Syksyä kohti

Syksyn jo tullessa ja koulujenkin viimeinkin alkaessa uusia artikkeleja on lisätty sivustolle ensialkuun muutamia. Kuten edellisiinkin, uusiin artikkeleihin voi tutustua artikkeliarkisto-osiossa.

Myöhemmin tällä viikolla tullaan vielä lisäämään jo kauan sitten luvatut kolme Markun viimeisintä televisioesiintymistä sekä tasaiseen tahtiin lisää artikkeleja.

Markku on käyttänyt kesän paljolti uusien kirjojen kirjoittamiseen, ja mitä ilmeisimmin syksyllä tulee ilmestymään ainakin yksi uusi kirja. Lisätietoa tästä myöhemmin tässä kuussa.

Ovatko yliopistot torppareita vai velkaorjia?

Markku Ojanen

Kumpikin otsikon sana kuvaa sitä suhdetta, joka nykyisin vallitsee yliopistojen ja valtiovallan välillä. Velkaorjuudessa velallinen ei kykene lyhentämään velkojaan, vaan joutuu tekemään lisää velkaa maksaakseen korot ja elämisensä. Torpparia taas sitovat pahimmillaan ankarat päivätyöt, joiden vuoksi omat työt jäävät tekemättä. Pahinta on se, että tähän tilanteeseen velkaorja tai torppari ei uskalla puuttua, sillä miten hänen käy, jos elämiseen ei enää uutta velkaa tulekaan tai torpasta on luovuttava?

Juuri tällaista elämä on yliopistoissa tällä hetkellä. Yliopistoväki kyllä valittaa kovaa kohtaloaan (mm. Mika Hannula Suomen Kuvalehdessä ja Jussi Pakkasvirta Helsingin Sanomissa), mutta puuttuu rohkeutta panna toimeksi. Pelätäänkö niskoittelusta koituvia ikäviä seurauksia?

Yliopistotorpille voidaan mielin määrin lisätä päivätöitä jopa niin, että omat työt (tutkimus ja opetuksen valmistelu) on tehtävä illalla, yöllä ja viikonloppuisin. Viime vuosina yliopistoille on sälytetty uskomaton määrä erilaisia arviointeja ja laadun kehittämisiä, joihin voidaan lukea myös uusi eettisesti arveluttava palkkausjärjestelmä sekä siirtyminen eurooppalaiseen tutkintojärjestelmään. Mitään rauhoittumisen merkkejä ei ole nähtävissä, vaan koko ajan tulee uusia “haasteita”. Torpparien päivätyötä voidaan nostaa miten paljon vain. Arvioinnit ja kehittämiset elävät paljolti omaa elämäänsä ilman, että niillä on merkittävää vaikutusta tutkimukseen tai opetukseen.

Nykyinen järjestelmä toimii täysin valtiovallan ehdoilla. Jos ei “tuotantolukuja” pystytä noudattamaan, siitä rangaistaan vähentämällä resursseja. “Maisterituotanto” taas riippuu tarjolla olevista työmahdollisuuksista sekä opiskelijoiden halusta valmistua. Koska tuotantotavoitteita nostetaan jatkuvasti, niitä on vaikea saavuttaa normaalilla työpanoksella. Tälle vuodelle tuleva rahoitus on monilla laitoksilla viimevuotista pienempi huolimatta siitä, että tulokset ovat koko ajan parantuneet. Laitokset voivat hoitaa tehtävänsä vain, jos ne hankkivat jostakin rahoitusta tekemällä ylimääräistä työtä perustaen klinikoita ja yksiköitä rahan hankkimista varten.

Olen monen eri yliopiston opettajan kanssa miettinyt sitä, miksi yliopistot eivät asetu vastahankaan. Syynä on se, että kyseessä on kaikkia koskeva torpparilaitos, jossa edes enemmistön vastustus ei johda mihinkään. Jos yksikin yliopisto lipsuu rintamasta, se voittaa aina jotakin. Jos yksikin tiedekunta yliopiston sisällä irtoaa rintamasta, se voittaa tässä nollasummapelissä. Tiedekuntien sisällä laitokset taistelevat niukoista resursseista, joten niidenkin on vaikea puhaltaa yhteen hiileen.

Voiko enää pirullisempaa järjestelmää kehittää? Järjestelmää ylläpitää lisäksi jatkuva uhkailu yliopistojen lakkauttamisesta tai yhdistämisestä. Näin yliopistot voidaan pitää jatkuvan epävarmuuden tilassa. Samalla puheet yliopistojen autonomiasta voidaan kuitata täysin katteettomina. Ohjaus ja valvonta ulottuvat kaikille toiminnan tasoille.

Kun opettajien ylityöt sekä opettajamäärän vähäisyys kansainvälisten vertailujen mukaan huomioidaan, todellisuudessa järjestelmä on mitoitettu noin 50 prosentille nykyisestä sisäänotosta. Tästä huolimatta opetusministeriö vaatii, että “maisterituotantoa” pitää yhä lisätä. Tulokset saadaan riistämällä opettajia, joiden ammattiylpeys ja korkea työmotivaatio ei salli periksi antamista. Koska ammattiyhdistyksemme tai rehtorimme viheltävät pelin poikki? Tätä edellyttävät jo puhtaasti työsuojelulliset periaatteet.

Tulospalkkaus vallankäytön työkaluna

Saamme todistaa sitä ihmeellistä tilannetta, että Taylor ja Stahanov lyövät tässä uudessa palkkausjärjestelmässä kättä toisilleen. Tulospalkkaus liittyy näin kahteen vahvaan traditioon: sosialistiseen stahanovilaisuuteen ja kapitalistiseen taylorismiin. Taustalla on ajatus, että ihmisestä voidaan joko rahalla tai kehuilla puristaa ulos uskomattomia suorituksia. Ihminen nähdään ulkoa ohjattuna olentona, jota voidaan manipuloida miten tahansa.

Edward Decin ja Richard Ryanin tutkimukset osoittavat, että kun ulkoisia palkkioita käytetään käyttäytymisen kontrolloimiseen, sisäinen motivaatio heikkenee. Ulkopuolelta tulevat palkkiot saavat aikaan kokemuksen, että toiminta ei ole omaehtoista, sisäisesti motivoitunutta. “Kun motivoijat yrittävät liikuttaa ihmisiä uhkauksilla, aikarajoilla, vaatimuksilla, ulkoisilla arvioilla ja tavoitteilla, sisäinen motivaatio vähenee” (Brown ja Ryan, s. 110). Jos nämä tutkimukset todella otetaan vakavasti, se merkitsee sitä, että jatkuvat opettajien ja laitosten arvioinnit vaikuttavat kielteisesti yliopistojen tutkimustoimintaan.

Kriittinen asenteeni liittyy myös siihen perintöön, joka on peräisin sodat läpikäyneeltä sukupolvelta. Tuo sukupolvi oli yhteisin ponnistuksin selviytynyt vaikeista ajoista. Oli itsestään selvää, että kyse oli siitä, että jokainen antaa sen panoksen, minkä hän pystyy tekemään. Mitään jatkuvaa ruoskimista tai kannustamista ei tarvittu.

Tämä asenne jatkui sodan jälkeen. Isämme ja äitimme tekivät mielettömästi työtä ja tämä tarttui meihin sodan aikana syntyneisiin. Vastuullisuus oli tunnusomaista kaikille yhteiskuntaluokille. Laiskoja ei suvaittu sen paremmin maalla kuin kaupungeissakaan. Nähtiin, että kovalla työllä saatiin jotakin aikaan.

Ei vastuullisuus ole mihinkään kadonnut, mutta uutta on se, että rahalla mitataan ihmisen menestystä. Ihmisen tekemä työ halutaan saattaa ulkoisen vallan alaiseksi juuri noiden mekanististen mallien mukaan. Mitä ajattelee työhönsä sitoutunut ihminen, kun hänelle luvataan, että saat lisää rahaa, kun teet työsi vielä paremmin? “Aina on varaa parantaa.” “Aina voit kehittyä työssäsi.” Tällaiset palautteet tuntuvat sitoutuneesta työntekijästä lähes pilkanteolta.

Kun asiaa kaunistellaan, voi näyttää siltä kuin hyvää työtä kannustettaisiin, mutta todellisuudessa työtekijät alistetaan kuuliaisiksi pisteiden kerääjiksi. Kuka enää uskaltaa purnata, koska on suuri vaara, että pisteet laskevat. Voimme tuon uuden järjestelmän myötä vilkuttaa hyvästit kriittiselle työntekijälle, jonka palkkaan ei noin vain voitu kajota.

Tulospalkkauksen tavoitteet, ongelmat ja seuraukset

Tulospalkkaukselle on asetettu virallisia tavoitteita. Miten järkeviä ja eettisiä ne ovat? Nämä tavoitteet on määritelty seuraavasti:

  1. Edistää palkkauksen oikeudenmukaisuutta
  2. Parantaa yliopistojen palkkauksen kilpailukykyä
  3. Kannustaa parempiin työsuorituksiin
  4. Kehittää ja parantaa esimiestyötä ja johtamista.

Hyvin työnsä tekevälle pitää siis maksaa enemmän palkkaa kuin työnsä huonosti tekevälle. Sekä kriteerien että arvioitsijoiden oltava oikeudenmukaisia, jotta tavoite toteutuisi. Millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia? Olen Platonin linjoilla, eli palkkaerot voivat olla korkeintaan nelinkertaisia koko yhteiskunnassa. Tietenkin tämän tulee päteä myös yliopiston sisällä maksettuihin palkkoihin. Ehkä ne ovat kokeneet vääryyttä, jotka hyvistä tuloksistaan huolimatta ovat saaneet samaa palkkaa kuin muut samaan virkakategoriaan kuuluvat. Silti epäilen, että uusi järjestelmä virittää voimakkaampia kielteisiä tunteita kuin nykyinen.

Toinen tavoite toteutuu nykyistä paremmin, mutta myös huomattavasti yksinkertaisempi järjestelmä olisi sen toteuttanut.

Kolmanteen tavoitteeseen suhtaudun hyvin kyynisesti. Kilpailu on yliopistoissa niin kovaa, että palkalla ei ole paljon merkitystä. Pitääkö opettajien ja tutkijoiden tehdä vielä pitempiä työpäiviä? Uskon, että myös muu henkilökunta on motivoitunutta ja tekee parhaansa. Luottamus ulkoisiin kannusteisiin ei saa tutkimuksista sellaista tukea kuin usein kuvitellaan, vaan sisäinen motivaatio edistää hyvinvointia.

Tulospalkkaus “parantaa” johtamista, jos johtaminen ymmärretään ulkopuolisen kontrollin vahvistamisena. Tämä johtamisen malli soveltuu huonosti yliopistoihin, jossa työ on hyvin itsenäistä ja työmotivaatio on yleensä erinomainen. Sen voi pilata oikeastaan vain komentelevalla, mielivaltaisella johtamisella.

Ongelmat ja seuraukset

Suurin uuden palkkausjärjestelmän ongelma on järjestelmän moniportaisuudesta johtuva kaoottisuus. Arviot liikkuvat laitoksilta esimiehiltä johtajille, dekaaneille, arviointilautakuntaan ja kaikki puristetaan vielä koko yliopistolaitosta koskeviin raameihin. Yleensä seuraava porras laskee edellisen arvioita, jolloin alkuperäisen arvioinnin järkevyys katoaa. Kertoimet ja ennen kaikkea käytettävissä oleva raha määrää lopputuloksen.

Moni laitos on perusrahoituksen leikkauksen jälkeen vaikeassa tilanteessa, jossa jonkin viran lakkauttaminen vaanii. Oletetaan, että laitoksella A tehdään kokonaisuutena hyvää työtä, josta seuraa, että sieltä lähtevät arviot ovat hyviä. On todennäköistä, että laitoksen rahat eivät riitä minkäänlaisiin korotuksiin, koska budjetissa ei ole siihen varaa. Koska järjestelmän tavoitteena on tuloerojen kasvattaminen, arviointilautakunta varmaankin pudottaa suurimman osan arvioista eli kyse on käytännössä nollasummapelistä. Tietenkin lisärahaa on luvattu aina seitsemään prosenttiin asti, mutta koska tuo raha todella on tulossa ja mistä se lopulta tulee?

Etenkin vaatimustason pudottamiseen liittyy merkittävä ongelma. Jos laitostasolta lähtee vaatimustasoarvio 7 siihen liittyvine suoritusarvioineen, mutta lautakunta laskee vaatimustasoa yhdellä, nostaako se samalla suoritustason arvioita? Näinhän ilman muuta pitäisi tehdä, sillä ovathan suoritustasot erilaisia eri vaatimustasoilla.

Arviointien viitekehykset ovat suuri ongelma. Varmaankaan psykologeilta ei ole kysytty mitään järjestelmää laadittaessa. He voisivat kertoa, että tämänkaltaisten arviointien arvioitsijareliabiliteetti on yleensä matala. Järjestelmän oikeudenmukaisuus ei toteudu toivotulla tavalla. Eräs työntekijä, jota oli arvioitu kahdella laitoksella, näytti minulle saamansa arviot. Ne olivat kovin erilaisia. Pieni lohdutus tässä tapauksessa oli, että kokonaissummat eivät paljon poikenneet.

Eri tehtävien painottaminen vaikuttaa ylivoimaisen vaikealta. Professorit ja muut opettajat tutkivat, opettavat, osallistuvat hallintoon ja yhteiskunnallisiin tehtäviin. Tuskin kukaan suoriutuu yhtä hyvin näistä kaikista, vaan joku tai jotkut tehtävät painottuvat muiden kustannuksella. Jos vaikka tutkimusta suositaan vahvasti muiden tehtävien kustannuksella – mikä yliopiston perimmäisen tehtävän vuoksi on järkevääkin – se voi johtaa muiden tehtävien väheksymiseen. Tämä koskee erityisesti hallinnollisia tehtäviä, joihin nykyisin on vaikea saada ketään. Yksi syy on ilman muuta se, että tällä alueella on vaikea kerätä pisteitä. Laitosten johtajilla on vain vähän mahdollisuuksia toimia näyttävästi, koska taloudelliset realiteetit sitovat käsiä. Lisäksi on todennäköistä, että hyvää työilmapiiriä painottavaa johtamista ei arvosteta samalla tavoin kuin konkreettisiin tuloksiin tähtäävää.

Arvioimistehtävä tuntui minusta kiusalliselta ja nöyryyttävältä. Tiedän kyllä, että suhtaudun johtamiseen ajan henkeen sopimattomalla tavalla. En koe työtovereitani alaisina, vaan vastuullisina työntekijöinä joiden arvioiminen yksityiskohtaisella lomakkeella tuntui aivan vieraalta. Tähän mielettömyyteen oli pakko suhtautua vakavasti, koska työtovereiden ansiot olivat kyseessä.

Järjestelmän kannustava vaikutus on käytännössä mitätön. Jos ihmiset tekevät jo nyt huikeasti ylityötä, ainoa järkevä ohje olisi kehottaa heitä tekemään vähemmän työtä. Työn painopisteitä on vaikea muuttaa, koska näitä sitovat yhdessä sovitut tehtävät. On vaikea mennä sanomaan, että opeta vähemmän ja tutki enemmän, kun kerran opetus ja hallintokin pitää hoitaa.

Yksilöiden kannalta ikävin asia tulee olemaan se, että odotettua huonommat arviot tai niiden laskeminen eri lautakunnissa heikentää työmotivaatiota ja voi johtaa katkeroitumiseen. Daniel Kahneman on tutkimuksissaan osoittanut, että samansuuruinen tappio on psyykkisesti kaksinkertainen voittoon verraten. Tämä siis tarkoittaa sitä, että hyviä arvioita ja korotuksia saaneet pitävät hyviä arvioitaan itsestään selvänä ja jatkavat työtään kuten ennenkin, mutta nollasummapelissä hävinneet kokevat “palautteensa” traumaattisena. Järjestelmä edellyttää siis aivan uutta ihmistä, sellaista ihmistä, joka tyynesti suhtautuu palkan alennukseen ja ottaa siitä opikseen.

Koko järjestelmän tavoite on nähtävästi horjuttaa turvallisuuden tunnetta. Jokaisen pitää olla epävarma asemastaan ja palkastaan. Tällaisia epävarmoja ihmisiä on helppo hallita. Tarpeiden ja motivaation tutkijat pitävät yleisesti turvallisuutta ihmisen perustarpeena. Sen murtuminen tai suoranainen murtaminen johtaa vakaviin seurauksiin.

Kuten edellä kirjoitetusta käy ilmi, professoriliiton – ja miudenkin liittojen – suhtautuminen kuvastaa suomalaisten taipumusta alistua purnaamisen jälkeen mihin tahansa. Erosin muutama viikko sitten professoriliitosta.

Opas on – Nyt matkaamme onneen

Ajatellaanpa tässä nyt hetki elämämme eri tekijöitä; työtä, perhettä, ystäviä, kotia, raha-asioita. Eivätkö ne vain asetukin mieluummin piirun verran positiiviselle puolelle kuin negatiiviselle? Kunhan navan kaivamiselta ehdimme, ihmisillä ylipäänsä on taipumus kokea elämänsä myönteisessä valossa, toteaa myös matkaoppaamme onneen, professori Markku Ojanen. Tästä on siis hyvää jatkaa yhteistä matkaamme onnen salaisuuksien äärelle.

Käsityksemme onnesta vaihtelevat. Useimpiin niistä liittyy raha: Kunhan sitä olisi tarpeeksi, pystyisimme tyydyttämään monet sen puutteesta syntyneet tarpeemme. Kun rahan onni näin olisi myötä, kokisimme itsemme varmasti nykyistä tilannettamme onnellisemmiksi.

Onnellisuusprofessori Ojanen varoittaa kuitenkin pitämästä asiaa itsestään selvänä. Hän kertoo varoittavan esimerkin siitä, mitä saattaa tapahtua. Hän lainaa tutkija Michael Eysenckin kuvausta:

”Kun Elvis halusi kavereineen voileipiä, siitä paikasta niitä lähdettiin lentokoneella hakemaan. Hintaa tuli 200 000 markkaa. Kaikenlaisten herkkujen syöminen lihotti häntä kymmeniä kiloja. Joka ilta Elviksen asuntoon tuotiin 40 – 50 alle 18-vuotiasta tyttöä orgioita varten.

Kerran hän sai päähänsä ostaa auton. Kuinka ollakaan hän osti niitä neljätoista. Kun vanha neekerinainen katsoi tätä laivastoa ihmeissään, Elvis tuumi: Valitse itsellesi yksi.

Kun Elvis kuoli 42-vuotiaana, hänen veressään oli kahtatoista eri lääkettä, muun muassa morfiinia. Näitä hän oli vuosien ajan kokeillut yhä suurempina annoksina.

Mikään mielihyvän lähde ei riittänyt. Valtavista tuloistaan huolimatta Elvis kuoli käytännöllisesti katsoen rahattomana. Onni ei ainakaan tule siitä, että haluaa jotakin yhä enemmän ja enemmän.”

Ylettömyys, jonka mahdollistaa läjäpäinen rahakirstu, ei siis onnellistuta meistä ketään, tietää Ojanen.

– Jos elämyshuipuissa elämisestä tulee vallitseva olotila, ihminen sopeutuu ja vaatii vielä voimakkaampia kokemuksia saman elämystason säilyttääkseen. Siinä tulee aina raja vastaan ihan samalla tavalla kuin syömisessä ja juomisessa; kumpaakaan ei voi tehdä määräänsä enempää.

Menestyksessä omat sudenkuoppansa

Rahan tavoin menestys on oikukas matkakumppani tiellä onneen. Omissa tutkimuksissaan ja tutustuessaan alan muiden viisaiden ajatuksiin Ojanen on tullut aivan toisiin ajatuksiin kuin viime talven menekkiteoksen Onnen tekijät (Tammi) englantilainen kirjoittaja.

Kun psykologian tohtori Richard Wiseman puhuu onnesta, hän itse asiassa tarkoittaa menestystä. Ja kun hän puhuu onnen tekijöistä, hän haluaa nostattaa henkilökohtaista kuntoamme menestystekijäksi

Menestykseen tähtääminenkin on kuitenkin Ojasen mielestä onnellisuuden kannalta riskialtista puuhaa. Siinä lajissa ei koskaan riitä vain yhden tavoitteen saavuttaminen, vaan se johtaa ketjureaktioon: Ensin minusta tulee piirinmestari, sitten maakunnan mestari, sitten Suomen mestari, sen jälkeen Euroopan mestari, maailmanmestari, olympiavoittaja…

– Menestyksen tavoitteleminen on usein onnettomuuteen johtava strategia. Se johtaa kyllä saavutuksiin, mutta myös onnellisuuden kannalta ikäviin pettymyksiin, kun liian korkealle asetettua tavoitetta on mahdotonta saavuttaa. Ja vaikka menestys seuraisikin valitulla uralla saattaa kylkiäisinä esiintyä tuttu ilmiö: Rahaa ja kunniaa tulee, mutta elämisen nautinnollisuus vähenee.

Kovin korkealle asetettua tavoitetta varmempi tie onneen onkin Ojasen siteeraaman onnellisuustutkija Allen Parduccin mukaan se, että asettaa tavoitteet sopiviksi, vain himpun verran nykyistä tasoa ylemmiksi. Silloin meillä on mahdollisuus pettymysten sijaan ehkä useinkin kokea tavoitteeseen pääsystä seuraavaa mielihyvää.

Onni on lähellä

Suurten tavoitteiden sijaan onnen kokeminen onkin usein mahdollista juuri pienissä ja läheisissä ympyröissä. Kirjassaan Ilo, onni, hyvinvointi (Kirjapaja) onnellisuusprofessori kertoo omasta harvinaisen onnellisena kokemastaan hetkestä tällä tavalla:

”Olimme maalla koko perheen voimin. Teimme paljon yhteisiä asioita, pelasimme lautapelejä, laskettelimme mäkeä ja istuskelimme pöydän äärellä. Tein yhdessä vaimoni kanssa omalle pelolle noin 500 metrin mittaisen ladun, jonka hiihdimme kumpikin noin 20 kertaa. Siinä mentiin loiva mäki ylös ja sitten laskettiin hitaasti alas. Maisema oli kuin postikortista. Sitä täytyi pysähtyä katselemaan vähän väliä. Sanoinkin vaimolleni: Tällaista elämää haluaisin elää jatkuvasti. Hyvin yksinkertaiset asiat tekevät onnelliseksi.”

Onnellisuuden apostoli

Markku Ojanen tunnustaa viime vuosien aikana tunteneensa itsensä vastavirtaan kulkijaksi, vähän kuin oudoksi toreilla huutelijaksi ryhdyttyään puhumaan onnellisuudesta, sen esteistä ja siihen myötävaikuttavista tekijöistä. Onni ja onnellisuus kun eivät ole kovin muodikkaita. Nythän jokaisella on oma psyykkinen traumansa, hellitelty kipeä lapsuuden kokemus, jota veuhtoa yksinäisyydessä tai yhdessä muiden kanssa.

Ojanen käänsi oman katseensa onnen suuntaa sen jälkeen, kun hän oli 30 vuotta tutkinut mielenterveysongelmia.

– Huomasin, että oirekeskeinen lähestymistapa ei johda mihinkään. Tärkeämpää kuin kaivella vanhoja haavoja on keskittyä tunteisiin ja kokemukseen omasta tämänhetkisestä elämästään. Sairauden sijaan on syytä puhua hyvinvoinnista.

Herätteen uuteen ajatteluun antoivat muun muassa Ojasen tutkimat skitsofreenipotilaat. Päällisin puolin kuvittelisi heidän kokemuksensa omasta elämästään hyvinkin kurjaksi. Niin kuitenkin kävi, että onnellisuusmittauksissa heidänkin tuntemuksensa omasta elämästään käännähti piirun verran positiiviselle puolelle.

Tänä päivänä psykologian professori Ojanen ei enää usko kurjuuksien kaivelemisen johtavan ihmistä onneen. Juuri siitä syystä hän on valmis kääntämään selkänsä oman alansa profeetalle Sigmund Freudille.

– Aika on ajanut psykoanalyysin ohitse. Nykyisin korostuu usko ihmisen kykyyn itse auttaa ja toteuttaa itseään. Freudin näkemystä ihmisestä leimasi sitä paitsi kautta linjan hänen omaan persoonallisuuteensa liittyvä syvä pessimismi.

Elimistö ei kestä

– Ihmisellä on melkein kaikissa olosuhteissa taipumus kokea elämänsä ainakin lievästi positiivisena, Markku Ojala kiteyttääkin sekä omien että muiden onnellisuustutkimusten jälkeen. Meillä on halu, taipumus ja tarve nähdä hyvinkin kurjissa olosuhteissa elämää yllä pitäviä toivonsäteitä ja kokea mielihyvän hetkiä.

Tähän perusvireeseen tuovat oman miellyttävän lisänsä huippukokemukset. Oli miten muodikasta hyvänsä meidän on kuitenkin turha yrittää tiivistää elämäämme yhdeksi pitkäksi elämyshuippujen ketjuksi. Siinä voisi silloin käydä kuin Elvikselle.

– Sitä paitsi elimistömme ei yksinkertaisesti kestäisi sitä, Ojanen sanoo. – Yhtämittaiset maaniset huiput kävisivät liian raskaiksi elimistölle. Kovin kohonneessa mielialassa myös suoritusten tarkkuus kärsii. Sen vallassa ei enää pystytä huippusuorituksiin millään alalla.

– Hyvä elämä vaatii vastakohdakseen myös varjoja, muuten hyvää ei enää huomaa, Ojanen muistuttaa. – Elämässä täytyy olla kontrasteja. Siksi on ihan väärin esimerkiksi yrittää suojella lapsia kaikilta ikäviltä kokemuksilta.

Onnellisen elämän välttämättömiin kontrasteihin kuuluu Ojasen mukaan myös kuolema.

– Siitä on nykyisin tehty kovin etäinen, se on siirretty kokonaan ihmisen normaalin kokemuksen ulkopuolelle. Siksi se tuntuukin sitten niin hirveältä, kun se kerran kohdataan. Ihmiset eivät ole varustautuneet siihen. He ovat kuoleman suhteen suojattomia. Juuri siksi läheisen kuolema niin helposti murtaa ihmisen.

Tunteet sekoittuvat

Ojanen toteaa, että yksi onnen harhoista on se, että me kykenisimme kerrallaan vain yhdenlaisiin tunteisiin. Masentunut kuvittelee olevansa predestinoitu hetkestä toiseen jatkuvaan synkkyyteen, omaisensa menettänyt pitää selviönä murheen alituista läsnäoloa.

– Kaikkiin suuriin tunteisiin liittyy kuitenkin aina myös sekalainen määrä muita tunteita. Kyllä masentunuttakin välillä voi naurattaa, vaikka yleistuntemukset ovat esimerkiksi tuskaisuus ja ahdistuneisuus, häpeä, viha ja syyllisyys. Toisaalta suruun voi liittyä kiitollisuutta eletyistä yhteisistä hetkistä ja niiden heijastamaa iloa. Hyvissä hautajaisissa esimerkiksi surun tuntemisen lisäksi nauretaan paljon, muistetaan yhdessä vainajaan liittyviä onnellisia ja iloisia asioita.

Syyllisyys ja häpeä ovat tuttuja tunteita miltei kaikille ihmisille ja ne koetaan usein onnellisuuden esteiksi.

– Sellaisiksi ne muodostuvat kuitenkin vain siinä tapauksessa, että niitten keräämisestä ja imuroimisesta tulee harrastus. Itse asiassa syyllisyys ja häpeä kertovat terveestä mielestä. Onnellisuuden edellytyksiä ne ovat myös siinä mielessä, että juuri nämä tunteet pitkälti säätelevät yhteisöllistä käytöstämme, saavat meidät käyttäytymään ihmisiksi.

– Niille, jotka tuntevat jääneensä syyllisyyden ja häpeän koukkuun, on ulospääsynä esimerkiksi anteeksipyyntö ja -saanti. Meidän olisikin hyvä muistaa sellaisia vähän unohduksiin jääneitä sanoja kuin armo ja armeliaisuus. Niitä olisi syytä harrastaa sekä itseä että muita kohtaan.

Onnellisen elämän pilareita

Vaikka suurin osa ihmisistä kysyttäessä näkeekin oman elämänsä puitteet ainakin pikkaisen myönteisinä, jotkut meistä kokevat toisia enemmän onnen hetkiä. Tällä ryhmällä on useitakin yhteisiä piirteitä. Ulospäin suuntautuva ihminen tuntee usein miten itsensä onnellisemmaksi kuin omaan sisimpäänsä kääriytyvä. Uteliaisuus uusia asioita kohtaan on parempi kumppani tiellä onneen kuin tahto pitää asiat sellaisina kuin ne ovat aina olleet.

Harrastukset kuten esimerkiksi keräilyn intohimo toimivat nekin oppaina onnen suuntaa. Onnellisuusprofessori itse esimerkiksi keräilee ilokseen lännen filmejä. Hollywood-klassikoiden lisäksi hänen hyllyistään löytää muunkin laista pyssyn paukuttelua.

– On tärkeätä, että ihmisen elämässä on tasaavia tekijöitä. Jos jossain on tullut kohdelluksi kaltoin, asia unohtuu hyvinkin uppoutumalla intohimoisesti harrastuksensa pariin, Markku Oksanen tietää.

Kaisa Strandén

Uuden palkkausjärjestelmän pettävä psykologinen perusta

Markku Ojanen

Valtiovalta runnoo Suomessa väkisin uutta palkkausjärjestelmää kaikille sen piiriin kuuluville työpaikoille. Kyse on suoranaisesta pakottamisesta, sillä järjestelmän hyödyllisyyttä ei ole perusteltu. Tämä ylimielinen toimintapa suhteessa alamaisiin vahvistuu kaikista demokratiapuheista huolimatta. Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” osuvasti kuvannut tulosjohtamisen ja siihen liittyvän tulospalkkauksen ongelmia. Yliopistoista tullut tulosjohtamisen kritiikki on kokonaan sivuutettu. Missä muualla maan parhaat tämän alueen asiantuntijat ovat kuin yliopistoissa? Myös työntekijöiden edustajat ovat antautuneet tyytyen toteamaan, että valtio on asian jo päättänyt ja kyse on vain siitä, miten järjestelmään parhaalla mahdollisella tavalla sopeudutaan. Kunhan omille jäsenille saadaan jonkin verran lisää rahaa, elämä voi jatkua.

Tässä kirjoituksessa käsittelen tulosjohtamisen psykologisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Niihin on kyllä ohimennen viitattu, mutta aihepiiriin liittyvä runsas tieteellinen tutkimus on jäänyt huomiotta. Yhä useammin myös taloustieteilijät kirjoittavat onnellisuudesta ja hyvinvoinnista korostaen sitä, että nämä ovat tärkeämpiä asioita kuin taloudellinen kasvu tai kaupan vapaus. Esimerkiksi Richard Layard edellyttää, että taloudellisia ja poliittisia toimenpiteitä arvioidaan onnellisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Heti ensimmäinen tutkimustulos kertoo, että onnellisuudella ja varallisuudella ei ole muuta yhteyttä kuin se, että köyhyydestä tai vakavista aineellisista ongelmista kärsivät ihmiset ovat muita tyytymättömämpiä ja onnettomampia. Vaikka ihmiset tavoittelevat yhä suurempia tuloja, mitään onnellisuuslisää niistä ei koidu. Tämä on karu tulos tulospalkkioiden näkökulmasta. En ole kuullut yhtäkään järkevää psykologista perustelua sille, miksi minä ja työtoverini ryhtyisimme tekemään asioita enemmän tai paremmin, jos saamme hiukan lisää palkkaa.

Toiseksi tutkimukset (mm. Edward Deci) kertovat, että suorituksiin liittyvät palkkiot usein turmelevat sisäisen motivaation eli ihmisten luonnollisen halun tehdä hyvää työtä. Kun tunnen yliopistomaailman hyvin, voin vakuuttaa, että yliopistoissa opettajat – ja myös virkamiehet – haluavat tehdä ihan omasta halustaan ja velvollisuudentunnostaan hyvää työtä. He haluavat opettaa hyvin ja tehdä hyvää tutkimusta. Palkalla on tämän sisäisen motivaation kanssa hyvin vähän tekemistä. Opettajat tekevät usein käsittämättömän pitkiä työpäiviä täysin ilman ylityökorvausta. Kuvaukset työn tuottavuudesta ovat tällä hetkellä valheellisia, koska valtiovalta ei anna merkitä vuotuiseksi työmääräksi kuin tasan 1600 tuntia. Tähän valheeseen ovat järjestömmekin suostuneet. Tällä hetkellä valtiotyönantaja pitää itsestään selvänä, että yliopistojen opettajat tekevät palkatonta ylityötä toteuttaakseen heille annetut tavoitteet. Tätä ylimääräistä työtä ei missään huomioida. Yliopistojen laitokset ovat kuin herhiläisen pesiä, joissa joku pesän jäsenistä houkuttelee koko joukon syöksymään uusille apajille.

Pikkutarkat työn “tulosten” arviot johtavat koetun ulkoisen kontrollin lisääntymiseen. Työn omaehtoisuus heikkenee ja työntekijät alkavat miettiä, mistä suunnasta tuuli milloinkin puhaltaa. Kenties tulee aiheelliseksi miettiä, onko mitään järkeä tehdä palkatta ylityötä, jos nuo mahdolliset lisät ovat pieniä tai jäävät kokonaan tulematta. Jo vuosia sitten sosiaalipsykologit osoittivat, että kaikenlainen valvonta synnyttää kielteisiä asenteita sekä johdossa että alaisissa ja ehkä pahin seuraus on se, että ulkoinen kontrolli vähentää luottamusta alaisiin.

Kolmanneksi David Dunning on osoittanut, että ihmiset yleensä yliarvioivat omia suorituksiaan. Mitä huonompi suoritus, sitä suurempi yliarviointi on. Tähän eivät palautteet paljon vaikuta, sillä kyse on arvokkuudesta, oman minän suojelusta. Kielteiseksi koettu palaute katkeroittaa ja heikentää tulevaa suoritusta. Poikkeuksena ovat erittäin konkreettiset työsuoritukset, joiden arviointia kukaan ei voi kiistää. Monissa työtehtävissä suoritusten arviointi kuitenkin on erittäin vaikeaa.

Työn tulosten arvioijan näkökulmasta tilanne on hankala, sillä arviointeja vertailevat tulokset osoittavat, että esimiehet käyttävät hyvin erilaisia arviointiperusteita. Tästä seuraa, että arvioiden oikeudenmukaisuus voidaan perustellusti kiistää. Mitä enemmän arvioitavia asioita on, sitä vaikeammaksi arviointi tulee ja sitä todennäköisempiä arviointivirheet ovat. Jokainen tunnistaa yliopistojen muutamat todelliset huippututkijat, mutta miten punnitaan tavallisen opettajan tutkimus, opetus, hallinto ja yhteiskunnallinen panos? “Onnellisuusprofessorina” mieluusti painottaisin sellaisen työntekijän ansioita, joka toiminnallaan edistää yhteistä onnellisuutta. Ilokseni totean, että tämä on myös Richard Layardin suosittelemaa toimintaa.

Neljänneksi jo Daniel Kahneman osoitti, että menetykset ja voitot eivät ole samansuuruisia. Tulojen lasku 100 eurolla masentaa kaksin verroin verrattuna siihen mitä samansuuruinen korotus ilahduttaa. Turvallisuus on toisin sanoen ihmisille paljon tärkeämpi kuin yleensä uskotaan. Etuisuuksiin kajoaminen tuo mukanaan sellaisia riskejä, joihin erityisesti poliitikkojen on syytä varautua.

“Suorituksiin liittyvien palkkojen huolenaihe on se, että ne rohkaisevat raakaa kilpailua (rat race)”, kirjoittaa taloustieteilijä Richard Layard. Palkkaa tavoitellaan ennen kaikkea statuksen vuoksi ja kilpailu statuksesta on nollasummapeliä. Siinä on voittajia vähän ja häviäjiä paljon. Tulosjohtamisen gurut inhoavat ajatusta, että palkka tulee työtehtävän mukaan, vaikka tämä opetus- ja palvelualoilla on toiminut erittäin hyvin. On erittäin naivia ajatella, että tekisin työssäni jotakin toisin jonkin pienen palkanlisän vuoksi. Varmaan ilahtuisin, mutta tutkimus kertoo, että vaikutus on kovin lyhytaikainen.

Uudessa järjestelmässä vertailu täytyy siis tehdä työtovereihin nähden, koska vain harvoin objektiivisia perusteita on olemassa. Tämä on uuden järjestelmän suurin ongelma. Monet kestäisivät ne pienet palkkaerot, joita uusi järjestelmä tuo mukanaan, mutta koska paremmuusjärjestys kuvaa heidän arvoaan työntekijänä, se koskettaa syvältä. Järjestelmä korostaa tulosjohtamista ja saattaa työntekijät kilpailijoiksi. Tästä ongelmasta uuden järjestelmän markkinoijat eivät puhu, mutta tiedostavat sen, koska henkilökohtaiset arviot ovat salaisia. Tämä tietenkin vaikeuttaa järjestelmän arviointia ja on omiaan nostattamaan oikeutettuja epäilyksiä.

Tietoisena näistä järjestelmän psykologisista ongelmista minun on vaikea olla sitä toteuttamassa. Esimiehen kaiketi pitäisi luottaa omaan arviointikykyynsä, mutta käytyäni läpi joukon tutkimuksia, jotka osoittavat aivan muuta, tehtävästä tulee erityisen vaikea. Kun lisäksi ajattelen, että jokainen “alaisistani” (inhoan tätä sanaa) ansaitsee tuloksellisuuslisää, olen ilmeisesti umpikujassa, koska tämä sotii järjestelmän hallitse ja hajota -ideaa vastaan. Jos jollekin annetaan, joltakin pitää ottaa pois – tai ainakin hänen palkkansa pysyy entisellään.

Uusi palkkausjärjestelmä tuskin tuo valoa yliopistojen kahteen merkittävään ongelmaan. Näistä toinen on aloittelevan tutkijan työn epävarmuus. Valtiovalta on kyllä antanut entisen Neuvostoliiton malliin ukaaseja, joiden mukaan lyhytaikaisia työsuhteita pitää vähentää, mutta suosii itse lyhyttä rahoitusta ja tekee pitkäaikaisen palkkaamisen mahdottomaksi. Toinen ongelma on hallinnollisten tehtävien lisääntyminen ja jatkuvat uudistukset uudistuksen vuoksi. Opetusministerit tarttuvat näihin antaakseen kuvan siitä, että jotakin on tekeillä. Esimerkiksi koulutusohjelmien toimivuutta on nykyisin mahdotonta arvioida, koska ne muuttuvat jatkuvasti. Yliopistojen laitosten on pakko osoittaa edistyksellisyyttään kehittämällä mitä merkillisimpiä hankkeita ja ohjelmia.

Hyvien työntekijöiden – tai mieluummin työyhteisöjen – palkitsemiseen olisi voitu luoda paljon yksinkertaisempi kannustusjärjestelmä. Jo ennestään kuormitetut johtajat saavat niskoilleen järjestelmän, joka tekee yliopistojen laitosten ja tiedekuntien johtamisesta entistä vastenmielisemmän tehtävän.

Montako yliopistoa Suomeen mahtuu?

Monissa puheissa ja kirjoituksissa yliopistojen määrää on haluttu radikaalisti vähentää. Helsingin yliopiston rehtori esitti jokin aika sitten, että Suomeen mahtuu vain yksi todellinen tiedeyliopisto. Teollisuuden suunnasta tarjottu luku on vähän suurempi eli kolme. Muutama päivä sitten julkistetun selvitysmiehen arvion mukaan luku voisi olla peräti 5-10. Samaa lukumäärää ovat monet muutkin kriitikot tarjonneet. Ovatko nämä luvut lainkaan realistisia?

Taustalla voi olla ajatuksia suuresta tiede-Suomesta. Oikein resurssoituna Suomi voi nousta tieteessä kansakuntien kärkeen, jos ei aivan absoluuttisesti, niin ainakin suhteellisesti. Samalla tavalla puhuvat myös urheilijat ja taiteilijat. Suomi pääsee huipulle, jos vain rahaa pannaan kaksi tai kenties kymmenen kertaa enemmän likoon tai kun asiat pannaan uuteen uskoon. Takana kuultaa ajatus, että olemme ainutlaatuista kansaa, joka vain odottaa puhkeamista kukkaan.

Varmaan on totta, että niin urheilun, tieteen kuin taiteenkin alueella oikein kohdennetut resurssit johtavat ainakin vähän aikaisempaa parempiin tuloksiin, mutta takana pitää olla poliittista tahtoa. En jaksa uskoa, että sitä löytyy tieteen tueksi siihen malliin, kuin on esitetty. Poliitikot eivät usko ihan yhtä vahvasti kuin tiedeväki, että ihmiskunnan pelastus tai taloudellinen nousu tulee ilman muuta tieteen edistysaskeleista.

Näissä keskusteluissa unohtuu myös se, että yliopistojen keskeinen tehtävä on kouluttaa ihmisiä eri ammatteihin valtion, kuntien, talouselämän ja yhteisöjen palvelukseen. Tässä tehtävässä tuskin isojen ja pienten yliopistojen välillä on merkittäviä eroja. Kaikista yliopistoista tulee hyvin koulutettuja virkamiehiä ja -naisia. Tuskinpa tässä yliopistojen yhdistämisestä tai keskittämisestä saataisiin merkittäviä etuja.

Monien kiroama aluepolitiikka on sekin ollut mainio asia niille alueille ja kaupungeille, joihin yliopisto on perustettu. Mitä pienempi ja syrjäisempi kaupunki, sitä merkittävämpi yliopiston vaikutus on ollut sekä henkisesti että taloudellisesti. Myös valmistuneiden sijoittumiseen hajasijoituksella on ollut myönteinen vaikutus.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö toisentyyppiset järjestelyt olisi mahdollisia ja järkeviä. Tehokkuuden näkökulmasta Suomessa on liikaa yliopistoja. Kaikissa yliopistoissa ei tarvitse olla kaikkia aloja eikä väitöskirjoja tarvitse tehdä jokaisen yliopiston kaikilla laitoksilla. Tätä helpottavat paljon tohtorikoulut, joissa eri yliopistojen laitokset yhdessä antavat väitöskirjojen ohjausta. Laitokset ovat usein liian pieniä, jotta ne voisivat vastata hyvin kaikista tehtävistä. Monia hyviä avauksia esimerkiksi yhteistoiminnan suuntaan on jo tehtykin ja yhtä ja toista on vielä mahdollista tehdä. Psykologian laitosten yhteinen Psykonet-verkosto on hyvä esimerkki onnistuneesta yhteistoiminnasta.

Näiden radikaalien puheiden rinnalla on hyvä muistaa, että opetusministerit – ja viime vuosien hallituspuolueet – ovat koko ajan laajentaneet korkeakoululaitosta kehittämällä ammattikorkeakouluja. Vasta nyt on herätty siihen, että ainakin aloituspaikkoja pitää vähentää. Puheet supistamisesta ovat siinä mielessä outoja, että nykyinen laajuus on ollut tietoisen kehittämisen tulosta. Ammattikorkeakoulujen kehittäminen on viime vuosina ollut tärkeämpää kuin yliopistojen kehittäminen. Yliopistoja on kuitenkin samalla syytetty tehottomuudesta, huolimatta siitä, että tulosluvut ovat selvästi nousseet.

Todellisuudessa yliopistojen määrä edelleen kasvaa yliopistokeskusten myötä. Nämä alkavat olla de facto -yliopistoja ja ovatkin sellaisia muutamien vuosien kuluttua. Onhan selvää, että nämä laajentuvat keskukset eivät enää halua olla alisteisia jollekin yliopistolle. Poliittista tukea tälle pyrkimykselle varmasti jossakin vaiheessa löytyy. Tätä taustaa vasten puheet yhdestä, kolmesta tai edes viidestä yliopistosta ovat lähes absurdeja. Kuka opetusministeri tai mikä hallitus haluaa lopettaa jonkin yliopiston toiminnan? Sen päivän haluaisin nähdä – joskaan en sellaista toivo.

Kun korkeakoulujen ja yliopistojen – tai ns. keskusten – määrä kasvaa, ratkaisuna tulee olemaan kaikenlaisen yhteistoiminnan suosiminen. Tästä on varmasti hyötyäkin, mutta sen hinta voi olla suuri. Korkeakouluväki joutuu kuluttamaan suuren osan työajastaan erilaisissa johtokunnissa, suunnitteluryhmissä ja työryhmissä. Tämä puolestaan syö aikaa juuri tutkimukselta, jonka merkitystä aiheellisesti on haluttu korostaa. Luontevin tapa edistää tutkimuksen laatua on lisätä tutkimusrahoitusta sekä vähentää yliopistojen sisäänottoa. Monet laitokset joutuvat ottamaan aivan liian paljon opiskelijoita opettajamäärään nähden. Myös vapaaehtoisuuteen ja todellisiin tarpeisiin perustuva, yhteistoiminta on useimmilla aloilla hyödyllistä.

Hyvä on muistaa sekin, että vaikka Suomessa ei ole kansainvälisten arviointien mukaan yhtään todellista huippuyliopistoa, meidän yliopistojemme taso on todennäköisesti keskimäärin hyvä. Jopa Yhdysvalloissa on runsaasti sellaisia yliopistoja, jotka eivät sijoitu edes tuhannen parhaan listoille.