisia aineksia. Ihmisten omat asenteet olivat melko myönteisiä, mutta muiden ihmisten asenteita pidettiin hyvin torjuvina. Minä käyttäydyn mielisairaita kohtaan asiallisesti, mutta muut ihmiset ovat ilkeitä ja ennakkoluuloisia.

Asennetutkimuksia on vaikea tulkita. Vastaavatko asenteet käyttäytymistä? Voidaanko asenteista ennakoida ihmisten käyttäytymistä? Yksiselitteistä vastausta ei voida antaa. Ihmisten konkreettinen toiminta, esimerkiksi torjunta, riippuu monista eri tekijöistä. Siihen vaikuttavat kummankin osapuolen tilapäiset ja pysyvät ominaisuudet sekä vuorovaikutustilanteen luonne. Asenteiltaan torjuva voi suhtautua konkreettisessa tilanteessa myönteisesti ja asenteiltaan myönteinen kielteisesti. Myönteiset asenteet voivat kadota silloin, kun poikkeavasti käyttäytyvä, erilainen, ihminen tulee hyvin lähelle. Kaukaa on helppo rakastaa toista ihmistä.

Myös hoitohenkilökunnan asenteet olivat etenkin 1950- ja 1960-luvuilla torjuvia niissä maissa, joissa tutkimuksia silloin tehtiin. Suomessa tällaisia tutkimuksia on tehty vasta myöhemmin. Seuraavat tulkinnat 1970-luvn taitteesta perustuvat siten paljolti kirjoittajien omiin havaintoihin ja tulkintoihin kuin tutkimustuloksiin. Hoitohenkilökunnan asenteet olivat pessimistisiä ja holhoavia. Etenkin keskusteluissa tuli esiin näkemys, että mielisairaus on kova tauti, joka vaatii usein elämänikäisen hoidon laitoksessa. Silti myös aitoa hoivaamisen ja suojelun halua tuli esiin. Käsitystä vahvisti varsinkin se, että ns. B-sairaaloista lähdettiin vain kappelin kautta.

Väitöskirjatutkimuksessani henkilökunta arvioi, että puolet uusista sairaalapotilaista palaa uudelleen sairaalaan kahden vuoden aikana. Joukossa oli tuolloin runsaasti neuroottisiksi diagnosoituja potilaita. Todellisuudessa palanneiden luku oli puolet odotetusta. Erik Anttisen ja Ritva Jokisen tekemät selvitykset Pitkäniemen sairaalassa 1960-luvulla osoittivat konkreettisesti, miten mahdottomana sairaalasta lähtemistä pidettiin. Henkilökunta suhtautui pessimistisesti potilaiden mahdollisuuksiin selviytyä sairaalan ulkopuolella.

Vallitsevat asenteet heijastivat hoitojärjestelmän luonnetta. Pitkäaikaispotilaita oli paljon, eikä vaihtoehtoja ollut tarjolla. Kun lähtö sairaalasta tuli vuoden, parin sairaalahoidon jälkeen käytännössä mahdottomaksi, ajateltiin, että syynä oli nimenomaan sairauden vaikeus. Järjestelmän puutteita on vaikea nähdä.

Potilas itse oli hyvin sopeutunut osaansa. Hänkin tunsi, ettei vaihtoehtoja ollut tarjolla. Muistan vielä hyvin, miten oudolta nuoresta ja vihreästä tutkijasta tuntui, kun kysymykseen “haluaisitteko lähteä sairaalasta” vastasi heti myöntävästi vain 43% haastattelemistani potilaista (Ojanen, 1975). Potilaat olivat melko tyytyväisiä elämäänsä, joskin on vaikea sanoa, mitä sana tyytyväisyys tässä yhteydessä merkitsee. Onko tyytyväisyys  peruste sille, että ihmisiä pidetään vuosia sairaalassa?

Sopimusvuoren perustajilla ja toimintaan mukaan tulleilla oli käsitys, että näin ei tarvitse ajatella (ks. Ojanen ym. 1995). Sopimusvuoren lähtökohta oli idealistinen. Sopimusvuorelaiset uskoivat ihmisen mahdollisuuksiin silloinkin, kun hän oli ollut 40 vuotta mielisairaalassa. Piilossa olleet taidot ja halu oppia uusia asioita tulevat esiin, kun ympäristö on kannustava ja virikkeellinen. Käsitykset psyykkisten häiriöiden syistä eivät varmaankaan olleet yhteneväisiä, mutta kaikkia yhdisti näkemys, että kauan sairaalassa olleiden potilaiden elämisen laatua voidaan merkittävästi kohentaa.

Sopimusvuorella oli aluksi joitakin ongelmia lähiympäristön pelkojen vuoksi, mutta tilanne korjautui pian. Tällaiset episodit (ks. Anttinen & Ojanen, 1984) olivat tietenkin kiusallisia ja osoittivat sen, että valistusta ja tiedotusta tarvitaan. Psyykkisistä ongelmista kärsivään ihmiseen tuli suhtautua mahdollisimman luonnollisesti. Toinen ihminen on lähimmäinen, johon tulee suhtautua avoimesti ja myönteisesti.

Ympäristön kielteiset reaktiot eivät suinkaan ole pelkkää pahansuopaa ennakkoluuloisuutta, vaan niiden takana on ihmisen luonnollista varautuneisuutta uutta, erilaista ja poikkeavaa kohtaan. Tämä varautuneisuus on auttanut ihmistä selviytymään läpi vuosituhansien. Toisen ihmisen kummallinen käyttäytyminen ei suinkaan herätä ihastusta,  vaan kummeksuntaa, pelkoa ja vihastustakin.

Luonnollisuus ymmärretään Sopimusvuoressa myös rehellisyytenä toista ihmistä kohtaan. Toisen ihmisen hyväksyminen ja kunnioittaminen ihmisenä ei tarkoita sitä, että toisen vastuuttomuus tai poikkeavuus hyväksyttäisiin. Sopimusvuoreen tuleva asiakas on vastuussa käyttäytymisestään. Psyykkinen sairaus voi vaikeuttaa tai haitata vastuun ottamista, mutta se ei vie sitä kokonaan tai pysyvästi. Sopimusvuoressa asiakasta totutetaan vastuullisen kansalaisen rooliin. Vastuullisuus merkitsee osallistumista yhteisöjen toimintaan sekä omien asioiden hoitamista. Asiakas siivoaa, laittaa ruokaa, päättää yhteisestä ohjelmasta, osallistuu yhteisiin tilanteisiin ja tapahtumiin. Hänellä ei ole oikeutta elää kuin muita ei olisi olemassakaan.

Kehitys “holhokista kansalaiseksi” edellyttää työtä kahdella tasolla. Asiakasta koetetaan irrottaa holhotun potilaan roolista, mutta samalla Sopimusvuori – ja nykyisin monet tämän mallin mukaiset järjestöt – tekevät valistustyötä, joka tekee tämän muutoksen mahdolliseksi. Yhteiskunnan on hyväksyttävä tämä roolin muutos ja suostuttava kohtelemaan entisiä holhokkeja täysivaltaisina kansalaisina.

Organisaatiosta yhteisöksi

Sairaalat ovat toimineet ja yhä toimivat byrokraattisen mallin mukaan. Ne ovat keskitetysti johdettuja ja hierarkkisia. Tämä ei perustu pahaan tahtoon tai vallanhimoon, vaan siihen, että suuret yksiköt vaativat työnjakoa, valvontaa ja ohjausta kyetäkseen vastaamaan tehtävistään. Jo perheitä tutkittaessa on havaittu, että suuret perheet kehittävät yksityiskohtaisia sääntöjä selviytyäkseen arkisista ongelmistaan (Bossard & Boll, 1956).

Suurilla organisaatioilla on taipumus ajautua toimintamalliin, jolle on ominaista uho ja häikäilemättömyys. Tämä näkyy selvimmin suurten yritysten toiminnassa. Suomessa pankit tarjoavat hyvän esimerkin tästä kehityksestä. Samaa ilmiötä on ollut nähtävissä myös esim. postin, tielaitoksen ja suurten kaupunkien toiminnassa. Kun aikaisemmin mielivalta henkilöityi yksinvaltiaaseen tai hänen edustajaansa, nyt se sijoittuu paljon epämääräisemmin jonkin organisaation sisuksiin. Yksinvaltiaiden psykopatian korvaa suurten organisaatioiden psykopatia. Organisaatioiden psykopatia näkyy mm. seuraavissa muodoissa:

  1. Suuri on aina oikeassa
  2. Organisaatio päättää ei yksilö
  3. Arvostelu on organisaatiolle tuhoisaa
  4. Oikea tarkoitus pyhittää keinot
  5. Organisaatio on itsessään tarkoitus
  6. Vain organisaatioon kuuluva voi sitä ymmärtää
  7. Organisaation tulee aina kasvaa
  8. Ylhäältä tulevia käskyjä on aina noudatettava
  9. Yhteiset edut on aina turvattava
  10. Organisaatio tietää, mikä on ihmisille parasta
  11. Organisaatiolla on oikeus valvoa itseään

Mielisairaalat ovat olleet niin suuria organisaatioita, että tällainen psykopatia on niissä ajoittain vilahtanut esiin. Niiden taipumusta psykopatiaan on tukenut niiden itsenäinen ja eristetty asema. Julkisuus on organisaatioiden psykopatian pahin vihollinen. Psykiatrisessa hoidossa on voitu vedota salassapitoon, jonka uskotaan palvelevan potilaan etuja. Häntä näennäisesti suojelee yksityisyyden suojaksi kehittynyt normisto ja lainsäädäntö. Ihmisillä on salaisuuksia, jotka eivät kuulu kenellekään. Näiden paljastumista täytyy kaikin keinoin suojata. Jopa lähimmille omaisille saa antaa tietoja vain silloin, kun siihen erikseen annetaan lupa. Henkilökohtaisia tietojani on syytä tiukasti vartioida, koska niillä voidaan vahingoittaa minua. Tämä salassapidon periaate voidaan ulottaa koko organisaatiota koskevaksi. On potilaiden etu, että mitään hoitoon tai sen järjestämiseen liittyvääkään ei kerrota.

Viime vuosina tätä kehitystä on voimakkaasti tuettu sairaalan ulkopuolelta. Onko olemassa lakimiesten tukema liike, joka nostaa yksityisyyden suojan kaikkein tärkeimmäksi arvoksi? Tämä alkaa lähestyä moniin kulttuureihin liittyvää kuvan ottamisen pelkoa. Jos minusta on jotakin tietoa olemassa, se voi aiheuttaa minulle jotakin tuhoisaa. Paradoksaalisesti kuin tietojen välittäminen helpottuu, niin ihmisiä koskevan tiedon välittämiselle asetetaan yhä uusia rajoituksia. Tämä kehitys kuvaa yksilökeskeisen ajattelutavan kärjistymistä.

Mielisairaaloiden toimintaa rasittaa myös traditionaalisten sairaaloitten malli sekä siihen liittyvä virkarakenteiden omalaatuinen kehitys. Fyysisten sairauksien hoidon keskitettyä kriisimallia on sovellettu myös mielisairaaloissa. Tietenkin niitä ongelmia, joiden vuoksi ihmisiä tuodaan sairaalaan, voidaan nimittää kriiseiksi. Kriisejä syntyy myös hoidon aikana. Melkein aina kysymys on vuorovaikutukseen, eikä yksilön terveyteen liittyvistä kriisistä. Samanlaisia kriisejä hoitavat myös poliisit ja sosiaalityöntekijät.

Sairaaloissa johtamistehtävät ovat jo pitkään kytkeytyneet lääkärin koulutukseen, mikä on historiallisesti ymmärrettävää, kun otetaan huomioon koulutuksen pituus ja perusteellisuus muihin ammatteihin verrattuna. Tilanne on kuitenkin muuttunut ja monet johtotehtävät sairaaloissa ovat sellaisia, että niihin löytyy pitkälle koulutettuja henkilöitä. Tulevaisuudessa tuntuu luontevalta, että esimerkiksi hoitotieteessä väitellyt on myös lääkärin esimies hallinnollisissa kysymyksissä.

Hoito-organisaatioiden suuri koko ja hierarkkinen johtamismalli on vaikeuttanut niiden toiminnan kehittämistä ja uudistamista. Mitä hierarkkisempi malli, sitä vaikeampi konkreettista hoito- ja kuntoutustyötä tekevien ihmisten on tehdä muutoksia työhönsä. Tämä ei johdu siitä, että organisaatioiden johtoon valikoituisi jonkinlaisia despootteja, vaan keskitettyjen ja hierarkkisten organisaatioiden rakenteiden luonteesta. Vaikka ylin johto kannustaisi kehittämiseen, työntekijöillä on kuitenkin tunne, että he ovat jotenkin kahlittuja. Ja kahleita itse asiassa on paljonkin: traditio, rahan puute, tiedon puute, samaa työtä tekevät työtoverit, muut työtoverit, välittömät esimiehet, yksiköstä riippuvat muut yksiköt, ammattiliitot jne. Ei siis ole ihme, jos on turvallista tehdä työtä entiseen malliin.

Sopimusvuori joutui antamaan vastuun kuntoutusyhteisöilleen. Se oli sekä luonnollisen kehityksen tulosta että myös tietoista pyrkimystä vastuun jakamiseen. Vastuun delegointia edistivät

  • yksiköiden pienuus
  • yksiköiden hajasijoitus
  • työntekijöiden koulutuksen samankaltaisuus
  • taustalla oleva terapeuttisen yhteisön ideologia

Pian vastuun delegointi tajuttiin Sopimusvuoren voimavaraksi. Sitä haluttiin tietoisesti edistää. Vastuun jakaminen koskee tietenkin myös asiakkaita. Heille pyritään antamaan koko ajan lisää vastuuta. Seuraavassa luettelo asioista, joita useimmissa Sopimusvuoren yhteisöissä toteutetaan asiakkaiden voimin tai kiinteässä yhteistyössä heidän kanssaan (Ojanen ym 1995, s. 138-9):

  1. Asiakkaat osallistuvat tilaisuuksiin, jotka on ensisijaisesti tarkoitettu
  2. henkilökunnalle.
  3. Monet koulutustilaisuudet ovat kaikille yhteisiä; niihin osallistuvat myös asiakkaat. Asiakkaat toimivat näissä säännöllisesti alustajina.
  4. Asiakkaat toimivat sosiaalipsykiatrisen kuntoutuksen kursseilla ohjaajina ja opastajina.
  5. Asiakkaat esittelevät yhteisöjään joko yksin tai yhdessä henkilökunnan kanssa.
  6. Asiakkaat hoitavat raha-asioita, esim. ruokakassaa.
  7. Kodin töitä tehdään yhdessä; asiakkaat voivat opastaa henkilökuntaa.
  8. Asiakkaat ja henkilökunta tapaavat toisiaan myös epävirallisissa yhteyksissä, kuten henkilökohtaisissa juhlissa.
  9. Keskeiset arkiset asiat päätetään yhdessä (ruokalistat, retket, matkat).
  10. Viikko-ohjelma suunnitellaan yhdessä.
  11. Asiakkaat voivat toimia harrasteryhmien ohjaajana.
  12. Asiakkaat toimivat yhteisökokousten puheenjohtajina ja sihteereinä.

Tällä hetkellä yhteisöjen vastuu toiminnastaan on suuri. Vastuuta korostaa yhteisöjen mahdollisuus toimia oman budjettinsa puitteissa. Tietenkin yhteisöjen toiminnalla on omat rajansa, mutta ne eivät tule määräyksinä “pääkonttorista”. Toimintavapautta rajoittavat lainsäädäntö, yleiset eettiset normit, yhteistoiminta muiden yksiköiden kanssa sekä luonnollisesti kunkin yksikön omat sisäiset ehdot. Täydellistä vapautta ei voi olla olemassa, eikä se ole mikään ihanne, jotka tulisi tavoitella.

Vastuun delegoinnin lisäksi muita Sopimusvuoren yhteisöjä kuvaavia piirteitä ovat mm.

  • Toiminnan joustavuus
  • Avoimuus ulospäin
  • Hallittu riskienotto
  • Liiallisen erikoistumisen välttäminen
  • Jatkuva uudistuminen

Voiko Sopimusvuoreen syntynyttä toimintakulttuuria todella nimittää yhteisölliseksi? Yhteisöä määrittää neljä ominaisuutta: (1) tiiviit keskinäiset yhteydet, (2) yhteiset arvot, (3) aseman selkeys ja (4) vastavuoroisuus. Nämä kuvaavat myös sitä yhteisöllistä elämää, joka edelleen on tunnusomaista Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan kulttuureille. Länsimaiset organisaatiot rakentuvat yksilökeskeiselle kulttuurille (ks. Ojanen, 1994), joka merkitsee, että näitä ominaisuuksia toteuttavia yhteisöjä on yhä vähemmän ja vähemmän. Suurissa organisaatioissa ne eivät toteudu.

Sopimusvuoressa yhteisöt ovat pieniä työsaleja lukuun ottamatta. Niissä keskinäiset yhteydet ovat tiiviitä ja asiakkaat oppivat tuntemaan toisensa. Työntekijät vaihtuvat harvoin. Sopimusvuoressa pidetään kaikille yhteisiä juhlia, järjestetään retkiä ja tapahtumia. Henkilökunta kokoontuu säännöllisesti yhteisiin tapaamisiin.

Yhteisenä arvona on Sopimusvuoren henki, joka rakentuu monista osista. Siinä on mukana kristillistä arvopohjaa, vastuuta lähimmäisistä, vapaaehtoisuutta, terapeuttisen yhteisön ideologiaa, tietoisuutta uusista luovista ratkaisuista.

Yhteisön jäsenen asema ei ole samalla tavalla selkeä kuin jossakin afrikkalaisessa yhteisössä tai edes 1900-luvun alun maaseudun kylässä, mutta jäsenet tietävät kohtuullisen hyvin mitä heiltä odotetaan. Yhteisöissä olo on siinä mielessä turvallista, että niissä voi olla kauankin, jos se tuntuu järkevältä. Aseman selkeyttä edistää yhteisöjen pieni koko sekä melkoisen suuri pysyvyys. Jokainen ehtii löytämään oman paikkansa.

Vastavuoroisuus on periaate, jota Sopimusvuoressa erityisesti korostetaan. On tärkeätä, että myös henkilökunta on saavana osapuolena edes joissakin tilanteissa, muuten entinen holhokin rooli nousee esiin. Vastavuoroisuuden tulee näkyä myös siinä muodossa, että asiakkaat tekevät vuorotellen yhteisön elämään liittyviä asioita. Myös erilaisia omaa yhteisöä ja koko Sopimusvuorta palvelevia talkoita, jotka ovat yhteisöllisen elämänmuodon ilmentymä, arvostetaan Sopimusvuoressa.

Yhteisöllisyydellä voidaan tarkoittaa myös terapeuttisena yhteisönä toimimista. Siihen kuuluu klassisen Joneslaisen mallin (Maxwell Jones kehitti Englannissa terapeuttisia yhteisöjä) mukaan tavoitteisuus, vapaaehtoisuus, avoimuus, osallistumisaktiivisuus, demokraattisuus, tasa-arvo, traditionaalisten roolien murtuminen, oireiden hyväksyminen, sallivuus, todellisuuden kohtaaminen ja kollektiiviset työmuodot (Jones, 1953). Tummennetut ominaisuudet ovat traditionaalisen yhteisöllisyyden mukaisia, mutta muut pikemminkin ilmentävät länsimaille ominaista yksilökeskeistä kulttuuria. Terapeuttisen yhteisön ideologia sisältää asioista, joita on samanaikaisesti hyvin vaikea saavuttaa. Vapaaehtoisuuden ja demokratian korostaminen vie pohjaa yhteisiltä tavoitteilta, ryhmäkeskeisyydeltä ja kaikkien osallistumiselta. Vahva ryhmä tai yhteisö vaatii sitoutumista ja mukautumista.

Tavoitteet ovat keskenään ristiriitaisia ja pakottavat kompromissiin. Sopimusvuoressa on onnistuttu hyvin avoimuuden toteuttamisessa. Yhteisön asioita käsitellään yhdessä ja yhteisöt ovat myös ulkopuolisille avoimia. Lähes kuka tahansa voi tulla katsomaan, oppimaan tai tekemään yhdessä töitä yhteisön jäsenten kanssa. Myös traditionaaliset roolit ovat muuttuneet. Yhteisöissä ollaan asiakkaina tai jäseninä, eikä potilaina tai holhokkeina. Työntekijät ovat opastajia, ystäviä, tukijoita ja joskus hoitajiakin. Toki henkilökunnalla lopulta on vastuu ja pitääkin olla vastuu siitä, että asiat sujuvat. Myös todellisuuden kohtaamista on paljon. Huomattava osa asiakkaista elää kotonaan, yksiköt ovat fyysisesti siellä, missä ihmiset yleensäkin ja toiminnassa on mukana paljon sellaista, mikä pyrkii sitomaan asiakkaita todellisuuteen.

Sopimusvuoressa ei koskaan ole korostettu vapaaehtoisuutta, vaikka ketään ei väkisin pakoteta mukaan toimintaan. Silti osallistumiseen kannustavat normit ovat vahvoja. Myös oireiden hyväksyminen tuntuu Sopimusvuoren näkökulmasta oudolta periaatteelta. Ne ovat kuntoutumisen ja jopa asiakkaiden arkisen selviytymisen esteitä. Ns. positiivisiin oireisiin nähden yhteisöt ovat suhteellisen sallivia, mutta negatiivisiin eli taantumisoireisiin pyritään vaikuttamaan. Samoin oireisiin, jotka liittyvät normien rikkomiseen.

Kehitys on Sopimusvuoressa kulkenut yhteisölliseen suuntaan. Tietty hierarkkinen rakenne on olemassa, koska mikään organisaatio ei voi toimia ilman sitä, mutta tuo organisaatio palvelee yhteisöjä eikä päinvastoin. Yksiköiden pyrkimys toimia yhteisöinä on hyvin myönteinen aisa. Se ei aina voi onnistua täydellisesti. Voi syntyä kuvitelmia täydellisestä tasa-arvosta ja demokratiasta, vaikka sellainen on asiakkaiden lähtökohdat huomioon ottaen mahdotonta.

Täysihoidosta kodin huoltajaksi

Psykiatrisen hoidon ja kuntoutuksen historiassa on aineksia tragediaan, farssiin ja draamaan. Mielisairaanhoidon organisoituminen tiesi tragediaa niille ihmisille, jotka koottiin asyyleihin. Kun Pinel avasi näiden onnettomien ihmisten kahleita, elettiin dramaattisia hetkiä. Erilaisten hoitojen vaihtelu on etäältä katsoen suurta farssia, vaikka se potilaiden näkökulmasta olikin tragediaa. Lyhyt moraalisen hoidon aikakausi 1800-luvun alussa toi myönteisiä muutoksia potilaiden hoitoon. Näkemykset muistuttivat monessa suhteessa terapeuttisen yhteisön periaatteita. Hoidossa tuli vedota potilaan “moraaliin”, hänen yhä jäljellä oleviin voimavaroihinsa. Tuo psykologisten tekijöiden merkitystä korostava vaihe oli kuitenkin lyhyt, eikä se koskettanut kovin laajasti mielisairaanhoitoa. Silti tuon lähestymistavan merkkejä oli havaittavissa mm. Lapinlahden sairaalan toiminnassa.

Hoito on ollut pääasiassa kahdentyyppistä. Joko potilaille on tehty jotakin tai sitten on ajateltu että lepo ja omissa oloissaan oleminen on parasta mahdollista hoitoa. Potilaaseen kohdistuvien toimenpiteiden sarja edustaa mielikuvituksen voittokulkua. Potilaita on pyöritetty, jäähdytetty, hiostettu, kylvetetty, upotettu veteen, sidottu, riiputettu, keinutettu. Heitä on ärsytetty ja järkytetty. Myöhemmin tulivat mukaan sähköiset ärsytykset ja lääkeaineet. Kolmas linja, jota voidaan jo nimittää kuntoutukseksi, tulee näkyviin moraalisen hoidon aikana. Sille on ominaista se, että potilaat itse tekevät jotakin. Vaikka hoidon ja kuntoutuksen erot ovat paljolti veteen piirrettyjä, tämä tekijä erottaa hoidon kuntoutuksesta. Hoito kohdistuu potilaaseen, hänelle tehdään jotakin, mutta kuntoutus tapahtuu potilaan kanssa yhdessä tai hänen toimestaan.

Suojatyötä tehtiin jo ennen sotia ahkerasti sairaaloissa. Lähes kaikki potilaat osallistuivat maataloustöihin. Tämä ei vielä täytä kuntoutuksen nykyaikaisia kriteereitä, mutta on askel oikeaan suuntaan. Kuntoutuksen tulee olla tavoitteellista ja palvella potilaiden tarpeita.

Suojatyö väheni 1970-luvulla. Työtehtävät koneellistuivat ja fyysisen työn osuus väheni. Potilaiden käyttämistä sairaalan töissä lähes palkatta alettiin paheksua. Suojatyö säilyi, mutta se keskittyi erillisiin yksiköihin, joihin saivat mennä ne, jotka eivät sinne menemistä pahemmin vastustelleet. Työn tekeminen ei enää ollut osa sairaalan kulttuuria. Hoito alkoi palata vanhoille linjoilleen, joka merkitsi täysihoitoa ja tiettyjä hoidollisia toimenpiteitä, joista tärkeimpiä olivat lääkkeet. Potilaan rooliin kuului hoidon ottaminen vastaan sekä osallistuminen joihinkin terapia- tai harrastusryhmiin. Sijaa oma-aloitteisuuteen ei juuri jäänyt.

Sopimusvuoren asiakkaat olivat sisäistäneet hyvin tämän roolin. He olivat tottuneet siihen, että arkisista tarpeista ei tarvinnut murehtia. Ruoka tuli ajallaan, vaatteet tuotiin pestyinä ja huoneet siivottiin. Kun Sopimusvuoren henkilökunta halusi ottaa asiakkaita mukaan näihin tehtäviin, reaktio oli torjuva: “Tehän saatte palkan siitä, että hoidatte nämä asiat. Me olemme tulleet tänne täysihoitoon. Lukekaapa, mitä tämän paikan nimessäkin sanotaan.” Siinä todellakin luki “täysihoitoasuntola”. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että siinä tehtiin virhe. Kovin kauan tuota nimikettä ei käytettykään, koska se antoi aivan virheellisen kuvan siitä, mistä oli kysymys. Täysihoitoasuntoloista ja yleensäkin asuntoloista on sittemmin luovuttu.

Kuntoutuspaikkojen kodinomaisuutta korostettiin. Omasta kodistaan jokaisen tulee olla vastuussa. Koti rapistuu, jos siitä ei yhdessä pidetä huolta. Melko pian asiakkaat ymmärsivät, että pienehköillä maksuilla ei voida saada täysihoitoa. On mentävä muualle, vaikkapa sairaalaan, jos haluaa täysihoitoa. Työtehtävien toteuttamisessa on eletty monia vaiheita, Joissakin paikoissa on noudatettu kauan suunnilleen samaa käytäntöä, joissakin menetelmiä on vaihdettu useinkin. Yleensä on sovellettu jompaa kumpaa kahdesta tavasta. Joko vuorot on selkeästi jaettu ja ne vaihtuvat tietyn ajan kuluttua tai sitten on terapeuttisten yhteisöjen hengessä koettu ujuttaa yhteisöön ajatus, että kaikki osallistuvat kykynsä mukaan. Mitään vuoroja ei erityisesti jaeta, vaan vastuullisemmat pitävät huolta siitä, että ruokaa syntyy. Ollaan sitten ilman ruokaa, jos kukaan ei viitsi sitä laittaa.

Jatkuva vieraiden virta on toisaalta edistänyt vastuun ottamista yhteisöistä, toisaalta herättänyt kritiikkiä siitä, että vieraat ihmiset tulevat koteihin töllistelemään. Useimmat asiakkaat ovat kuitenkin aidosti ylpeitä siitä, että osallistuvat yhteisön tehtäviin ja voivat sen myöskin vieraille kertoa.

Kehitys täysihoidosta kodin huoltamiseen tapahtui Sopimusvuoressa nopeasti 1970-luvun alkupuolella. Tähän ohjasi sekä resurssien puute, että terapeuttisen yhteisön ideologia.

Terapian kohteesta yhdessä tekijäksi

Mielisairaanhoidon tilaa 1970-luvun taitteeseen tultaessa on jo edellä kuvattu. Sitä on vielä syytä täydentää muutamalla havainnolla. Koko hoitofilosofialle oli ominaista epämääräisyys. Oikeastaan kukaan ei tiennyt, missä hoito alkoi ja jokin muu elämä alkoi. Oleskelu laitoksissa jotenkin pyhitti kaiken sen hoidoksi, mitä siellä tehtiin. Tätä ajattelua esiintyy yhä vieläkin. Sairaalassa matonkuteiden leikkaaminen on askarteluterapiaa, voimistelu liikuntaterapiaa, vihannesten syöminen ja rasvan välttäminen ravitsemusterapiaa, kaikki työ on työterapiaa, mikä tahansa keskustelu on jos ei psykoterapiaa, niin terapeuttista keskustelua. Eristyksiin laittaminen on eristyshoitoa. Sairaalassa ei voi hengittääkään ilman, että se on jotakin hoitoa tai terapiaa.

Latteampi kuvaus paljastaa, että sairaalassa syödään, juodaan, puuhataan jotain, jutellaan, katsellaan televisiota, löhötään ja kuljeskellaan paljon. Suurimman osan ajasta potilaat ovat keskenään. Hyvin ahtaassa mielessä hoidolliseksi määriteltäviä kontakteja, kuten varsinaista terapiaa ja lääkehoitoa, on vähän suhteessa kaikkeen muuhun. Tietenkin ihmistä voi hoitaa lähes mikä tahansa, vaikkapa huumori tai luonto, mutta silloin ei puhuta enää hoidosta sanan alkuperäisessä merkityksessä. Potilas voi kokea hyvin hoitavana myös sen, jos hänen ei tarvitse ottaa lääkettä tai pääsee pois eristyksestä.

Psykiatrinen sairaalahoito on paljolti poikkeavan käyttäytymisen kontrolloimista. Hoidon ja kuntoutuksen mahdollisuudet ovat vähäisiä. Joskus sairaalalla voi olla myös turvapaikan tai kodin luonne. Sairaalahoitoa voidaan perustella myös sillä, että potilaalla täytyy olla jokin paikka, missä lääkehoidon vaikutuksia odotetaan ja arvioidaan. Kun on kysymys vaikeista psyykkisistä häiriöistä, seuranta avohoidossa on vaikeata.

Olipa kysymys käyttäytymisen kontrollista tai hoitamisesta, potilas on toiminnan kohteena.

Sopimusvuori ry:ssä ei virallisesti potilaita hoideta, koska hoitaminen kuuluu psykiatrisille hoitoyksiköille. Tämä on hyvä siinä mielessä, että se vapauttaa ja suuntaa toiminnan asiakkaan ehdoilla tapahtuvaksi. Nimitys asiakas on siinä mielessä osuva, että Sopimusvuori on taloudellisessakin mielessä asiakkaista riippuvainen. Jos he eivät osta Sopimusvuoren palveluita, toiminta lakkaa. Käytännössä tosin monet tahot vaikuttavat asiakkaan ostopäätöksiin. He eivät tule Sopimusvuoreen vapaasti harkiten ja punniten, vaan useimmiten ohjattuina. Kuitenkin tämä periaate tunnustetaan Sopimusvuoressa. Asiakas-nimike korostaa vaihdon tasa-arvoisuutta.

Yhteisöllinen toiminta ja siihen liittyvä terapeuttisen yhteisön ideologia edellyttää vastavuoroisia suhteita työntekijöiden ja asiakkaiden välille. Asiat eivät suju muuten kuin yhdessä tekemällä. Yhden tai kahden työntekijän on kovin vaikea pyörittää yhteisöä. Heidän on tavalla tai toisella pyydettävä ja saatava apua asiakkailta. Samoja asioita tehtäessä pahimmat roolisärmät hioutuvat.

Yhteisöt tarjoavat monia vuorovaikutuksen malleja. Vuorovaikutuksessa voi korostua asiakasrooli, joka silloin merkitsee vaihtokauppaa. Maksajana asiakas voi edellyttää, että hän saa mahdollisimman hyvää kuntoutusta. Yhteisöön tulija voi omaksua opiskelijan roolin, jolloin hänen tehtävänsä on opettajien johdolla omaksua uusia elämisen taitoja. Edelleen tulija voi olla aidosti yhteisön täysivaltainen jäsen, jolloin hän tulee samassa mielessä jäseneksi kuin vaikkapa ammattiyhdistykseen. Vihdoin hän voi olla persoona, joka merkitsee arvostukseen perustuvia ystävyyssuhteita. Sopimusvuoressa yhdessä eläminen merkitsee näitä kaikkiakin asioita.

Lähteet

ks. kirjallisuusluetteloni
sekä Sopimusvuorikirjat

Psykologia ja synti

O. H. Mowrer herätti v. 1959 melkoisen skandaalin käyttämällä Yhdysvaltain psykologien yhdistyksessä sanaa synti. “Miksi käytät tuota kauheaa sanaa synti etkä puhu vaikkapa ‘väärin tekemisestä’, ‘vastuuttomuudesta’ tai ‘moraalittomuudesta’. Synti on niin vahva sana.” Jo aikaisemmin eräs opiskelija oli ihmetellyt käyttikö hän todella luennolla sanaa synti tekemättä siitä pilkkaa.

Mowrer oli tuonut esiin näkemyksen, jonka mukaan ihmisen psyykkisissä ongelmissa on kysymys synnistä. Vasta hiljattain oli opittu, että ihminen ei ole vastuussa psyykkisistä häiriöistä, jolloin on rumaa puhua synnistä. Tämän tulkinnan takana on Freudin hypoteesi, jonka mukaan neuroosi johtuu liian vahvasta yliminästä, joka taas johtuu tylyjen ja rakkaudettomien vanhempien liian ankarasta kasvatuksesta sekä irrationaalisesta yhteiskunnasta. Ihminen itse ei ole tehnyt mitään väärin, vaan hänelle on tehty väärin.

Freud itse piti tätä oivallusta suurena keksintönä. Vanhempien väärä suhtautuminen on kuin virus, joka tekee työtään ihmisen sisällä. Sen vaikutukset ovat aivan samanlaisia.

Artikkelissaan Mower kyselee, miksi psykoanalyysi hyväksyttiin niin yleisesti, vaikka sitä ei ollut tieteellisesti testattu. Tätä ovat monet muutkin kyselleet. Ehkä syy on juuri tässä: se vapauttaa ihmisen moraalisesta vastuusta. Kaikki ongelmat ovat muiden aiheuttamia. Tällä tavoin lääketieteen ala paisuu mielettömiin mittoihin. “Dynaaminen psykiatria on lähes sortumisen partaalla” arvioi Mowrer 1959, mutta erehtyi lähes 40 vuotta.

Ihmisen vapauttamista syyllisyydestä, moraalisesta vastuusta ja erityisesti synnistä tervehdittiin suurella ilolla. Onhan paljon parempi olla sairas kuin syntinen. Kun ihmisen elämästä leikataan vastuu, tuo pelottava syntisyys, hän ei kuitenkaan oikeasti vapaudu, vaan putoaa tyhjän päälle ja alkaa kellua vastuuttomuuden sietämättömän kevyessä olotilassa. Jos kaikki ongelmat nimetään sairauksiksi, niiden yhteys moraaliseen perustaan katoaa. Kuitenkin kaikilla ihmisen tekemisillä on moraalinen ulottuvuus. Näin on silloinkin, kun ihminen kamppailee “oikeiden” sairauksien kanssa.

Mowrer näki merkkejä siitä, että teologit tempautuvat tähän “ajan henkeen” mukaan ja välttävät puhetta moraalisesta vastuusta ja synnistä. Tällainen kehitys on ollut kiistaton eikä selviä merkkejä sen päättymisestä ole havaittavissa. Teologit ovat ajoittain enemmän psykologeja kuin psykologit ovatkaan, epäili Mowrer 40 vuotta sitten.

Miten syntiin ja syntiseen pitäisi suhtautua? Eikö psykologin ja psykiatrin tehtävä ole olla puolueeton, hyväksyvä, salliva, myötäilevä, lämmin ja eettisesti neutraali? Tällaiseen ei puhe synnistä tai moraalista – “moralisti” on yksi pahimpia nykyajan haukkumasanoja – sovi ollenkaan. Tämä asenne tähtää siihen, että neuroottinen ihminen hyväksyisi itsensä. Hän hyväksyy itsensä, jos terapeutti kietoo hänet hyväksyvään pumpuliin. Periaate voidaan johtaa sekä psykoanalyysistä että Carl Rogersin asiakaskeskeisestä lähestymistavasta. Neuroottinen ei oikeasti ole syyllinen tai syntinen, vaan kuvittelee olevansa tällainen. Rogresin (ei Freudin) mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta ulkomaailma turmelee hänet. Freudin perilliset sen sijaan ajattelevat, että ihmisellä on suuri taipumus mennä harhateille erilaisten yllykkeiden viettelemänä.

Silloin unohtuu, että muutos, toipuminen käynnistyy, kun ihmistä autetaan hyväksymään eikä torjumaan syntisyytensä. Jos ihminen elää todellisten, tunnistamattomien ja ratkaisemattoman syyllisyyden varjossa, hän ei voi hyväksyä itseään. Kaikki pyrkimyksemme hyväksyä hänet valuvat hukkaan. Hän vihaa jatkuvasti itseään tulee kärsimään itsevihansa seurauksista. Mutta kun hän hyväksyy syntisyytensä, hänelle avautuu todellisen uudistumisen tie. Silloin hän voi aidosti hyväksyä itsensä. Tässä olemme freudilaisen psykoanalyysin ja monien muidenkin psykoterapian suuntien pahimpien harhojen juurilla. Freud havaitsi aivan oikein, että neuroottinen kiduttaa itseään. Hän otaksuin, että tämä kärsimys johtuu superegon irrationaalisuudesta ja ankaruudesta. Tässä on kuitenkin ongelma, jonka Freud itsekin tiedosti:

Yliminä näyttää [paradoksaalisesti] tekevän yksipuolisen valinnan [vanhempien rakastavien ja rankaisevien asenteiden välillä] ja valitsee vain vanhempien kovuuden ja ankaruuden, heidän kahlitsevat ja rankaisevat piirteensä, kun taas heidän rakastava huolenpitonsa ei siirry ja pesiydy yliminään. Jos vanhemmat ovat todella soveltaneet rautaista kuria, voimme ymmärtää lapsen ankaran yliminän, mutta vastoin odotuksiamme kokemus osoittaa, että yliminä voi heijastaa samaa hellittämätöntä ankaruutta vaikka kasvatus on ollut lempeää ja ystävällistä (Johdatus psykoanalyysiin, s. 90)

Tähän Freud lisää avomielisesti: “Meistä tuntuu, että emme ole tätä täysin ymmärtäneet”.

Itseviha ja itsensä rankaiseminen ei ole pelkkää muiden asenteiden ja suhtautumisen siirtymistä tai omaksumista, vaan sillä on usein realistinen perusta siinä, mitä ihminen itse on tehnyt. Niin kauan kuin katumusta ei tapahdu, todellinen muutos ei käynnisty. Ihmisen on tunnustettava omat virheensä ja tyhmyytensä (=syntisyytensä) ja koetettava tehdä parannusta. Silloin myös yliminän ote alkaa hellittää ja todellinen vapautuminen on mahdollista.

Mowrer päättää artikkelinsa pohtimalla muutoksen vaikeutta:

Ihminen ei radikaalisti muutu, ellei hän ensin tunnista syntejään; mutta me tiedämme kuinka vaikeaa on tämän tunnustaminen, ellei hän jo ole muuttunut. Tämän oman syntisyyden tiedostaminen on loukkaus omaa minää kohtaan ja edellyttää jotakin uutta voiman lähdettä, jotta se voitaisiin kestää. Tämä on mysteeri, jota traditionaalinen teologia on koettanut ratkaista monilla tavoilla – pääsemättä täydelliseen tulokseen. Voimmeko me psykologit selviytyä paremmin?

Tämä oli juuriin käyvää pohdintaa ja yhä ajankohtaista. Mowrer oli yksin näiden pohdintojensa kanssa. Vasta 40 vuoden kuluttua tällaista pohdintaa alkaa esiintyä uudestaan. Joitakin vastineita hän sai ja niissä päällimmäinen ajatus on varmaan sama kuin monilla lukijoillakin. Onko neuroottinen (= ahdistunut, erilaisista ongelmista kärsivä) ihminen todellakin syntinen eikä mitä tahansa muuta, sairas, häiriintynyt, uhri, vammainen tai läheisriippuva? Mowrer ei halua sanoa, että vain neuroottinen olisi syntinen ja muut eivät olisi, vaan että hänkin on vastuullinen. Täydellinen vastuusta vapauttaminen ei johda mihinkään. Tästä on Albert Ellis kognitiivisen terapian edustajana täsmälleen samaa mieltä siitäkin huolimatta, että julistautuu ateistiksi. Neuroosin juuret ovat hänen mukaansa ihmisen irrationaalisuudessa, joka ei tarkoita samaa kuin syyllisyys, mutta antaa ihmiselle vastuuta omista ongelmistaan. Joku on ehkä aiheuttanut minulle harmia, kiusaa tai murhetta, mutta todellinen ongelma on siinä, että olen suostunut nuo asiat tekemään itselleni ongelmiksi. Kylmä ja rakkaudeton lapsuus on kurja asia, mutta todellinen kurjuus tulee siitä, jos siihen takerrutaan.

Paradoksaalisesti kristillinen ajattelu yhtyy tähän näkemykseen siinä mielessä, että meidän on opittava hyväksymään sekä oma että muiden syntisyys. “Kaikki ovat syntiä tehneet”. Kristityn keskeiset aseet ovat anteeksianto, anteeksi pyytäminen, unohtaminen, palvelu ja pahan voittaminen hyvällä. Näistä keinoista tuonnempana lisää.

Ihmiselämän ongelmat häiriöiksi tai sairauksiksi nimittävä malli on Jeffrey Boydin mukaan kehittynyt mielenterveysliikkeeksi. Tätä tulkintaa ei tule nähdä sielunhoidon vastakohtana, koska sen perusteella on voitu auttaa monia psyykkisistä ongelmista kärsiviä ihmisiä. Se on kuitenkin yksipuolinen ja voi johtaa ihmiskuvan kaventumiseen.

Kun lapsella ei ole isää tai äitiä

Markku Ojanen (2003)

Isättömien ja etenkin äidittömien kohtaloa on surkuteltu ja myös yksin jääneiden vanhempien harteille on pantu lisätaakkoja. Muistan kuinka syvästi äitini loukkaantui, kun hän luki asiantuntijoiden kirjoituksia siitä, kuinka pojan (olen sotaorpo) on lähes mahdoton selvitä isättömänä. Tuolloin monet asiantuntijat uskoivat, että isättömän pojan mahdollisuudet tulla kunnon mieheksi olivat kovin heikot.

Isän tai äidin voi menettää monella tavalla. On eri asia menettää toinen vanhemmista aivan pienenä kuin vaikkapa kuusi- tai kuusitoistavuotiaana. Vanhempansa voi menettää myös avioeron yhteydessä, vaikka onneksi yhä useammin molemmat puolisot haluavat pitää yhteyttä lapsiinsa.

Voin kuitenkin muitakin isättömiä – ja äidittömiä – lohduttaa, että tieteellinen tutkimus antaa aika tavalla toisenlaisen kuvan. Toisen vanhemman puuttuminen tosin on riskitekijä, mutta se ei tarkoita, että se ilman muuta aiheuttaisi katastrofin. Jos äiti – tai isä – on kunnollinen, isätön tai äiditön selviytyy siinä kuin kaikki muutkin lapset. Tuo yleinen harhakuva syntyy siitä, että kun toinen vanhemmista puuttuu, vaikeudet helposti kasautuvat. Yksinhuoltajan osa on kaikkea muuta kuin helppo. Kuitenkin kauheinta lapselle on elää perheessä, jossa puolisioiden suhteet ovat vaikeat, jopa väkivaltaiset.

Esimerkiksi masennuksen riski kasvaa, jos yksinhuoltajaksi jäänyt vanhempi ei jaksa huolehtia lapsistaan. Joidenkin tutkimusten mukaan tytöt ovat suuremmassa vaarassa kuin pojat. Usein yksinhuoltajan taloudelliset vaikeudet lisääntyvät eron jälkeen. Jos jäljelle jääneen vanhemman asiat ovat kunnossa ja hän tekee parhaansa, asiat sujuvat yleensä hyvin. Tietenkin isän tai äidin ja puolison menettäminen on traumaattinen kokemus ja jättää omat jälkensä, joiden parantuminen voi viedä hyvin kauan.

Rikollisten taustassa on paljon isättömyyttä ja muitakin vanhemmuuteen liittyviä ongelmia. Isä saattaa lähteä omille teilleen ja kasvatustehtävä jää yksin äidille. Tuossa vaiheessa lasten kasvatus on usein laiminlyöty eikä muutosta parempaan aina tapahdu. Silti isän lähteminen voi jopa helpottaa tilannetta.

Elämän ikäviin tosiasioihin kuuluu ja on aina kuulunut se, että isättömiä lapsia on paljon. Isättömyyden muodot ovat muuttuneet. Avio- ja avoerojen myötä isän tai äidin menetys tulee pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Isä tai äiti on olemassa, mutta hänen panoksensa kasvatuksessa voi jäädä vähäiseksi.

Vanhemman puuttumista valittamalla asia ei parane. Sen sijaan on kysyttävä, miten voimme tukea yksin jääneitä vanhempia. Keskeistä on yksihuoltajien – ja perheiden – tukeminen aineellisesti, henkisesti ja hengellisesti. Yksin jääneille vanhemmille on viestitettävä, että he selviytyvät tehtävästä ihan hyvin, jos he suhtautuvat vastuullisesti tehtäväänsä ja antavat lapsilleen rakkautta ja pitävät huolta siitä, että rajat ovat olemassa. Kirkon ja seurakuntien keskeinen tehtävä on tehdä perheitä tukevaa työtä ja varoittaa vanhempia itsekkään elämän vaaroista. Lasten kasvattaminen on pyhä tehtävä, joka vaatii vanhempien, seurakuntien ja koko yhteiskunnan yhteistä panosta.

 

 

Elämän mieli ja merkitys (2002)

Elämän mieli ja merkitys. 2002. Helsinki: Kirjapaja. 247s.
ISBN 951-625-818-2

Taskukirja ilmestyi Paratiisi-pokkarit -sarjassa 2005.

Elämän mieli mielettömässä maailmassa

Mikä pitää ihmisen kiinni elämässä, antaa arkipäivällekin mielen ja merkityksen? Pohtiiko ihminen ylipäätään elämänsä tarkoitusta?

Menetykset ja kriisivaiheet voivat nostaa esiin tämän kysymyksen. Mutta elämän mieli voi kadota myös silloin, kun sen ulkoiset ehdot näyttävät olevan täysin kunnossa. Ihmisen terveydelle ja hyvinvoinnille elämän mielen löytäminen on kuitenkin tärkeää. Siitä ovat todisteena mm. keskitysleireiltä selviytyneiden kertomukset.

Tässä teoksessa “onnellisuusprofessori” Markku Ojanen esittelee uusimman kansainvälisen tutkimuksen näkökulmia elämän mielekkyyden kokemiseen. Hän myös kertoo avoimesti oman elämänsä merkitystä tukevista asioista.

“Elämän mielekkyys voidaan ymmärtää samoin kuin elokuvan, jonka lukemattomat kuvat liittyvät toisiinsa ja muodostavat kokonaisuuden. Yhdestä kuvasta tai edes kymmenestä ei vielä löydy juonta, vaan on katsottava koko elokuva, jotta sen voi ymmärtää. Mielekkyys ei löydy yhdestä päivästä tai tapahtumasta, vaan on elettävä koko elämä, ennen kuin mielekkyys paljastuu.”

Markku Ojanen on psykologian professori, joka työskentelee Tampereen yliopistossa. Aiemmin hän on julkaissut mm. teoksen Ilo, onni, hyvinvointi.

Ilo, onni, hyvinvointi (2001)

Ilo, onni, hyvinvointi. 2001. Helsinki: Kirjapaja, 380 s.
ISBN 951-625-660-0

Satunnaisesti kirjakaupoissa. Allekirjoittaneella muutama kappale.

Anna onnelle mahdollisuus

Onnellisuusprofessorin kirpeänraikas onnen oppitunti

Oliko Elvis onnellinen? Entä historian suuret nerot? Onko onni yltäkylläisten etuoikeus, vai voisiko onnellisen ihmisen löytää myös onnettomista oloista?

Markku Ojanen on tutkinut onnen olemusta, sen edellytyksiä ja esteitä. Hän esittelee kansainvälisten onnellisuustutkimusten uusimpia tuloksia ja kehittelee omaa valtavirrasta poikkeavaa ohjelmaansa. Onnelliseksi voi oppia, hän sanoo.

Lukuisten esimerkkien ja elämäntarinoiden ryydittämä teos antaa hyviä työvälineitä jokaiselle, joka haluaa lisätä itsetuntemustaan ja löytää iloa, onnea ja hyvinvointia elämäänsä.

Kirjoittaja
Markku Ojanen on psykologian professori, joka työskentelee Tampereen yliopistossa. Hän on aiemmin julkaissut useita tietokirjoja psykologian alalta.

Liiku oikein, voi hyvin (2001)

Liiku oikein, voi hyvin. Liikunnan merkitys hyvinvoinnille. Ojanen, M., Svennevig, H., Nyman, M, Halme, J. 2001. Helsinki: Liikuntatieteellinen seura. 215s.

Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 153
ISBN 951-8982-62-7
ISSN 0356-746X

Parhaiten saatavissa Liikuntatieteellisen seuran kautta.

  • Mikä merkitys liikunnalla voi olla nykyajan ihmiselle?
  • Yksilökeskeinen kulttuurimme suorastaan vaati meitä nauttimaan omasta kehostamme sekä hellimään ja haastamaan sitä. Liikunta on “seksikäs” tapa tuottaa itselle mielihyvää.
  • Vaikka mielihyväkeskeiset liikuntaprojektit ovat koko ajan vaanimassa meitä, liikunnalla voidaan myös pysyvämmin tukea psyykkistä hyvinvointia. Parhaimmillaan liikunta tukee aidosti terveitä elämäntapoja ja antaa ihmiselle hänen kaipaamaansa vaihtelua ja vahvistaa hänen selviytymistarinaansa.
  • Liikunnan merkitystä hyvän elämän tukena on toistaiseksi aliarvioitu. Kuntoutuksen näkökulmat ovat olleet kapeita eikä liikunnan mahdollisuuksia ole aiemmin tunnistettu. Huippu-urheilun ja psyykkisen hyvinvoinnin yhteyksistä on esitetty myyttisiä ja jopa erheellisiä tulkintoja.
  • Psykologian professori Markku Ojanen on tutkinut onnellisuutta 20 vuotta ja liikuntaakin yli 10 vuotta. Tähän teokseen Ojanen on tiivistänyt hyvän elämän ja liikunnan keskeiset yhteydet. Teos on vankka käsikirja kaikille liikunnan ja terveydenhuollon ammattilaisille ja opiskelijoille sekä muille kiinnostuneille.

Liikunnalla elämyksiä

Julkaistu Terveyssanomat 5/2001, pp21-23, 26.

Liikunta virkistää mieltä ja vahvistaa selviytymistä. Liikunta antaa ihmisille heidän kaipaamaansa myönteistä pakoa irti moniulotteisesta ja alati muuttuvasta elämästä tai masennuksen uuvuttamasta avuttomuuden, heikkouden ja tahdottomuudentilasta.

– Hyvinvoivat ihmiset ovat tunteiden suhteen vakaampia kuin ahdistuneet tai masentuneet, toteaa “Liiku oikein – voi hyvin” kirjan tekijä psykologian professori Markku Ojanen, Tampereen yliopistosta. Hän haluaa liikunta ja terveyspolitiikassa siirrettävän painopistettä enemmän terveysliikunnan ja erityisryhmien liikunnan tukemiseen. Muuten mielenterveysongelmista kärsivät ja muut erityisryhmät jäävät edelleen huippu ja kilpaurheilun jalkoihin.

Professori Markku Ojasen onnellisuusohjelma:

  1. Anna aikaa kaikkein rakkaimmalle harrastuksellesi.
  2. Tiedosta elämääsi kuuluvat hyvät asiat.
  3. Harrasta liikuntaa.
  4. Valitse sellainen liikunta, josta nautit.
  5. Ilahduta läheisiäsi, ystäviäsi, ketä vain.
  6. Osallistu vapaaehtoistyöhön.
  7. Pysähdy, lepää ja laiskottele.

Suomalainen on vapaa ja vauras, mutta samalla entistä useampi tuntee voimattomuutta, uupumusta ja masennusta. Lisääntynyt vastuu itsestä on monelle uusi ja raskastaakka. Työssä ei jakseta ja parisuhteiden pysyvyys on heikentynyt. Itsemurhien suurimäärä kertoo elämänotteen lopullisesta katoamisesta. Stakesin ja Kelan tekemän tutkimuksen (Arinen ym., 1998) mukaan ongelmien määrät kansalaisilla olivat huomattavasti lisääntyneet vajaan kymmenen vuodenaikana.

Ihminen näyttää haurastuvan, koska hän on kehittänyt itselleen liian vaativan, moniuloitteisen ja alati muuttuvan elämänmuodon. Professori Markku Ojanen Tampereen yliopiston psykologian laitokselta tuo esiin kuusi erilaista tapaa selviytyä elämästä ja niissä kaikissa voi liikunta olla mukana.

  1. Terapiaa ja hoitoa. Liikunta voidaan rinnastaa vaikutuksiltaan moniin muihin hyväksi todettuihin hoitokeinoihin. Liikunnalla on lisäksi huomattavasairauksia ennalta ehkäisevämerkitys.
  2. Myönteinen ajattelu, optimismi, sisäinen sankaruus, elämän hallinta, itseluottamus. Asian tuntevien gurujen kirjojen ja luentojen mukaan apu on lähellä aina kirjan viimeiselle sivulle asti, mutta sitten epäilys hiipii mieleen. Esimerkkienvaativuus ja haastavuus nostaa väkisinkin esiin pelkuruuden, luotanko sittenkään itseeni. Liikunnan sankaruus yhdistyy helposti suuriin voittoihin kilpailuissa, mutta aivan tavallinen ihminen voi liikunnassa kokea hallinnan tunnetta. Onnistunut laturetki, hyvä tulos tai vain kunnon hiki antaa miellyttävää vahvuuden tunnetta. Ehkä parhaiten sankaruus toteutuu vammaisliikunnassa. Ei voi olla ihailematta ihmisiä, jotka vaikeista vammoista huolimatta uskovat itseensä ja pystyvät lähes uskomattomiin suorituksiin.
  3. Pako minuudesta ja elämästä. Roy Baumeister kuvaa kirjoissaan useita erilaisia pakoja. Alkoholi on paljon käytetty keino. Minuutensa voi siihen hukuttaa vain hetkeksi, jonka jälkeen minätietoisuus palaa entistä vahvempana takaisin. Baumaister pitää myös ahmimishäiriöitä pakona, koska niiden avulla voi paeta syömiseen. Televisio on Mihaly Csikszentmihalyin mukaan vaarallinen pakokeino, koska se ei synnytä mitään uutta, vaan on passiivista vastaanottamista. Liikunta on yksi parhaita positiivisista pakokeinoista. Ajatukset irtoavat väkisinkin arkisista asioista. Myös penkkiurheilu on luettavissa positiivisiin pakokeinoihin.
  4. Myönteinen luovuttaminen. Aiemmin oli mahdollista vetäytyä luostariin tai tuntureiden rauhaan, jos elämä tuntui mahdottomalta. Nyt kaikilta vaaditaan tuotannollista panosta. Verkkaista ja rauhallista elämää ei enää ole tarjolla. Vain sairauden avulla voi päästä eroon nykyajan tiukoista vaatimuksista. Myönteinen luovuttaminen ei liity liikuntaankaan. Liikuntaan on vaikea yhdistää vetäytymisen tai luovuttamisen ideaa.
  5. Palvelu, vapaaehtoistyö. Olennaista hyvälle auttamiselle on neljä asiaa: aito kohtaaminen, sitoutuminen, nöyryys ja ”pyhä huolettomuus” eli auttaja saa unohtaa paineet saada tuloksia aikaan. Jos alkoholistinkohtaamisessa päällimmäisenä on halu muuttaa häntä, tehdä hänestä raitis, yhteys on varmasti kankea ja auttaja kokee pettymyksen tunnetta. Jos auttaja osaa kohdata autettavan aidosti ihmisenä, häntä lähimmäisenä tukien ja auttaen, muuta ei tarvitakaan. Liikunta on luonteeltaan minä keskeistä, missä myös sen vaarat vaanivat. Liikuntaa harrastava voi keskittyä liikaakin omaan itseensä ja kehoonsa. Liikunnanpiirissä on onneksi jo pitkään harrastettu monenlaista vapaaehtoistyötä. Monet aktiivisesti liikuntaa harrastavat järjestävät muillekin liikuntamahdollisuuksia ja osallistuvat esimerkiksi nuorten ja lasten ohjaamiseen ja valmentamiseen.
  6. Pyrkimys korkeampaan. Kyseessä voi olla uskonnollinen, aatteellinen tai eettinen pyrkimys tehdä jotakin hyvää sen vuoksi, että uskoo johonkin. Uskonnollinen vakaumus on tekijä, joka monien tutkimusten mukaan on yhteydessä koettuun hyvinvointiin ja terveyteen (Ojanen, 1999). Uskontojen ja ideologioiden nimessä on tehty myös paljon pahaa. Usko on useimmiten ihmiselle hyväksi, mutta uskonnot voivat olla tuhoavia. Usko, toivo ja rakkaus ovat valtavia elämää säilyttäviä ja uudistavia voimia. Nykyaika ei kaipaa nöyristelyä, mutta aitoa nöyryyttä, kilpailun sijasta kilvoittelua sekä armollista asennetta suhteessa itseemme ja toinen toisiimme. Liikuntaan on aina liittynyt ihanteellisia näkemyksiä ”terve sielu terveessä ruumiissa”-tyyliin, mutta nämä ovat paljolti jääneet taka-alalle. Pyrkimys elää terveesti on silti edelleen hyvä asia ja voi antaa liikunnan harrastamiselle aatteellista perustaa. -Liikuntamuotojen ja -lajien laajentuminen on edistänyt liikunnan merkitystä selviytymiskeinona. Tämän ajan liikunta tarjoaa jotakin kaikkiin edellä kuvattuihin elämästä selviytymisen keinoihin, täsmentää Ojanen.

Ihminen tarvitsee positiivisia pakoja

Liikunnan merkitys positiivisena pakona näyttää koko ajan lisääntyvän. Liikunta tarjoaa vuosi vuodelta enemmän yhteisiä elämyksiä ja samastumisen kohteita. Se antaa mielihyvää, hoitaa ja kuntouttaa sekä vie ajatukset arkisista asioista. Tämän päivän Euroopassa liikunnasta on tullut merkittävä vapaa-ajan viettämisen ja terveyden edistämisen muoto. Monissa kulttuureissa vapaa-ajan puute, uskonto ja kauneusihanteet rajoittavat liikuntaa. Rajoitukset kohdistuvat etenkin naisiin, joille liikunta ei vallassa olevien miesten mielestä sovi. Ojasen mukaan liikunta palveli aiemmin yhteisönkiinteyttä ja vahvisti sitä ulkoisia haasteita vastaan.

– Yksilökeskeisyyden vahvistuessa tavoitteeksi ovat nousseet terveys, kunto ja trimmattu ulkonäkö. Viimeisinä vuosikymmeninä liikunnasta on tullut yhä enemmän mielihyvän tai itsensä toteuttamisen väline. Liikuntamuodot, joissa elämykset korostuvat, ovat tulleet yhä suositummiksi, koska länsimainen minuus on vähitellen hankkinut itseensä primadonnan elkeitä, jotka oikeuttavat uusien kokemusten ja elämysten hankkimiseen. Liikunnan on synnytettävä voimakkaita tunteita, kuten pelkoa, jännitystä, helpotusta, ihmetystä ja mielihyvää. Maslowin käyttämän termin mukaan liikunnan on annettava huippukokemuksia.

Kaikkein tärkeimpänä professori Ojanen pitää sitä, että liikunnassa todella on jotakin sellaista, joka kohentaa ihmisen hyvinvointia ja antaa mielihyvän kokemuksia päästä irti arjenongelmista. Ojasen tekemissä kyselyissä tästä on oltu lähes yksimielisiä – edellyttäen, että liikunnalla on arjessa myönteinen rooli. Monille esimerkiksi pallopelit antavat mahdollisuuden irrottaa ajatukset työtehtävistä. Mitä intensiivisempää peli on, sitä varmemmin näin käy. Tulos on sama lähes lajista riippumatta. Pako onnistuu useita kertoja viikossa. Paot ovat sillä tavoin myönteisiä, että jälkitila on yleensä myönteinen, joskus jopa euforinen.

Ojanen mukauttaa liikunnanhyvin monenlaisiin elämäntyyleihin. Varakas voi lähteä alpeille laskettelemaan tai juoksemaan New Yorkin maratonille. Hän voi hankkia tyylilleen sopia merkkivaatteita. Joku toinen voi lähteä vaeltamaan yksin erämaihin. Liikunnanavulla hän voi kääntää selkänsä nykyajan pinnalliselle elämäntyylille. Juokseminen ja kävely eivät edellytä kummoisiakaan varusteita. Pallopelejä, kuten lentopalloa, jalkapalloa ja sählyä, voi pelata aivan nimellisillä kustannuksilla.

Liikunta luo hyviä tarinoita

Liikunnan myönteiset vaikutukset koettuun hyvinvointiin voivat Ojasen mielestä perustua siihen, että selviytyjän tarina vahvistuu.

– Säännöllisesti harjoitettu liikunta tuottaa aina kouriintuntuvia tuloksia. Kunto ja terveyskohenevat, taidot kasvavat ja tulokset paranevat. Oman kehon löytämisessä, kurittamisessa ja haltuun ottamisessa on jotakin hyvin positiivista. Siinä jos missä on oman onnensa seppä. Liikunta aivan ilmeisesti tukee jo ennestään hyvää tarinaa selviytymisestä.

– Uuden tarinan syntyä voisi tukea ajatus, että masennus hellittää liikunnan ansiosta. Masentunut ei oikeastaan harrasta juuri mitään, ei ainakaan liikuntaa. Jos ryhdyn masentuneena harrastamaan liikuntaa, syntyy kognitiivinen ristiriita. Jommastakummasta on luovuttava. Jos kuitenkin jatkan liikuntaa, on luovuttava masennuksesta – ainakin sen pahimmista piirteistä.

Seitsemän hyvän elämän perustekijää

Professori Markku Ojasen mielestä hyvän elämän ehtoja, alueita tai ulottuvuuksia on vaikea määrittää. Hän tiivistää omassa tulkinnassaan hyvänelämän perustekijät seitsemään, joista ensimmäinen on terveys ja fyysinen hyvinvointi, toisena tulee vastuullisuus, moraalinormien noudattaminen, osallistuminen ja aktiivisuus. Kolmas hyvän elämän perustekijä Ojasen mukaan on rakkaus, kiintymys ja yhteenkuuluvuus, neljäntenä on oikeudenmukaisuus ja turvallisuus ja viidentenä tehokkuus, taitavuus, tuloksellisuus ja hallinta. Kuudenteen hyvän elämän perustekijään kuuluvat hyvinvoinnin kokeminen, tarkoitus, sisäinen rauha ja tasapaino ja seitsemänteen toiveikkuus, innostus, kiinnostus ja luovuus. Luettelosta puuttuu esimerkiksi itseluottamus tai itsensä hyväksyminen ja etenkin onnellisuus. Ojasen mielestä itseluottamuksella on vahva yhteyshallintaan ja onnellisuus sekä tyytyväisyys ovat näiden seitsemän hyvän elämän perustekijän seurausta.

– Oma hyvinvoinnin määritelmäni on sosiaalisuutta, yhteistä hyvinvointia painottava. Mukana on velvollisuudentunto, joka tuli mukaan hyvinvoinnin käsitteeksi juuri sen vuoksi, että velvollisuuksien väistäminen aiheuttaa muille ongelmia. Lisäksi subjektiivisen hyvinvoinnin arvioita on syytä täydentää ympäristön tai ilmapiirin arvioilla. Vasta nämä yhdessä antavat tietoa elämän laadusta.

Käsitykset hyvästä elämästä ovat aikakausien kuluessa vaihdelleet, mutta hyvään elämään on aina kuulunut kokemus onnellisuudesta, terveys, ystävät ja läheiset sekä turvattu toimeentulo. Tämän ajan yhdeksi hyvän elämän kriteeriksi on noussut mahdollisuus toteuttaa itseään.

– Ihmiset, joilla on läheisiä ihmissuhteita, selviytyvät muita paremmin, sairastavat vähemmän ja elävät pitempään. Monesti ihmettelemme, miksi esimerkiksi vanhukset haluavat olla hyvin puutteellisissakin oloissa mieluummin kuin laitoksissa. Hyvään elämään kuuluu aina omaehtoisuutta ja vastuun ottamista. Hoito on puutteellista, jos nämä puuttuvat. Myös oikeudenmukaisuus on keskeinen hyvän elämän osatekijä. Ihminen kestää helpommin sairautta kuin vääryyttä, joka tuhoaa ihmisen elämän pahemmin kuin sairaus, tietää Ojanen.

Liikunta hyvän elämän tukena

Liikunta antaa myönteistä palautetta aivoille ja aivot keholle. Liikunnan lukuisat lajit voidaan ryhmittää viiteen erilaiseen liikuntamuotoon, joita ovat autonominen liikunta, elämysliikunta ja sosiaalinen liikunta sekä tavoitteellinen ja filosofinen liikunta.

Ojanen kertoo jaottelun perustuvan siihen, millaisia merkityksiä liikunnan harrastajat antavat harjoittamalleen liikunnalle. Osa liikuntalajeista on selvästi jaettavissa näihin ryhmiin, mutta silti saman lajinkin piirissä voidaan olla mukana eri syistä. Tarjolla on myös runsaasti arkielämään liittyvää liikuntaa, joita ovat muun muassa hyöty, työmatka ja asiointiliikunta. Niiden merkitys fyysisen terveyden kannalta on huomattava.

  1. Autonomiselle liikunnalle on ominaista, että se tuntuu hyvin kiinnostavalta ja mukaansatempaavalta. Siitä on vaikea irrottautua. Jos tiedän, että nautin liikunnasta, lukemisesta tai musiikista, voin tuon kokemuksen tavoittaa uudelleen. Flow-tila, joka merkitsee ajanvirtana tai rientona, voi syntyä useimmissa liikuntamuodoissa, joten ominaisuus ei erottelekaan liikuntoja, vaan liikkujia. Useammalle on tärkeää, että liikunta vie täysin mukanaan, jolloin ajatukset arkisista asioista kaikkoavat ja stressaantunut psyykkinen järjestelmä saa levätä. Jos shakki lasketaan urheiluksi, siinä flow toteutuu ehkä täydellisimmin.
  2. Elämysliikunnan osuus on viime vuosina korostunut. Monet uusista liikuntalajeista aiheuttavat vaativuutensa tai haastavuutensa vuoksi voimakkaita tunteita, kuten riippuliito, vuorikiipeily tai koskenlasku. Tämän kehityksenjuuret löytyvätkin nykyajankulttuurin minäkeskeisistä piirteistä. Ojasen mielestä elämyksiä haetaan, koska nykyajan ihmisellä on heikko toistuvuuden ja tapahtumaköyhyyden sieto. Elämysliikuntaan liittyy haasteiden etsintä, ”testaaminen”, pelon voittaminen ja itsetuntemuksen hankkiminen sekä itsetunnon vahvistaminen.
  3. Sosiaalinen liikunta vetoaa mukavaan yhdessä tekemiseen ja että liikunnan avulla löytyy ystäviä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että lapsille ja nuorille ystävyyssuhteitten merkitys on suuri. Haastattelu ja kyselytutkimusten vastaukset professori Ojanen tiivistää seuraaviin ystävyyssuhteita kuvaaviin osa-alueisiin:
    1. Arvostuksen saaminen – kannustuksen ja kehujen saaminen.
    2. Lojaliteetti ja läheisyys – toveri pitää puoltani, voimme puhua mistä vain.
    3. Yhteiset asiat – teemme samoja asioita ja olemme samaa mieltä.
    4. Toveruus ja yhdessäolo – on kivaa kun on kaveri ja ollaan yhdessä.
    5. Ongelmien ratkominen – ystävän kanssa on helppo sopia erimielisyyksistä.
    6. Konfliktit – riitelen ystäväni kanssa. Liikunnan aikana voi syntyä kiistoja esimerkiksi kilpailuasetelma, jota ei ole helppo ratkaista.
  4. Tavoitteellinen liikunta perustuu tavoitteisiin ja niihin pääsemiseen. Tavoitteellisuu son tavallisimpia liikunnan perusteluja. Ihmiset liikkuvat kohottaakseen tai säilyttääkseen kuntonsa, laihduttaminen ja tiettyyn suoritukseen valmistautuminen ovat myös tyypillisiä liikuntaan innostavia tavoitteita. – Tavoitteellinen liikunta vahvistaa hallinnan kokemista, varsinkin jos tavoitteet on asetetturealistisiksi. Tavoitteisuus kuvastaa länsimaista ajattelua, jossa katse suuntautuu eteenpäin. Ojasen mukaan tavoitteelliseen liikuntaan liittyy sekä negatiivinen että positiivinen riippuvuus. Negatiivisen riippuvuuden tunnistaa siitä, että toiminta on kaavamaista, muihin harrastuksiin verrattuna ylivoimaisen tärkeää, vie paljon aikaa ja tuntuu pakonomaiselta. Positiiviselle riippuvuudelle on tunnusomaista se, että liikunta on itse valittua, omaehtoista, aikatauluihin sovitettavissa, tuloksia tuottavaa, tärkeää, arvokasta ja merkityksellistä sekä korkealla taitotasolla tapahtuvaa. Liikuntaa ylläpitävänä tekijänä positiivisen ja negatiivisen riippuvuuden lisäksi on se, että tulokset ovat havaittavia ja konkreettisia. Tavoitteellisenliikunnan harrastus säilyy useinniin kauan kuin fyysiset edellytykset antavat myöten.
  5. Filosofinen liikunta hallitsee sekä psyykeä että kehoa. Hyvä esimerkki on jooga, jossa ruumiin hallinnalla saadaan keho tilaan, jossa myös mielenhallinta tehostuu. Liikunta vapauttaa ihmisen sisällä piileviä voimavaroja sellaiseen käyttöön, minkä jokainen kokee oikeaksi. Filosofisen liikunnantavoitteiksi Ojanen mainitsee muun muassa, että itsetunto kohenee ja saavutetaan rentoutunut tila. Näitä antavat aivan tavallisetkin liikuntalajit kuten kävely ja lenkkeily. Itämaistenlajien harrastajilla, esimerkiksi aikido, karate ja judo, on korostunut ajatusten irtoaminen arjesta ja itsetunto sekä fyysinen terveys.

Liikuntamuodot ja hyvän elämän osatekijät.

Ojanen kertoo tunnistavansa liikunnan vaikuttamisessa seuraavat sosiaaliset ja psykologiset tekijät:

  1. Liikuntaan liittyvät yleiset myönteiset odotukset.
  2. Myönteisten odotusten tietoinen virittäminen.
  3. Yhdessä liikkuvien keskinäinen kannustus.
  4. Liikunnasta saatu myönteinen sosiaalinen palaute.
  5. Liikuntataitojen karttuminen ja tulosten saavuttaminen.
  6. Koetun kunnon ja ”vahvuuden” lisääntyminen.
  7. Autotelinen (flow) kokemus (liikunta ”vie mennessään ajan ja paikan ulkopuolelle”).
  8. Yhteyden kokeminen liikuntaryhmissä.
  9. Huippukokemukset, ekstaattiset tilat.
  10. Mielekkyyden kokeminen.
  11. Hallinnan tai omaehtoisuuden kokemus
  12. Minäkäsitysten myönteiset muutokset.

Liikunta edistää mielenterveyttä

Liikunta mielenterveyspotilaan avohoidon tukena -hankkeen loppuraportti, jota myös teos Liiku oikein – voi hyvin edustaa, toteaa, että mielenterveyspotilailla terveysriskit kasautuvat ja heillä koettu hyvinvointi on huomattavasti alempi kuin muulla väestöllä. Erityisesti heidän fyysinen kuntonsa on huolestuttavan huono.

Liikunta on tärkeä keino edistää mielenterveyspotilaiden hyvinvointia. Kirjan taustalla ollut Liikuntatieteellisen Seuran hanke osoitti, että liikuntaharrastuksen lisääminen paransi koeryhmien jäsenten psyykkistä hyvinvointia ja liikunnan väheneminen ennakoi psyykkisenkunnon huononemista. Selkeät fyysisen ja psyykkisenkunnon muutokset vaativat kuitenkin hankkeen kokeiluja intensiivisempiä ohjelmia. Sopivan liikunnan taso ja muoto täytyy harkita huolella, sillä potilaat vieroksuvat liian rasittavaa liikuntaa.

Liikunnan käytön hoidon ja kuntoutuksen tukena kokee professori Ojanen haasteelliseksi. Hänen mukaansa mielenterveyspotilailla on useita liikuntaan liittyviä ongelmia. Oikealla motivoinnilla ja sopivan liikuntamuodon valinnallavoidaan kuitenkin tukea potilaan hyvinvointia. KK

Lähde: Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 153, 2001, 216 sivua (Markku Ojanen & Hannu Svennevig, Markku Nyman, Jukka Halme) Lisätietoja ja tilaukset Liikuntatieteellisestä Seurasta, puh. 094542720, email: lts@stadion.fi, julkaisun hinta on 165 mk + toim.kulut.

Hyvään elämään. Terapia ja sielunhoito II (2000)

Hyvään elämään. Terapia ja sielunhoito II. 2000. Helsinki: Uusi Tie. 370s.
ISBN 951-619-318-8

Mistä löytyvät hyvän elämän rakennusaineet? Vastoin yleistä ajattelua minäkeskeinen itsekkyys ei tee ihmistä onnelliseksi, vaan lähimmäisestä välittäminen.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, että lapsuus, koti ja kasvatus ovat tärkeitä, mutta niihin sisältyvistä puutteista ja traumoistakin huolimatta hyvä elämä voidaan löytää. Miehen ja naisen erilaisuudessakin voidaan syventää vuorovaikutusta.

Ihminen ei voi kokonaisvaltaisesti hyvin, jos hengellinen hoito on unohdettu psyykkisen ja fyysisen kustannuksella. Hyvän elämän perusta on löydettävissä Raamatusta, ja mikä mielenkiintoista, myös psykologian alalla tehdyt tutkimukset tukevat tämänsuuntaista ajattelua.

Kirja muodostaa kokonaisuuden aiemmin julkaistun teoksen Terapia ja sielunhoito kanssa.

Hyvään elämään. Terapia ja sielunhoito II. 2000. Helsinki: Uusi Tie. 370s. (1960 latausta)

Etu- ja takakansi, kolmen sivun sisällysluettelo.