Kulttuurin muovaama nuoruusikä

Kirjassa Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen aikusuuteen, toim. Timo Purjo, 2008, Non Fighting Generation.

Muistan vielä elävästi, kuinka parhaan kaverini Eeron kanssa pohdimme, mikä se sellainen puberteetti-ikä mahtoi olla. Olimme jo silloin täysi-ikäisiä. Maalaispoikina emme tunnistaneet tuota yhä enemmän puhuttua ilmiötä. Olimme kumpikin joutuneet ainoina poikina ottamaan varhain vastuuta maatalon töistä. Minun isäni oli kaatunut sodassa ja Eeron isä oli halvaantunut. Kesä ja osin kouluaikakin oli niin täynnä työtä, ettei siinä ehtinyt miettiä omaa tilaansa tai kapinoimaan. Vapaa-aikana harrastimme urheilua. Ketä vastaan olisi kapinoinut? Oli pakko ottaa vastuuta, jotta talon työt olisivat tulleet tehdyiksi. Vanhemmat olivat tuolloin auktoriteetteja, joita kuunneltiin ja joiden käskyjen ja toiveiden mukaan toimittiin. Kapinoivista nuorista sai hiukan tietoa amerikkalaisista elokuvista. Niistä tunnetuin, Nuori kapinallinen (Rebel without a cause) oli valmistunut vuonna 1955 eli samaan aikaan kun menin oppikouluun. Tosin näin sen vasta myöhemmin, mutta jotakin tietoa tuosta nuoruuden kapinoinnista tihkui maallekin.

Ei siis ole ihme, jos en ole koskaan ollut innostunut niistä länsimaisista tulkinnoista, joiden mukaan nuoruusikään aina kuuluu tiettyjä asioita. Sanon näin silläkin uhalla, että jo nuolenpääkirjoituksistakin on löytynyt valituksia nuorison kurittomuudesta. Ilmiö oli tuttu myös antiikissa: “Nykyajan lapset ovat tyranneja. He vastustavat vanhempiaan, ahmivat ruokansa ja tyrannisoivat opettajiaan”, kirjoitti Sokrates v. 425 eKr.

Onko siis jotakin muuttunut vai ovatko nuoruudelle ominaiset asiat sellaisia, että ne kerta kaikkiaan kuuluvat ihmisluontoon? Jerry Scottin ja Jim Bormanin Jere-sarjakuva antaa nuoruudesta kuvan, joka tuntuu osuvalta. Ensimmäisen suomalaisen albumin alkusivulla Jereä luonnehditaan näin:

Jerelle on viidentoista vuoden iässä tärkeintä, ettei ole neljätoista. Hän on edustava murkkusekoitus hilpeää apaattisuutta ja kärsimätöntä laiskuutta. Muutostilassa kamppailevaa kehoaan ja tunne-elämäänsä Jere yrittää pitää järjestyksessä ankaralla kitaransoitolla. Yhtä asiaa hän ei vain jaksa käsittää. Mikseivät vanhemmat piittaa pätkääkään siitä, mikä hänestä olisi oikein ja oleellista.

Jeren näkökulmasta vanhemmat ovat todellisia dinosauruksia, kerta kaikkiaan kelkasta pudonneita. Heidän makunsa ja mielitekonsa ovat perin kummallisia. Vanhemmilta tulevat neuvot ja käskyt ovat turhia, häritseviä tai suorastaan hölmöjä. Jere elää omissa maailmoissaan eikä hänellä ole juuri mitään puhuttavaa vanhempiensa kanssa. Jere ei halua liikkua vanhempiensa seurassa, sillä hän suorastaan häpeää heitä. Jere suuntautuu kavereihinsa ja ottaa heiltä mallia. Hänellä on ihastuksen kohde, jota hän lähestyy ujon kömpelösti, mutta aina yhtä innokkaasti. Varsinkin vaatteista ja järjestyksestä syntyy jatkuvasti kiistaa vanhempien kanssa. Aikuisen näkökulma tulee esiin sarjakuvassa, jossa Jere kiistelee äitinsä kanssa pukeutumisesta. “Laittaisit nyt siistin takin edes.” “Pukeudun siten, millainen olen! Vaatteet ovat osa identiteettiäni! Minä olen minä, äiti!! Yksilöllinen oma itseni!! Sitten soi ovikello ja ovensuuhun ilmestyy kolme täysin samalla tavalla pukeutunutta kaveria.

Sarjakuvia selatessani mieleeni tulee kuitenkin kuvia Afrikasta ja Intiasta. Näen noin kuusivuotiaan laihan tytön huolehtivan hiukan itseään nuoremmasta pojasta. Ainoa turva on isoäiti. Näen ilmeettömän samanikäisen tytön kutovan mattoa pienessä kutomossa. Näen nuoria poikia, jotka kantavat aseita selässään ja ovat miesten mukana lähdössä sotimaan. Nämä ovat vielä lapsia, mutta millainen mahtaa olla heidän nuoruutensa? Se on varmasti kaukana siitä, millainen on Jeren maailma.

Ei siis ole lapsuutta tai nuoruutta ilman sitä kulttuuria, jossa lapset ja nuoret kasvavat. Jos kulttuuri antaa tilaa ja jos nuorten elämässä on muutakin kuin työtä, he voivat haastaa vallitsevan kulttuurin tapoja, normeja ja ajatusmalleja. Myös biologinen kehitys tuo omat haasteensa. Oma keho muuttuu ja kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen lisääntyy. On kuitenkin aivan eri asia kasvaa naiseksi ja mieheksi islamin uskonnon sävyttämässä kulttuurissa kuin Suomessa tai Ruotsissa.

Jos länsimaisen nuoren tilanne muistuttaa edes jossain määrin Jere-albumeissa annettua kuvaa, se on kuitenkin aivan erilainen kuin nuorten elämä vaikkapa 50 vuotta sitten. Millaiset asiat ovat muuttuneet? Jokin aika sitten sain tehtäväksi kuvata suomalaisen yhteiskunnan muutoksia sodan jälkeen. Vauhtiin päästyäni luetteloin 63 muutostrendiä. Kirjaan ne tähän, jotta muutoksen suuruus voidaan havainnollisesti nähdä. Kaikista näistä trendeistä ei tarvitse olla samaa mieltä.

  1. Normien väljentyminen
  2. Roolien avartuminen
  3. Tasa-arvon lisääntyminen
  4. Sekularisaatio, maallistuminen
  5. Yhteisöllisyyden väheneminen
  6. Vapauksien korostaminen
  7. Tahdon väheksyminen
  8. Mahdollisuus vetäytyä vastuusta
  9. Rajojen hämärtyminen
  10. Liikkuvuuden lisääntyminen
  11. Mielen liikkuvuuden lisääntyminen
  12. Empatian lisääntyminen
  13. Universalismin vahvistuminen
  14. Globalisaation vahvistuminen
  15. Fatalismin väistyminen
  16. Optimismin taittuminen
  17. Oikeudenmukaisuuden vahvistuminen
  18. Raa’an vallankäytön väheneminen
  19. Normin rikkomisen helpottuminen
  20. Normien sisäistämisen vaikeutuminen
  21. Sallivuuden lisääntyminen
  22. Minuuden tiedostaminen
  23. Mahdollisuuksien (koettujen) kasvaminen
  24. Rooliristiriitojen lisääntyminen
  25. Identiteettikriisien lisääntyminen
  26. Kilpailun lisääntyminen
  27. Tekniikan kehitys
  28. Turvallisuuden lisääntyminen
  29. Vaurauden lisääntyminen
  30. Tuhlaamisen lisääntyminen
  31. Lapsikeskeisyyden lisääntyminen
  32. Auktoriteettien väheneminen
  33. Viihteen teollistuminen
  34. Passiivisen viihteen lisääntyminen
  35. Ammattiin sijoittumisen viivästyminen
  36. Puberteetin aikaistuminen
  37. Aikuisten salaisuuksien paljastuminen
  38. Alkoholinkäytön lisääntyminen
  39. Voimakkaiden huumeiden käytön lisääntyminen
  40. Kiusaamisen ja torjunnan väheneminen
  41. Kaupallisuuden lisääntyminen
  42. Psykologisen ajattelun vahvistuminen
  43. Yksityisyyden vahvistuminen
  44. Koulutustason kohoaminen
  45. Tiedonvälityksen nopeutuminen
  46. Elämänrytmin nopeutuminen
  47. Eliniän piteneminen
  48. Lääketieteen kehittyminen
  49. Terveystietoisuuden lisääntyminen
  50. Terveysriskien lisääntyminen
  51. Fyysisen terveyden kohentuminen
  52. Mielisairaiden kohtelun paraneminen
  53. Kehitysvammaisten kohtelun paraneminen
  54. Psyykkisten häiriöiden lisääntyminen
  55. Onnellisuuspohdintojen lisääntyminen
  56. Poliittisten ristiriitojen väheneminen
  57. Menestyshakuisuuden lisääntyminen
  58. Vandalismin lisääntyminen
  59. Valintojen määrän lisääntyminen
  60. Kaupungistuminen
  61. Maksimointitaipumuksen lisääntyminen
  62. Ruumiillisen työn väheneminen
  63. Väkivaltaviihteen lisääntyminen

Monissa tulkinnoissa korostetaan yhteisöllisyyden katoamisen ja minuuden vahvistumisen merkitystä. Nämä kaksi liittyvät yhteen, sillä yhteisöllisessä kulttuurissa ei ole tilaa oman minän pohdiskeluun. Yhteisöllisissä kulttuureissa korostuu traditio, jota suvun tai heimon vanhimmat välittävät nuorille. Heidän auktoriteettiaan ei voi asettaa kyseenalaiseksi. Yhteisölliset kulttuurit ovat hierarkkisia ja niissä jokainen tietää paikkansa. Kulttuuria vahvistaa jokin Suuri Kertomus, jota ei saa asettaa kyseenalaiseksi. Perhesiteet ovat vahvoja, mikä käytännössä merkitsee sitä, että suvun ulkopuolisista ihmisistä ei välitetä. Vieraanvaraisuus on silti arvokas asia, koska myös itse voi joutua sen varaan. Tällaisessa kulttuurissa nuoreksi ja aikuiseksi varttuminen on hyvin selväpiirteistä, mutta myös hyvin rajattua, sillä yhteisöt eivät siedä normeistä poikkeamista. Perheen ulkopuolella ei ole turvaa, mikä sekin pakottaa alistumaan silloinkin, kun mieli tekisi kapinoida. Tällaisessa kulttuurissa ei ole paljon tilaa luovuudelle ja uusille ideoille.

Vaikka yhteisöllisillä kulttuureilla on omat ongelmansa, monet sosiologit ja psykologit ovat kirjoittaneet synkästi minuuden ongelmista. Sosiaalipsykologi Roy Baumeister kirjoitti vuonna 1987 artikkelin “Kuinka minästä tuli ongelma (How the Self Became a Problem)?” Psykologi Mark Leary meni vielä askelta pitemmälle otsikoiden kirjansa “Minän kirous (The Curse of the Self)”.

Miten tuo kirous näkyy? Se näkyy minuuden aiheuttamana tuskana, kuten masennuksena, ahdistuksena, kateutena, katkeruutena ja vihana. Länsimainen ihminen on minäkeskeinen ja arvioi itseään harhaisesti. Hän on itsekäs ja joutuu sen vuoksi ristiriitoihin muiden, usein yhtä itsekkäiden ihmisten kanssa. Minä on kuin kaksiteräinen keihäs. Kun sillä innokkaasti keihästää yhä uusia saaliita, sen joutuu ensin vetämään itseään kohden, mikä sattuu kipeästi. Jokainen uskalias pistoliike vaatii keihään vetämistä taaksepäin. Mikä ikävintä, muutkin ovat keihäineen liikkeellä. Saamme pistoja sekä muilta että itseltämme.

Jeret ja Jennat ovat aivan erityisesti tulilinjalla länsimaisessa yksilökeskeisessä kulttuurissa. Kulttuuri ei anna selviä kaavoja siitä, miten aikuiseksi tullaan. Toisaalta nuorilta odotetaan itsenäisyyttä ja kykyä hallita tilanteita, toisaalta heihin kohdistuu odotuksia ja vaatimuksia. Nuorilla on paljon vapauksia ja tilaa toimia, mutta rajat tulevat kuitenkin vastaan. Kulttuurin yksilökeskeisyys näkyy monin tavoin. Pidetään itsestään selvänä, että lapsilla ja nuorilla on omat huoneet, omat televisiot, tietokoneet, puhelimet ja muut nykyajan välineet. Nuoret tottuvat saamaan lähes kaiken, mitä haluavat. Perheenjäsenet toimivat omien aikataulujensa mukaan, syövät omia ruokiaan, harrastavat omia asioitaan ja katsovat omia ohjelmiaan. Lainsäädäntö tukee yksilökeskeisyyttä vahvistamalla salassapitosääntöjä niin, että vanhemmilla ei enää ole edes oikeutta tietää lastensa asioista. Tämä on hyvin omituista yhteisöllistä kulttuuria edustavien näkökulmasta. Ei siis ole ihme, jos yhä lisääntyvä muuttoliike yhteisöllisistä kulttuureista tulee tuottamaan suuria sopeutumisongelmia.

Noista lukuisista kulttuuria kuvaavista trendeistä voidaan poimia yhtenä esimerkkinä “maksimointitaipumuksen lisääntyminen”. Tämäkin liittyy yksilökeskeiseen kulttuuriin, sillä länsimaisen kulttuurin mukaan kaikki on mahdollista, kun vain osaa vetää oikeasta narusta ja osaa käyttää taitavasti mahdollisuuksiaan. Maksimointipyrkimys liittyy valtavaan valintojen määrään, joka ruokkii kokemusta lähes rajattomista mahdollisuuksista. Suuret ostoskeskukset tarjoavat mielettömän määrän tavaraa, joiden välillä on usein vaikea tehdä valintaa. Jos haluaa valita parhaan television, tietokoneen, auton, vakuutuksen tai sähkösopimuksen, tulee hulluksi. Valinnan jälkeen yleensä pettyy, sillä seuraana päivänä on tarjolla vielä halvempi ja parempi tuote. Sama pätee tietenkin myös opiskeluun, ihmissuhteisiin ja työpaikkohin. Odotukset ja vaatimukset ovat suuria, mutta kaikki ei suju odotusten mukaisesti.

Psykologisesti aivan erityinen nuoriin kohdistuva haaste on epäonnistumisen käsittely. Kun odotukset ovat korkealla, myös pudotukset ovat suuria. Joillekin opiskelualoille mahtuu vain 5-10% hakijoista. Kulttuurin näkökulmasta hyvää on se, että juuri ketään ei ennalta rajata pois, mutta samalla elämän ennakoitavuus katoaa. Kun suutarin pojasta tuli suutari ja kauppiaan tyttärestä kauppiaan vaimo, mahdollisuuksien ja realiteettien kanssa ei tarvinnut tuskitella. Minuuden kirous tarkoittaa juuri mahdollisuuksien ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Minä haluaa vahvistaa itseään ja toteuttaa itseään eikä tahdo sietää esteitä. Menetyksien kokemista pahentaa yksilökeskeisen kulttuurin omaa vastuuta korostava tulkintamalli. Yhteisöllisessä kulttuurissa on luontevaa syyttää onnettomuuksista ulkoisia tekijöitä, kuten virkamiehiä, naapuriheimoa, herroja tai sitten kulttuuri opettaa fatalistiksi alistumaan kohtaloon tai Jumalan tahtoon.

Yksilökeskeisessä kulttuurissa on joko syytettävä itseä tai sitten jotakin epämääräistä globalisaatiota. Yleensä epäonnistumisen katsotaan johtuvan joko puutteellisista lahjoista tai yrityksen puutteesta. Vanhempia syyttämällä voi koettaa vähentää vastuutaan, mutta tämäkin selitys menettää merkitystään sitä enemmän, mitä vähemmän vanhemmilla on vastuuta kasvatuksesta. Vanhempien asemesta lasta ja nuorta kasvattavat koulu, toverit ja media. Etenkin median merkitys lasten kasvattajana vahvistuu koko ajan.

Aika, jonka nuoret viettävät keskenään, lisääntyy koko ajan. Tämä suunta näkyy erityisesti Yhdysvalloissa ja Pohjois-Euroopassa. Yksinhuoltajien määrä kasvaa ja vaikka lapsella on molemmat vanhemmat, nuori viettää vain ehkä tunnin, pari viikossa vanhempiensa kanssa. Rakentavista malleista ei enää juuri kirjoiteta, vaan media pursuaa kuvauksia viihteen ja urheilun “sankareista”. Kulutuksesta tulee elämän keskipiste. Nuoret tekevät paljon osa-aikatyötä säilyttääkseen vanhempiensa kodin elintason. Nykyajan ammatit muuttuvat jatkuvasti. On vaikea ennakoida, mitä ammatteja tarvitaan perusammattien lisäksi (opettaja, poliisi, hoitaja, lääkäri, asianajaja). Tietotekniikan ammattien lisäksi – jossa suhdannevaihtelu tosin on suurta – muodostuu koko ajan uusia ammatteja, joista suuri osa liittyy palveluihin ja viihteeseen.

Teoksessa “Sisaryhteiskunta (Sibling society)” Robert Bly kuvaa nykyajan yhteiskuntaa juuri samanikäisten kulttuurina. Mallit ja ohjeet eivät enää tule vanhemmilta, vaan sisarilta. Omantunnon korvaa “sisaruksilta” voimansa saava Sisäinen Arvioija:

Entisaikojen kulttuureissa ja yhä monissa nykyajan kulttuureissa ihmiset saattoivat keskustella järkevästi omantuntonsa kanssa, puhua sille, saada lievitystä sen vaatimuksiin ja anteeksiannon synneistä. Mutta uusi Sisäinen Arvioija sieppaa nuoren ja ampuu mahdolliset pelastajat. Surkea ulkonäkö, kohmeinen ja alistunut mieliala, liikkeiden kömpelyys, puheen änkytys eivät johdu laiskuudesta ja hemmottelusta, vaan jatkuvista nöyryytyksistä tämän uuden tuomarin vuoksi. … Monet aikuiset eivät tahdo huomata, kuinka täydellisyyttä vaativa heidän lastensa Sisäinen Arvioija on ja kuinka raaka se on. … Aikaisemmin autoritaarinen Tuomari vaati tottelemaan vanhempia ja edellytti seksuaalista puhtautta ja, niin voidaan sanoa, puhui korkean moraalin puolesta. Sisäinen Arvioija ei enää käytä Jeesusta tai Gandhia vaatimusten tukena, vaan nyt huomio kiinnittyy Madonnaan tai Michael Jacksoniin. .. Sisäinen Arvioija ei enää voi luottaa ulkoiseen auktoriteettiin taistellessaan lisääntyviä haluja vastaan. Kieltäytyesssään vanhempien ja opettajien avusta, sen on pärjättävä yksin ja niin se luonnollisesti liikkuu kohden primitiivistä, huumoritonta julmuutta, mikä saa ilmauksensa musiikissa, toimintaelokuvissa ja ruumiinosien lävistämisessä. Sisäinen Arvioija on muuttanut vaatimuksiaan siten, että se ei enää vaadi olemaan hyvä vaan menestyvä. Jos superego, irrotessaan vertikaalisuudesta (vanhemmista) horisontaaliselle tasolle (tovereihin), on todella muuttunut, se merkitsee että kulutuskapitalismin riippuvuus ahneudesta ja haluista on muuttanut jotakin todella olennaista ihmisessä, seuraus, mitä Freud ei koskaan osannut ennakoida. (xi, xii, xiii)

Onko tilanne siis nuorten kannalta lohduton? Masennus ja monet muut ongelmat näyttävät lisääntyvän. Vai onko kyse siitä, että nuorten ongelmat saavat erilaisen ilmiasun kuin joskus ennen? Tai siitä, että nuoria sittenkin kuunnellaan enemmän kuin ennen, sillä eihän “vanhoja hyviä aikoja” ole koskaan ollutkaan? Joka tapauksessa näyttää ilmeiseltä, että monien nuorten on nykyisin vaikea löytää itselleen paikkaa yhteiskunnassa. Vaurauden ja suoranaisen tuhlauksen keskellä monet nuoret syrjäytyvät. He eivät koe saavansa niitä asioita, joilla kulttuuri päivittäin heitä houkuttelee. Lohdullista on se, että tutkimusten mukaan nuoret eivät ole muihin ikäryhmiin verraten onnettomampia tai tyytymättömämpiä. Todella merkittävät ongelmat koskettavat sittenkin vain pientä osaa nuorista. Silti näidenkin nuorten osuus ikäluokasta on aivan liian suuri.

Hyviä kasvatusohjeita on annettu ennekin. Jaakko Juteini kirjoitti kirjassaan Puhe lapsen kasvatuksesta (1817) näin hienosti:

Ei ihminen ole peräti paljas ilkeyden siemen; hänen luonnossansa on myös monen hyvän ominaisuuden juuri. Kuinka taitaisivat lapsukaiset muutoin olla niin puhtaat, esimerkiksi wiekkauden saastaisuudesta, ennenkuin ne maa-ilmalda owat tulleet turmelluiksi? Mingä tähden havaitaan heidän tykönänsä niin paljon hyvän suomuutta ja taipuwaisuutta ystäwälliseen rakkauteen? Onnellinen on elämä sen mukaan kuin ihminen täydellisyyttään lähenee. Warhain lähdettyä edemmäksi tälläkin tiellä ehditään. Järki pitää sen tähden walistettaman, se pitää walistettaman johdatus-tähdeksi tahdolle ihmisen vaelluksen alla.Kaswatus ei ole kaikwoipa, eikä kaswattaja woi lapsista ehdottomasti tehdä mimmoisia itse tahtoo. Kaswatusta rajoittaa ensiksikin kaswatin synnyntä-kyky, sen omat luonnon-lahjat ja woimat. Mitä lapseen ei myötä-luotuna, sitä ei täydellisinkään kaswatus saa hänessä kehitetyksi. Kaswattaja voi ainoastaan harjoittaa ja kehittää niitä lahjoja, jotka kaswatista löytywät. Ei heitä [lapsia] pidä kaswattaman silmän palwelijoiksi, waan ihmisiksi, jotka rehellisyydessä waeltawat, jotka ei järkähdä totuudesta, koska heidän welwollisuutensa sitä waatii. Ei heidän kiivan valituksensa pidä ikänänsä liikuttaman vanhemman sydäntä turmelevaiseen armeliaisuuteen, koska heidän irtain tahtinsa joskus estetään, taikka heille käskyjä annetaan. Ei heille saa antaa järjettömiä käskyjä; niiden täyttäminen on vasten ihmisen luondoa, ja tuovat lapselle siemenen tottelemattomuuteen. Irtaisuus pitää estettämän, waan ei kuitengan kaikkea wapautta heildä kiellettämän; he ovat ihmisiä, heidän luondonsa waatii wapautta. … Ei heildä pidä waadittaman mahdottomuutta; mutta mitä myös tehtäväksi määrätään, siinä ei mahda wiekkaus eikä uppiniskaisuus estää käskyjen wilpitöntä täyttämistä.

1.      Normien väljentyminen

2.      Roolien avartuminen

3.      Tasa-arvon lisääntyminen

4.      Sekularisaatio, maallistuminen

5.      Yhteisöllisyyden väheneminen

6.      Vapauksien korostaminen

7.      Tahdon väheksyminen

8.      Mahdollisuus vetäytyä vastuusta

9.      Rajojen hämärtyminen

10.   Liikkuvuuden lisääntyminen

11.   Mielen liikkuvuuden lisääntyminen

12.   Empatian lisääntyminen

13.   Universalismin vahvistuminen

14.   Globalisaation vahvistuminen

15.   Fatalismin väistyminen

16.   Optimismin taittuminen

17.   Oikeudenmukaisuuden vahvistuminen

18.   Raa’an vallankäytön väheneminen

19.   Normin rikkomisen helpottuminen

20.   Normien sisäistämisen vaikeutuminen

21.   Sallivuuden lisääntyminen

22.   Minuuden tiedostaminen

23.   Mahdollisuuksien (koettujen) kasvaminen

24.   Rooliristiriitojen lisääntyminen

25.   Identiteettikriisien lisääntyminen

26.   Kilpailun lisääntyminen

27.   Tekniikan kehitys

28.   Turvallisuuden lisääntyminen

29.   Vaurauden lisääntyminen

30.   Tuhlaamisen lisääntyminen

31.   Lapsikeskeisyyden lisääntyminen

32.   Auktoriteettien väheneminen

33.   Viihteen teollistuminen

34.   Passiivisen viihteen lisääntyminen

35.   Ammattiin sijoittumisen viivästyminen

36.   Puberteetin aikaistuminen

37.   Aikuisten salaisuuksien paljastuminen

38.   Alkoholinkäytön lisääntyminen

39.   Voimakkaiden huumeiden käytön lisääntyminen

40.   Kiusaamisen ja torjunnan väheneminen

41.   Kaupallisuuden lisääntyminen

42.   Psykologisen ajattelun vahvistuminen

43.   Yksityisyyden vahvistuminen

44.   Koulutustason kohoaminen

45.   Tiedonvälityksen nopeutuminen

46.   Elämänrytmin nopeutuminen

47.   Eliniän piteneminen

48.   Lääketieteen kehittyminen

49.   Terveystietoisuuden lisääntyminen

50.   Terveysriskien lisääntyminen

51.   Fyysisen terveyden kohentuminen

52.   Mielisairaiden kohtelun paraneminen

53.   Kehitysvammaisten kohtelun paraneminen

54.   Psyykkisten häiriöiden lisääntyminen

55.   Onnellisuuspohdintojen lisääntyminen

56.   Poliittisten ristiriitojen väheneminen

57.   Menestyshakuisuuden lisääntyminen

58.   Vandalismin lisääntyminen

59.   Valintojen määrän lisääntyminen

60.   Kaupungistuminen

61.   Maksimointitaipumuksen lisääntyminen

62.   Ruumiillisen työn väheneminen

63.   Väkivaltaviihteen lisääntyminen

Voivatko kriisit johtaa kasvuun?

Julkaistu Diakonia 4/2008

Professori Raija-Leena Punamäki on tutkinut Israelissa ja Palestiinassa lasten ja aikuisten traumaattisia kokemuksia. Noissa maissa asuvien elämä on usein hyvin ahdistavaa. Pakkomuutot, pommitukset ja kostoiskut aiheuttavat suurta aineellista tuhoa ja myös ihmishenkien menetyksiä. Hiljattain TIME-lehdessä julkaistut tutkimustulokset kertoivat, että Irakissa palvelleiden sotilaiden keskuudessa traumaperäisten oireiden määrä oli korkea. Voivatko ihmiset noissa olosuhteissa lainkaan selviytyä henkisesti terveenä?

Turvallisissa olosuhteissa elävät suomalaiset eivät hekään säästy traumaattisilta kokemuksilta ja elämän kriiseiltä. Jos omassa elämässä ei ole tapahtunut vuosikausiin mitään kovin järkyttävää, päivän lehtiä lukemalla huomaa, että väkivaltaa, onnettomuuksia ja rikoksia on aivan riittävästi. Neutraalisti kuvattuja artikkeleita lukiessa ei aina tule ajatelleeksi, mitä ihmiset ovat kokeneet ja miten paljon tapahtumiin liittyy kärsimyksiä. Saatamme närkästyä, jos esimerkiksi raiskaaja tai pahoinpitelijä saa mielestämme kovin lievän tuomion. Kuitenkin se kertoo siitä, että pidämme noita asioita hyvin vakavina ihmisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Piiloon jää kuitenkin valtavasti ihmisten tuskaa esimerkiksi läheisten ihmisten kuolemien ja sairauksien tähden. Miten tuskallista onkaan seurata oman lapsen menehtymistä vaikeaan sairauteen.

Useimmat ihmiset, ehkä kaikki, voivat nimetä jonkin merkittävän kriisin, jonka he ovat kokeneet hyvin ahdistavana. Emme säästy kuolemilta, menetyksiltä ja varsinkaan häpeän kokemuksilta. Emme ainakaan, jos elämme riittävän vanhaksi. Häpeän ja hylkäämisen kokemukset voivat säilyä painolasteina elämän loppuun asti.

On syytä erottaa traumaattiset tapahtumat, kielteiset elämänmuutokset sekä traumaattiset olosuhteet. Edelliset ovat yleensä äkillisiä menetyksiä, joilla tietenkin voi olla pitkäaikaisia seurauksia. Traumaattisille olosuhteille on ominaista se, että samat kielteiset tekijät säilyvät pitkään, jopa vuosikausia, muuttumattomina. Kriisi-sana sopii kuvaamaan näitä molempia, joskin usein jokin ennestään vaikea elämäntilanne pahenee jonkin kielteisen muutoksen ansiosta.

Tutkimustyö keskittyi aluksi traumaattisiin elämänmuutoksiin. Maailmansotien aikana huomiota kiinnitettiin sotilaiden äkilliseen romahtamiseen. Myös lähiomaisen menetys nähtiin psyykkisten ongelmien riskitekijänä. Kuitenkin vasta 1960-luvulla empiirinen tutkimus lähti toden teolla käyntiin. Tämä oli paljolti kahden amerikkalaisen tutkijan, Thomas Holmesin ja Richard Rahen, ansiota. He laativat sosiaalista uudelleensopeutumista kuvaavan asteikon, joka laadittiin siten, että erilaisille elämänmuutoksille skaalattiin arvot niiden voimakkuuden mukaan. Muutokset suhteutettiin puolison kuolemaan, jolle annettiin arvo 100. Siihen verrattuna avioeron vaatimaksi sopeutumistyöksi saatiin 73, vankeuden 63 ja eläkkeelle jäämiselle 45. Ideana oli, että vaikka yksikin voimakas asia voi olla riski terveydelle, niiden kasautuminen vuoden aikana on hyvin stressaavaa.

Tätä ideaa tukevia tuloksia saatiinkin, mutta yhteydet eivät olleet kovin vahvoja. Menetelmässä ei eroteltu kielteisiä ja myönteisiä asioita, mikä oli virhe, sillä myönteiset elämänmuutokset eivät yleensä aiheuta stressiä, vaan pikemminkin päinvastoin lisäävät hyvinvointia. Lisäksi sopeutumisen mittari ei riittävän tarkasti erotellut muutoksia ja olosuhteita. Mukana oli joitakin sellaisiakin asioita, jotka eivät varsinaisesti olleet muutoksia (seksuaaliset ongelmat, vaikeudet pomon kanssa).

Jostakin syystä pitkäaikaiset traumaattiset olosuhteet eivät niinkään kiinnostaneet tutkijoita, vaikka niiden merkitys on usein suurempi kuin yksittäisten asioiden. Millaista onkaan elää väkivallan pelossa tai kokea alistamista ja kiusaamista? Viime vuosina on aiheellisesti kiinnitetty huomiota koulu- ja työpaikkakiusaamiseen, sillä niillä on usein hyvin vakavia seurauksia.

Tehdyt tutkimukset antoivat vaikutelman, että traumoihin on vaikea sopeutua ja että oireet olivat aina vaikeita. Kuitenkin jo Holmesin ja Rahen mallin pohjalta tehdyt tutkimukset antoivat melko niukkoja tuloksia. Valtaosa kielteisiä elämänmuutoksia kokeneista selviytyi ainakin tyydyttävästi ja jopa hyvin.

Olen omissa tutkimuksissani arvioinut, mikä merkitys on vuoden aikana tapahtuneilla kielteisillä elämänmuutoksilla. Keskimäärin vaikutus on yllättävän pieni. Ihmiset selviytyvät hyvin läheisten kuolemasta, vaikeista sairauksista, menetyksistä ja eroista. Holmes ja Rahe olivat sikäli oikeassa, että kielteisten asioiden kasautuminen tekee sopeutumisen vaikeaksi. Olen tutkimuksissani käyttänyt hyvinvoinnin asteikkoja, joissa vaihteluväli on 0-100. Suomalaisten keskimääräinen hyvinvointi (tyytyväisyys ja onnellisuus) on noin 70 eli selvästi asteikon myönteisellä puolella (50 on neutraali kohta). Yksi merkittävä kielteinen asia pudottaa arvioita keskimäärin noin 10 pistettä, mutta vaikutus ei yleensä ole pysyvä, vaan hyvinvoinnin taso palautuu yleensä entiselle tasolle. Yksilöllinen vaihtelu on suurta sekä tapahtuman kokemisessa että siihen sopeutumisessa. Jos vuoden aikana on sattunut useita kielteisiä asioita, kuten kuolemantapauksia, menetyksiä, sairauksia ja eroja, hyvinvoinnin arviot alenevat keskimäärin asteikkoarvoon 40, joka siis jo on asteikon kielteisellä puolella.

Miten näihin tuloksiin pitää suhtautua? Onko aivan luonnollista kokea “oireita” eli tuntea surua, ahdistusta ja tuskaa, kun jotakin ikävää tapahtuu vai onko aina kyse mielenterveyden häiriöistä tai peräti sairauksista? Nämä suru- ja menetysreaktiot ovat luonnollisia ja inhimillisiä, sillä olisihan kummallista, jos ihminen suhtautuisi tyynesti siihen, että lapsi kuolee tai että puoliso hylkää tai että yritys tekee konkurssin. Tyyni suhtautuminen tällaisiin asioihin ei voi olla mikään ihanne, vaikka sellaista joskus suositellaan. Ihmisen perusolemukseen kuuluvat hänen tunteensa, jotka heijastavat vahvasti sitä, mitä hän elämässään kokee.

Vaikka kysymys ei ole häiriöistä tai sairauksista, se ei tietenkään tarkoita, etteikö näitä vaikeita asioita kokenut tarvitsisi paljon apua ja tukea. Eihän kukaan selviä ilman toista ihmistä. Silti on merkillistä, että ihmiset ovat niin erilaisia kuin ovat. Kaavamaiset “surutyön” mallit kuvaavat puutteellisesti menetysten vaikutuksia. Eräässä tutkimuksessani muutamat ihmiset sanoivat, että työttömäksi jääminen oli hyvin onnellinen asia ja siitä kertoivat myös heidän antamansa arviot. Enemmistölle työttömyys oli vaikea asia, joskin siinäkin oli suurta vaihtelua. Muutamille työttömyys oli suoranainen katastrofi, joillekin hankala asia, mutta josta he uskoivat selviytyvänsä. Keskiarvoihmistä ei oikeasti ole olemassa. Jokaisen kokemukset ovat ainutlaatuisia ja yksilöllisiä. Kokeminen liittyy aina persoonallisuuteen, elämänkohtaloihin ja ihmissuhteisiin. On varmasti eri asia – ja näin myös tutkimukset kertovat – selviytyä muutoksista turvallisissa ihmissuhteissa kuin yksin tai ahdistavissa ihmissuhteissa.

Traumoista saatuja tutkimustuloksia voidaan katsoa myös positiivisesta näkökulmasta, jolloin käy nopeasti ilmi, että selviytyminen on odotettua parempaa ja kehittyy joskus jopa kukoistamiseksi. Viktor Frankl puhui ja kirjoitti keskitysleirikokemusten jälkeen elämän mielekkyydestä ja rakkaudesta. Vaikka kriisit aiheuttavat surua ja tuskaa, ne johtavat myös myönteisiin arvioihin. Tutkimusten mukan näin kokee 60-70% kriisejä tai traumoja kokeneista. He löytävät itsestään yllättäviä vahvuuksia, kokevat oppineensa elämästä, ymmärtävät, mikä lopulta on tärkeää ja osaavat arvostaa sitä tukea, mitä onneksi ovat saaneet.

Sana kukoistaminen ei tarkoita jotakin ihmeellistä uutta olemusta, vaan kykyä jakaa kokemuksistaan, olla katkeroitumatta ja käpertymättä ja valmiutta auttaa muita samanlaisissa tilanteissa olevia. Monien vaikeita kriisejä ja traumoja kokeneiden elämässä tapahtuu ns. kvanttimuutos, jolloin myös arvot muuttuvat siten, että itsekkyyden koetaan vähenevän ja armon ja rakkauden kokemukset lisääntyvät. Monet tutkijat puhuvat trauman jälkeisestä kasvusta kuvatessaan näitä myönteisiä muutoksia. On voitu osoittaa, että uskonnollisuudella on ollut selviytymistä ja kukoistamista edistävä vaikutus. Uskonto antaa usein mielettömiltä ja epäoikeudenmukaisilta tuntuville asioille selityksen, jonka varassa elämää on mahdollista jatkaa eteenpäin.

Miten kriiseistä ja traumoista päästään eteenpäin? Vastuu on sekä ihmisellä itsellään että meillä kaikilla yhteisesti. Kriisin keskellä olevalle on uskaliasta antaa ohjeita, mutta tällaisia ne voisivat olla:

  1. Varo tuhoisia pakokeinoja (alkoholi, vetäytyminen kuoreensa)
  2. Hakeudu muiden ihmisten seuraan
  3. Puhu vaikeista asioistasi – mutta älä vatvo niitä loputtomiin.

Kaikille yhteisesti on tarjolla vain yksi ohje: Tue kriisin tai trauman kokenutta ihmistä ja koeta suhtautua häneen luontevasti. Kuuntele ja tee hänen kanssaan arkisia asioita. Terapeutiksi ei tarvitse ryhtyä.

Lopuksi on vielä syytä korostaa sitä, että vaikka kriisi- ja traumareaktiot ovat luonnollisia, se ei tarkoita, että ne eivät olisi raskaita ja että ne eivät joskus kestäisi jopa vuosikausia – joskus jopa elämän loppuun asti kannettavana taakkana. Pahinta on sellainen kokemus, joka on hyvin epäoikeudenmukainen ja ihmisarvoa loukkaava. Tästä esimerkkinä on raiskaus, josta aiheellisesti on vaadittu ankaria rangaistuksia. Myös oman lapsen kuolema tuntuu suurelta vääryydeltä. Varsinkin jälkimmäisessä kriisissä monia on auttanut uskontoon perustuva tulkinta, jonka mukaan elämä jatkuu vielä jossakin muodossa, jossa jälleennäkeminen on mahdollista.

Ihminen ei olisi selviytynyt läpi vuosituhansien, jos hänellä ei olisi kyky nähdä vaikeissakin asioissa jotakin myönteistä ja jos hän kaikesta huolimatta ei jaksaisi uskoa elämään. Sopeutumisella on kuitenkin rajansa. Kaikkeen ihminen ei sopeudu eikä hänen pidäkään sopeutua. On vaikeita asioita, joita on vain kestettävä ja raahauduttava päivästä toiseen paremman toivossa. Emme voi kuvitella elämää ilman valoa ja varjoa, onnea ja tuskaa.

Lähteet:

  • Ojanen, M. (2008). Positiivinen psykologia. Helsinki: Edita.
  • Punamäki, Raija-Leena (2008). Voiko traumasta tulla mitään hyvää? Psyykkinen kestävyys ja inhimillisen kasvu kidutuksen uhreilla. 81-92. Teoksessa R.-L. Punamäki, P. Nieminen & M. Kiviaho (toim.). Mieli ja terveys: ilon ja muutoksen psykologiaa. Tampere: Psykologian laitos.

Psykologian 10 harhaista ideaa

Psychology Today (1/2005) lehdessä Robert Epstein luettelee 10 psykologian hölmöintä ideaa. Katsotaanpa, mitä luettelo sisältää ja voimmeko olla samaa mieltä. Onhan järkevää, että tulevat psykologit tunnistavat heitä uhkaavat harhaiset käsitykset.

  1. Projektiiviset testit
  2. Muistikuvien palauttaminen (recovered memories)
  3. Sotilaalliset leirit rikollisille
  4. Itsearvostuksen kultti
  5. Läheisriippuvuus
  6. Mozartia vastasyntyneille
  7. Kuoleman lähestymisen vaiheet
  8. Omaan syntymään palaaminen
  9. Teini-iän/puberteetin kapinointi
  10. Vihan purkaminen (katarsis)

Useimmat näistä ovat jossain määrin tuttuja täällä Suomessa, joskaan innostus ei ole ollut samanlaista kuin Yhdysvalloissa. Projektiiviset testit ovat olleet esillä sekä Psykologia- että Psykologi-lehdissä. Yliopistojen tutkijat ovat yleensä olleet sitä mieltä, että niihin kohdistetut odotukset ovat olleet liiallisia. Joitakin – kuten minua – kiusaa se paljastamisen idea, joka niihin liittyy. Mikä oikeus psykologeilla on paljastaa jotakin sellaista, mitä toinen ihminen ei halua paljastettavan? Yltiöpäisten tulkinnat ovat suurin näihin menetelmiin liittyvä vaara.

Muistikuvien palauttamisen idea ei ole Suomessa ollut paljonkaan esillä. Kyseessä on tulkinta, jonka mukaan traumaattiset kokemukset, kuten insesti ja raiskaus, torjutaan tietoisuudesta, mutta nuo kokemukset voidaan terapiassa palauttaa tietoisuuteen. Tällainen palautuminen on periaatteessa mahdollista, mutta koska ihmisen muisti on hyvin herkkä vaikuttamiselle, muisti voi rakentaa saamiensa vihjeiden avulla lähes mitä tahansa. Muistikuvamme rakentuvat hyvin monenlaisista aineksista eikä alkuperäistä tapahtumaa voida jäljittää sellaisena kuin se todella oli. Huomattava osa muistikuvien palautuksesta paljastui terapeutin vihjeiden avulla rakennetuksi.

Kova sotilaallinen kuri ei Epsteinin mukaan vähennä uusintarikollisuutta. Tällaisia menetelmiä on käytetty monissa maissa ilman, että psykologit ovat olleet niitä kehittelemässä. Kyseessä tuskin on asia, jossa psykologeja pitäisi kovasti osoittaa sormella.

Itsearvostuksesta on mm. Roy Baumeister kirjoittanut kriittisiä artikkeleita. Niiden henki on ollut se, että tässä laitetaan rattaat hevosen eteen. Itsearvostusta on vaikea kohottaa ilman perusteita. Itsearvostus nousee, jos omalla toiminnalla saa jotakin järkevää aikaan. Itsearvostuskursseista ei ole osoitettu olevan hyötyä.

Läheisriippuvuusidea on Tommy Hellstenin ansiosta saanut Suomessa paljon kannatusta. Tutkijat eivät ole tästä käsitteestä innostuneet, vaan pitävät sitä aivan liian epämääräisenä ja yksioikoisena ideana. Epsteinin mukaan läheisriippuvuusidea on “dead wrong”. Kenties kriittiset psykologit eivät ole ymmärtäneet, miten tärkeää on vapauttaa ihmiset vastuusta ja syyllisyydestä silloin, kun he ovat kietoutuneet ihmissuhteiden ongelmiin. Etenkin vanhempien tai puolison alkoholismi voi herkästi johtaa voimakkaisiin itsesyytöksiin. Läheisriippuvuus helpottaa tällaisen syyllisyyden siirtämistä pois itseltä.

Mozartia pitää minun mielestäni soittaa joka kodissa, joten en osaa tätä kauhistella. Varmaan joku guru on luvannut liikaa, minkä vuoksi tämäkin on päässyt kymmenen harhan joukkoon.

Elisabeth Kübler-Ross on tullut tunnetuksi sekä surutyön että kuoleman vaiheista. Suomessakin on pidetty lukuisia kursseja ja luentoja siitä, kuinka “surutyö” etenee. Empiirinen tutkimus kuitenkin kertoo, että surun ja kuoleman odotuksen vaiheet ovat hyvin yksilöllisiä. Vaihetulkinnat kaavoittavat liiaksi näitä yksilöllisiä kokemuksia.

Omilla humpuukilistoillani syntymätraumojen palautukset mieleen ovat korkealla. Suomessakin on tehty terapiaa, jossa ihmisten päälle on kasattu patjoja, joiden alta he muka syntymäänsä eläytyen ovat ponnistelleet ulos. Amerikan psykiatriyhdistys aiheellisesti totesi v. 2002, että “kyse ei ole terapiasta ja seuraukset voivat olla tuhoisia”. Jotkut terapeutit markkinoivat “onnelliseen lapsuuteen palaamista”, mikä sekin kuulostaa oudolta. Lapsuus on mitä on ollut, joskus onnellista, joskus onnetonta, yleensä kumpaakin. Miten siihen voi enää palata?

Nuoruusiän tuskat ja kuohunnat ovat kulttuurisidonnaisia, vaikka kuulemma jo nuolenpääkirjoituksissa on valitettu nuorison hankaluutta. Länsimainen kulttuuri ruokkii tulkintaa, jonka mukaan nuorten ongelmat kuuluvat tiettyyn ikään. Asiat eivät ole oikealla tolalla, jos kapinointia ei ilmene. Tämäkin on asia, jossa yksilölliset erot ovat suuria.

Aggression purkaminen vahvistaa aggressiota eikä suinkaan sitä vähennä. Jo antiikissa esitettiin ajatuksia, että vihaa pitää purkaa. Jos vihaa ei pureta, se putkahtaa joka tapauksessa esiin tavalla tai toisella. Esimerkiksi ongelmanuorille on suositettu aggression purkamista. Jos sillä tarkoitetaan aggression ohjaamista johonkin vaarattomaan tai jopa rakentavaan suuntaan, silloin ollaan oikeilla jäljillä.

Nämä kymmenen ideaa eivät toki ole yksin psykologien alulle panemia tai kannattamia. Sikäli artikkelin otsake on harhaanjohtava. Kenties projektiiviset testit on mielletty eniten psykologien omaksi asiaksi. Esimerkiksi läheisriippuvuus ei ole suomalaisia psykologeja isommin innostanut.

Mitä tuohon luetteloon pitäisi lisätä? Psykologeilla – muista ammattikunnista puhumattakaan – on kova luottamus haastatteluun työhönoton keskeisenä osana. Mitä enemmän haastatteluja tehdään, sitä enemmän niihin luotetaan, kertoo tutkimus. Tutkimusten mukaan haastattelutiedoilla voi olla validiteettia silloin, kun sen yhteydessä käytetään strukturoituja lomakkeita. Jäsentymättömästä haastattelusta ei ole paljoakaan hyötyä.

Toinen harha liittyy asennekasvatukseen. Tässäkin psykologit ovat paljon realistisempia kuin vaikkapa sanomalehtien toimittajat. Säännöllisin väliajoin lehdissä näkyy artikkeleita, joissa vaaditaan asennekasvatusta liikenteessä, kouluissa, maahanmuuttajiin suhtautumisessa, luonnonsuojelussa, terveydessä ja yleensä kaikessa, missä ihmiset eivät toimi niin kuin heidän pitäisi. Juuri koskaan ei kerrota, miten tuo asennemuutos tapahtuu. Todellisuudessa ihmisten asenteet ovat hyvin pysyviä ja niitä on vaikea muuttaa. Esimerkiksi liikenteessä on vastustettu turvavöitä ja nopeusrajoituksia. Onneksi päättäjät eivät odottaneet asennemuutoksia, vaan säätivät lakeja, joilla muutoksia saatiin aikaan. Sen jälkeen myös asenteet ovat muuttuneet myönteisiksi.

Etenkin takavuosina sai jatkuvasti ihmetellä terapiasuuntien välistä nokkimista. Vaikka ns. vanhoilla terapioilla ei ollut tieteellistä tukea yhtään sen enempää kuin uusillakaan, ne pitivät omaa valta-asemaansa itsestään selvänä. Dynaamiset suunnat väittivät muita pinnallisiksi ja olivat mielestään syvällisiä. Nämä ovat tietenkin kielikuvia, joilla ei ole tieteellistä perustaa. Pitkiä terapioita pidettiin itsestään selvästi parempina kuin lyhyitä, vaikka tutkimusnäyttöä ei ollut. Tällä hetkellä tiedetään, että pääasiallinen hyöty terapiasta tulee hyvin nopeasti, mutta jos terapiaa jatketaan hyvin kauan, ehkä vuosia, pientä lisähyötyä voi tulla. Pitäisi tutkia, olisiko järkevämpää käydä vaikka viidellä terapeutilla peräkkäin kuin samalla vuosikausia.

Psykologeja syytettiin varsinkin 20-30 vuotta sitten vapaan kasvatuksen markkinoinnista. En ole asiaa sen paremmin selvittänyt, mutta tuskinpa olemme niin merkittävä ammattikunta, että olisimme pystyneet kotikasvatuksen periaatteet myllertämään. Eiköhän kyse ole kulttuuriin liittyvistä virtauksista.

Mitä näistä opimme? Ainakin sen, että terve järki pitää säilyttää. Patenttiratkaisut ovat edelleen kiven alla. Sovellusalueilla psykologeihin kohdistuu suuria odotuksia, niin suuria, että niihin on mahdotonta vastata. Liiallisten lupausten antaminen kostautuu.

Kiltit eivät ole kipeitä

Luettuani Aamulehdestä (8.9.) olleen jutun kiltteydestä minulle tuli ristiriitainen olo. Kirjoituksessa oli paljon sellaista, mihin voi yhtyä. On totta, että on ihmisiä, jotka kärsivät siitä, että eivät uskalla sanoa mielipiteitään ja jotka kokevat itsensä sen vuoksi heikoiksi ja arvottomiksi. Olen itsekin ollut lapsi siihen aikaan, kun lasten piti oppia olemaan hiljaa ja tottelemaan. Hyviä taitoja nämäkin, mutta rajansa hyvilläkin asioilla. En suinkaan halua turhentaa niiden ihmisten aitoja kokemuksia, jotka kokevat arvottomuutta tai jopa häpeää, vaan haluan puuttua siihen tapaan, jolla asia on tuotu esiin.

Kiltteys on tässä saanut kielteisen sävyn, mitä se ei lainkaan ansaitse. Filosofi Andre Comte-Sponvillen luettelemien hyveiden joukossa ovat esimerkiksi lempeys ja nöyryys, jotka ovat juuri kilttien ihmisten ominaisuuksia. Kiltteys on juuri sitä, mitä maailmassa tarvitaan. Se on hieno ominaisuus, joka ei suinkaan ole häpeän, vaan kiitoksen arvoinen. Tehokkuutta, aktiivisuutta ja jopa häikäilemättömyyttä – jotka eivät ole hyveitä – arvostava kulttuurimme on varustanut kiltteyden negatiivisilla sivumerkityksillä. Kiltteys on heikkoutta, saamattomuutta, kenties jopa sairautta. Jos jotakin pitää sairaudeksi sanoa, tuo sana soveltuu kovuuteen ja häikäilemättömyyteen, eikä kiltteyteen.

Kiltteys ei siis ole sairautta, joka vaatisi parantumista, vaan kyse on ihmisen luontaisista persoonallisista eroista, joilla usein on sekä hyvät että huonot puolensa. Kiltteys on ominaisuus, joka suuresti helpottaa yhteiselämää, sillä kiltti on kohtelias, lempeä, armelias, antelias ja suvaitsevainen ihminen. Nämä kaikki ovat hyveitä, siis ominaisuuksia, jotka edistävät yhteistä hyvinvointiamme. Monista hyveistä joutuu joskus maksamaan jotakin eikä kiltteys tee tästä poikkeusta. Kiltti ei halua tai jaksa taistella oikeuksiensa puolesta, mistä seuraa, että häntä voidaan käyttää hyväksi.

Vaikka ajattelen kiltteyden olemuksesta aivan eri tavoin kuin Anna-Liisa Valtavaara (jutussa haastateltu henkilö) voin yhtyä niihin ohjeisiin, joita hän antaa. Kiltteys on hieno asia, mutta toki muutkin hyveet, kuten oikeudenmukaisuus, totuus ja rohkeus ovat tärkeitä. Oman persoonallisuuden vastainen toiminta on usein vaikeaa, mutta jo sen tiedostaminen, että kilteillä on oikeuksia siinä kuin muillakin ihmisillä, on hyvä alku. Toinen tärkeä asia on tajuta, että kiltteys ei ole kipeyttä tai jotakin muuta heikkoutta tai vajavuutta, vaan hieno ominaisuus, jonka arvoa ei riittävästi ymmärretä.

Koulutuksen taso ei ole laskenut

Julkaistu Aamulehdessä 13.10.2008

Sampo Terhon kirjoitus ylikouluttautumisesta (AL 9.10.) sisältää asiallisen kritiikin ohella sellaisia heittoja, joihin on syytä puuttua. Kirjoituksessa annetaan ymmärtää, että sekä lukioissa että yliopistoissa tutkintojen taso on laskenut. Tällaisia kirjoituksia näkee aina silloin tällöin. En tiedä, mihin nämä kirjoittajat perustavat näkemyksensä. Suomen koulut ovat saaneet paljon julkisuutta hienojen PISA-tulosten johdosta. Tosin nyt on jo alettu kirjoittaa, että parempi olisi, jos tulokset olisivat huonompia ja kouluissa kiinnitettäisiin enemmän huomiota oppilaiden hyvinvointiin ja sosiaalisiin taitoihin. Omien poikieni lukio-opintoja seuratessani en voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että vaatimukset ovat nyt paljon suurempia kuin 50 vuotta sitten. Aikaisempien ylioppilaskirjoitusten tehtäviä käytetään rutiininomaisesti opetuksessa jo lukion toiselta luokalta lähtien.

Myös yliopistojen opetus on varmasti laadukkaampaa ja tulokset ovat parempia kuin yliopistouraa aloitellessani. Parhaiten tunnen oman laitokseni eli psykologian laitoksen tilanteen, mutta uskon, että samaa pätee muuallakin. Psykologian pro gradu -tutkielmat ja väitöskirjat ovat nyt selvästi parempia kuin vaikka 20 vuotta sitten. Väitöskirjatyöt perustuvat useimmiten kansainvälisissä tiedelehdissä julkaistuihin artikkeleihin, jotka käyvät ennen julkaisuaan läpi tiukan asiantuntijaseulan. Esimerkiksi neljästä artikkelista ja yhteenvedosta koostuvaa väitöskirjaa on sen eri vaiheissa arvioinut yli kymmenen asiantuntijaa. Nykyään jopa pro gradu -töitä ohjataan niin, että nillä on mahdollisuus tavoitella julkaisukynnystä alan tiedelehdissä. Parhaiten tämän huomaa, kun vertaa omaa pro graduaan ja väitöskirjaansa viime vuosina tehtyihin. Puheet liukuhihnaopetuksesta halventavat opettajia: “Kaikki tutkielmat kannattaa hyväksyä”. Tällainen heitto kuulostaa ikävältä. Ajat ovat muuttuneet siten, että nyt työstä pyritään saamaan niin hyvä, että se on mahdollista hyväksyä. Ennen opiskelijat olivat paljon enemmän yksin työnsä kanssa. Suosittelen Sampo Terholle käyntiä psykologian laitokselle tai mille tahansa Tampereen yliopiston laitokselle. Opetusta on paljon enemmän kuin ennen, opettajen taso on korkea ja yliopistojen välillä on ollut runsaasti opetus- ja tutkimusyhteistyötä jo ennen näitä uusia yhdistämishankkeita, joiden uskotaan lisäävän tehokkuutta.

Terho osuu siinä oikeaan, että opetusministeriö on jatkuvasti kannustanut aloituspaikkojen lisäämiseen, mistä seuraa, että opettaja-oppilas -suhde helposti heikkenee. Tilannetta auttaisi, jos opiskelupaikkoja vähennettäisiin ilman, että myös resursseja vähennetään. Yliopistot on sidottu pirulliseen noidankehään: jotta voisi saada hiukan lisää rahaa, täytyy tuottaa lisää tutkintoja. Jos opetusministeriön yliopistoille asettamia tutkintomääriä ei saavuteta, resurssit vähenevät. Sopimuksen ylittävistä tutkinnoista yliopisto ei juuri hyödy. Tämä on sellaista peliä, joka on johtanut monenlaisiin ongelmiin. Valmistumisaikoja on vaadittu lyhennettäviksi, mutta se ei onnistu, koska suomalaiset opiskelijat ovat puolipäiväopiskelijoita. Suurin osa heistä on työssä opiskelun aikana. Tälle asialle yliopistoissa ei voida mitään toisin kuin opetusministeriössä kuvitellaan. Lisäksi opiskelijat eivät suorita vain yhtä maisterin tutkintoa, vaan usein samanaikaisesti kahta, koska järjestelmä antaa siihen mahdollisuuden.

Suositan kaikille niille, jotka puhuvat tason laskusta käyntiä yliopistojen laitoksille. Laitamme pro graduja ja väitöskirjoja kahteen pinoon. Toiseen laitamme vanhoja töitä ja toiseen viime vuosina valmistuneita. Näitä voi sitten kaikessa rauhassa vertailla. Uskon, että johtopäätös on sama kuin minkä yllä esitin.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)

Naistutkimus – Vaatteet ja aatteet vaihtuvat

Kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet Jussi Niemelä ja Osmo Tammisalo turvautuvat tuttuun strategiaan, jonka tavoitteena on tehdä jokin asia naurunalaiseksi. Tämä keino ei tietenkään vaikuta kritiikin kohteeseen, vaan saa heidät pitämään entistä lujemmin kiinni näkemyksistään. “Ei meitä turhaan vainota”, he ajattelevat. Tämän myös kirjan kirjoittajat tietävät, joten heidän tarkoituksensa on tehdä naistutkimus ulkopuolisten silmissä naurunalaiseksi.

Kirjoittajat ovat tavoitteessaan onnistuneet aika hyvin. Naistutkimus tuottaa kosolti herkullista ainesta. Kun naistutkijat kietovat yhteen psykoanalyysiä, marxilaisuutta, fenomenologiaa ja feminismiä ja kun sosiaalinen konstruktionismi vedetään oikein tiukalle, seuraukset ovat aika uskomattomia. En kuitenkaan lähde uudestaan lainaamaan kirjassa esiteltyjä otteita, vaan lähestyn aihetta tieteen historian näkökulmasta. Varmaankin kirjaan on poimittu tekstejä hyvin valikoiden, mutta ei kai naistutkijan tehtävä ole ilman muuta hyväksyä mitä vain toinen naistutkija kirjoittaa. Psykologina minulla ei ole mitään velvollisuutta puolustaa psykologiaa tieteenä, koska psykologiassa on lukuisia koulukuntia ja kaikkien piirissä on kirjoitettu paljon soopaa.

“Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin” kuuluu vanha suomalainen sananlasku, jonka voi kohdistaa myös näille kahdelle biologille. Sosiaalidarwinismi ja sosiobiologia tarjoavat aivan yhtä makeita herkkuja kuin naistutkimuskin. Lisäksi ne olivat historiallisessa mielessä tuhoavampia, koska nuo ajatukset tukivat miesten jo ennestään vahvaa valtaa. Sosiaalidarwinismin kytkennät kansallissosialismiin olivat vahvoja. Suomessa Ilkka ja Sesse Koivisto kirjoittivat kirjan Puusta pudonnut sosiobiologian hengessä vuonna 1971. Psykiatri Martti Paloheimo säesti heitä kirjoituksillaan. Kirjoitin lehtiin vastineita, mutta vain yksi joukolla tehty julkaistiin. Kirjan sanoma oli se, että koska miehellä on metsästäjän geenit ja naisella äitigeenit, se pitää hyväksyä ja sen mukaisesti pitää toimia. Pyrkimys tasa-arvoon johtaa ihmiskunnan tuhoon. Kirja oli aivan absurdi, kuten monet muutkin sosiobiologien tuotteet. Voisin ottaa kymmenittäin hauskoja – tai oikeastaan pelottavia – otteita tuosta ja monesta muusta kirjasta.

Sosiobiologia on kehittynyt evoluutiobiologiaksi ja -psykologiaksi, joiden piirissä tuollaisia ajatuksia ei enää onneksi esitetä. Kuten Niemelän ja Tammisalon kirjasta käy ilmi, tavoitteena on selittää ihmisen käyttäytymistä evoluution tai yleensä biologian avulla. Näitä suuntauksia edustavat tutkijat ovat esittäneet runsaasti kiinnostavia hypoteeseja, joista monet vaikuttavat uskottavilta. Niiden ongelma on kuitenkin se, että näitä tulkintoja on vaikea todistaa oikeiksi. Sama ongelma rasittaa tietysti kaikkea psykologista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Jokainen teoria joutuu kohtamaan poikkeuksia, joita teorian on vaikea selittää. Oma näkemykseni on, että ihmisen käyttäytymisessä on paljon sellaisia yleisiä piirteitä, joita on luontevaa selittää biologisilla tekijöillä.

Sosiobiologia ja naistutkimus ovat historiallisessa mielessä hyvin arvokkaassa seurassa. Olemme olleet todistamassa behaviorismin, psykoanalyysin ja “tieteellisen” marxismin alennustilaa. Kaikki nämä ja monet muut vähemmän tunnetut teoriat ja ideologiat halusivat tarjota suuria palveluksia tieteelle ja ihmiskunnalle, mutta niitä ei kuitenkaan ole otettu riemuiten vastaan. Toki näillä suuntauksilla on edelleen omat kannattajansa, mutta esimerkiksi behaviorismi ja psykoanalyysi on järkevintä ymmärtää suurina kertomuksina ihmisenä olemisesta. Niissä on arvokkaita oivalluksia, mutta myös paljon ideologista, ihmiskuvaa välittävää ainesta. Ne eivät ole tosia samassa mielessä kuin vaikkapa jokin ulkomaailmasta tehty havainto tai fysiikan kaava.

Myös sosiaalinen konstruktionismi saa aika ajoin ideologisia sävyjä ikään kuin käynnissä olisi suuri taistelu, jossa ihminen voittaa biologiansa. Todellisuutta ei oikeasti ole olemassa, vaan kaikki on ihmisen tulkintaa. Tällä tavoin äärimmilleen vietynä näkemys vie pohjan yhtenäisiltä näkemyksiltä ja jopa tieteen tekemiseltä. Ilman biologisen ja psykologisen tietämyksen hyödyntämistä tieteellistä naistutkimusta on vaikea kuvitella. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö ihminen olisi tulkitseva olento ja koko ajan muokkaisi tulkintojensa avulla maailmaa, jopa omaa biologiaansa.

Tieteen historia on täynnä kytkentöjä ideologioihin. Biologit ja luonnontieteilijät eivät suinkaan ole olleet näistä vapaita. Monilla biologeilla on ollut viime vuosikymmenien kuluessa taipumusta vahvoihin ideologisiin kannanottoihin, mistä hyvä esimerkki ovat Richard Dawkinsin kirjoitukset. Edelleen hyvin suosittua on puhe “itsekkäistä geeneistä” tai “sosiaalisesta vaihdosta”, joihin kumpaankin kätkeytyy ideologisia kuvia ihmisluonnosta. Niiden mukaan ihminen on aina ja kaikessa itsekäs, omaa etuaan etsivä olento. Tämä tulkinta ei näy vain biologiassa, vaan myös esimerkiksi taloustieteessä. Tällaista yksipuolista kuvaa on vähitellen alettu kiistää.

Miesten hallitsemassa maailmassa on varmaan tarvittu feminismiä ja naistutkimusta tasapainon saavuttamiseksi. On vaikea tulla kuulluksi, jos ei esitä kriittisiä ajatuksia vanhoja suuntia kohtaan ja jos ei etsi itselleen hyviä vastustajia. Aluksi oman joukon kiinteys ja uskon vahvuus ovat hyvin tärkeitä, sillä muuten näkemykset katoavat historian roskakoriin. Tieteen näkökulmasta on suotavaa, että ideologiset ja moralistiset ainekset vähitellen vähenevät myös naistutkimuksessa. Toki tiedemieskin saa esittää mielipiteitä, mutta ei tieteen tuloksina. Tieteelliset tulokset ja niiden perusteella tehdyt moraaliset kannanotot pitäisi selkeämmin erottaa toisistaan. Näin uskoakseni tapahtuu naistutkimuksessa seuraavan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana. Tässä naistutkijat voisivat ottaa oppia sosiobiologeista. He ottivat opikseen 20 vuodessa ja esittävät nykyisin kantansa paljon varovaisemmin.

Koska keskustelu eri tieteiden ja myös tieteiden sisällä olevien koulukuntien välillä on usein kovin vaikeata, otan pohdittavaksi yhden Niemelän ja Tammisalon kirjassa jatkuvasti esille tulevan asian, mistä voi syntyä aidosti keskustelua. Heidän lainauksistaan syntyy vaikutelma, että naistutkimuksessa päätelmiä voidaan tehdä hyvin rohkeasti erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä yhdistäen ja tulkiten. Ei ole tarpeen sanoa, kuka on sanonut jotakin tai minkä tutkimuksen mukaan ihmiset ovat olleet jotakin mieltä. Tällaisten asioiden yksilöimistä pidetään yleensä tieteessä tärkeänä. Myös historioitsijat ovat tarkkoja lähteistään. Naistutkimuksessa on lupa ikään kuin pyydystää ilmassa leijuvia ilmiöitä ja havaintoja ja tehdä niistä kullekin kirjoittajalle sopivia tulkintoja. Onko dokumentaation vaatimuksen tiukkuus sellainen asia, joka ei koske naistutkijoita? Onko naistutkimuksella käytössään jokin ihan oma tieteellinen metodi, joka ei muille tahdo aueta?

Firecreek

Julkaistu Ruudinsavu-lehdessä 4/2006 (p20) otsikolla “Vanhusten High Noon”.

Firecreek (1968). Näyttelijät: James Stewart, Henry Fonda, Gary Lockwood, Inger Stevens, Jack Elam, James Best, Ed Begley, Dean Jagger, Jacqueline Scott, Jay C Flippen, Morgan Woodward, John Qualen. Ohjaus Vincet McEveety, käsikirjoitus Calvin Clements, kuvaus William H. Clothier, musiikki Alfred Newman, tuottaja Philip Leacock.

Firecreek on tyypillinen pikkukaupunki, joka elää omaan tahtiinsa. Johnny Cobb (JS) asuu vaimonsa ja kahden poikansa kanssa kaupungin ulkopuolella. Cobbin vaimo odottaa lasta ja pyytää miestään hakemaan avuksi paikallista “kätilöä”. Cobb lähtee ja vie pojat mukanaan hoitoon tutun tädin luokse. Elokuva alkaa tämän tavallisen, mutta täynnä elämää olevan perheen kuvauksella. Asiat näyttävät olevan kunnossa ja perheenjäsenten välit ovat hyvät. Cobb on lisäksi kaupungin osa-aikainen sheriffi kahden dollarin kuukausipalkalla, joskin heti käy ilmi, että hän on tavallinen maanviljelijä, joka on kaikkea muuta kuin taitava revolverinkäyttäjä. James Stewart esittää tässä taas kerran vakaan juohevaa roolihahmoa, jonka hän on tehnyt kymmeniä kertoja. Tuo tuttu puhetyyli tuntui ärsyttävältä moneen kertaan kuultuna. Stewart oli tuolloin 60-vuotias ja vähän vanhakin tällaiseen osaan (jopa tällaisen 62-vuotiaan mielestä).

Kaupunkiin saapuu joukko miehiä, jotka ilmeisesti eivät ole puhtain asein liikkeellä. He ovat ilmeisesti olleet karjankasvattajien palkkalistoilla. Yksi heistä ahdistelee jokirannassa olevaa tyttöä, mitä muut nauraen seuraavat. Joukon johtaja Larkin (HF) puuttuu kuitenkin asiaan ja tyttö saa lähteä rauhassa kotiin. Larkin on haavoittunut ja vaatii hoitoa, minkä vuoksi he pysähtyvät kylässä. Miesten kesken syntyy raaka tappelu, johon kaupunkiin saapunut Cobb puuttuu. Jotkut miehistä haluaisivat antaa Cobbille opetuksen, mutta Larkin puuttuu tähänkin ja miehet lupaavat olla rauhallisia. Rauha ei kuitenkaan kestä kauan, sillä yksi miehistä näkee puoliverisen naisen lähtevän kotiinsa ja seuraa tätä. Vähitellen miehille selviää kuinka avuton kaupunki on. Tilannetta kannattaa siis käyttää hyväksi. Miesten julmuus alkaa paljastua ja seurauksena on hyvin väkivaltainen yhteenotto.

Kerrotaan, että Fonda ja Stewart pohdiskelivat, kumpi näyttelee Cobbia ja kumpi Larkinia. Fonda kuitenkin arveli, että Stewartia ei hyväksytä konnana, mutta hänelle se on mahdollista. Hän ei ole samalla tavalla amerikkalaisuuden ikoni kuin Stewart. Fonda tekee hiukan samantyylisen roolin kun Huuliharppukostajassa (myös v. 1968; kumpikohan tehtiin ensin?) ja on hyvin uskottava. Toki tästä roolista puuttuu Huuliharppukostajan kylmyys ja jäisyys. Fonda on alun tapahtumissa syrjästäkatsoja, mutta ei halua hylätä omaa joukkoaan. Toki myös Stewart on ihan mainio, mutta tuo “home-spun” tyyli vain jo alkaa ärsyttää. Näyttelijät ovat kauttaaltaan hyviä, kuten tältä joukolta voi odottaakin. Jack Elam on aina yhtä vetävä tyyppi olipa tehtävä mikä tahansa. Myös kuvaus toimii, kuten William Clothierilta voi odottaa. Musiikki ei jäänyt mieleen, mutta varmaan se oli ihan kunniallista. Monta kertaa huomaan toivovani, että musiikkia olisi elokuvissa paljon vähemmän tai ei lainkaan.

Tälle elokuvalle on annettu “A geriatrics’ High Noon” -nimitys, mutta tämä on liian tyly arvio. Elokuvan ongelmana on se, että siihen on ladattu vähän liikaa tunteita herättäviä aineksia. Mukana on kaikkea mahdollista lapsen syntymästä raiskauksiin ja hirttäjäisiin. “Melodramaattinen” lienee osuva nimike juonen käänteille. Käsikirjoittaja Brian Garfieldin mielestä “elokuva on hidas ja aika tylsä ja säädyllisen käsikirjoituksen tuhoaa vaimea (lacklustre) toteutus ja ohjaus. Mielestäni juuri käsikirjoitus elokuvassa on heikointa, koska siihen on pakattu liikaa asioita. Silti lopputulos on ihan kohtuullinen. Elokuva on mainettaan parempi. Toimintajaksot on toteutettu hyvin. Alun leppoisuuden jälkeen Firecreek on sekä kuvaukseltaan että sävyltään tumman synkeä. Elokuvan idea ei ole suinkaan uusi, vaikka mieleeni ei juuri nyt tule muita kuin Joseph Pevneyn The Plunderers vuodelta 1960. Siinä yksikätinen Jeff Chandler taistelee neljää nuorta huligaania vastaan. Elokuvassa No Name on the Bullet Audie Murphy pitää yksin kaupunkia vallassa. Nämä molemmat ovat mielestäni Firecreekiä parempia elokuvia.

Onko yksi huippuyliopisto Suomen hyvinvonnin tae?

Teknologiateollisuuden hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin jatkaa teollisuuden omaksumaa linjaa: Suomeen on saatava ainakin yksi huippuyliopisto (HS, 14.10). Toinen teollisuuden suosima ratkaisu on ollut yliopistojen yhdistäminen ja samalla niiden määrän radikaali vähentäminen. Näiden ratkaisujen toimivuutta pidetään teollisuuden piirissä itsestäänselvyytenä.

Yliopistot tietenkin toivovat, että niiden rahoitusta lisättäisiin edes eurooppalaiselle tasolle. Tällä hetkellä yliopistojen reaalisen rahoituksen määrä joko pysyy ennallaan tai hiukan vähenee. Valtiovalta on viime vuosina etsinyt ratkaisua panostamalla Akatemian rahoituksen lisäämiseen, mitä ei siis pidetä teollisuuden piirissä toimivana ratkaisuna. Teollisuuden tarjoama ratkaisu tuskin herättää suurta kauhua yliopistoissa. Helsingin ulkopuoliset yliopistot kestävät sen, että Suomeen perustetaan hyvin resurssoitu huippuyliopisto. Olkoon se vaikka Teknillinen korkeakoulu. Olisi jännittävää nähdä, mitä tällainen panostus saisi aikaan. Tietenkin yliopistoväki toivoo, että tämä ei merkitse sitä, että rahat otetaan pois muilta yliopistoilta.

Yliopistojen yhdistäminen tuskin on toimiva ratkaisu, ellei samalla resursseja lisätä tai radikaalisti kohdenneta uudella tavalla. Tällaisissa ratkaisuissa on vaarana, että yliopistolaitokseen tulee vain uusi hallintobyrokratian taso lisää. Vallan toinen asia on se, jos esimerkiksi vähenevien ikäluokkien vuoksi vaaditaan uusia ratkaisuja. Valtiovalta on Suomessa tietoisesti panostanut tutkintojen määriin eikä niinkään laatuun. Aivan tähän asti yliopistoilta on suorastaan vaadittu tutkintojen lisäystä. Supistamispuheiden aikana on mm. perustettu huomattava määrä yliopistokeskuksia varsinaisten yliopistokaupunkien ulkopuolelle. Olisi omituista, jos tällainen politiikka tuottaisi huippuyliopistoja, koska se ei ole ollut tavoitteena.

Noissa teollisuuden suunnalta tulevissa kirjoituksissa ei arvioida esitettyjen ratkaisujen todellisia seurauksia tai niitä vaikutuksia, joita teknologiateollisuudella on ihmisten elämässä. Niissä pidetään itsestään selvänä, että yhden yliopiston saaminen vaikkapa 20 tai 50 parhaan yliopiston joukkoon olisi ratkaiseva asia suomalaisten hyvinvoinnin kannalta.

Huippuyliopistojen määrä ei taida korreloida edes kansantuloon tai sen kasvuun saati kansakunnan onnellisuuden tai tyytyväisyyden tasoon. Suomi on jo nyt hyvinvoinnin huipulla yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Parantamisen varaa ei ole käytännössä lainkaan. Pohjoismaat, tai vaikkapa hyvinvoiva Sveitsi, eivät ole kovin korkealla huippuyliopistojen määriä kuvaavissa tilastoissa. Huiput ovat suurissa maissa, pääasiassa Yhdysvalloissa, jossa on myös paljon huippujen takana olevaa massaa.

Kun katsotaan todellisen hyvinvoinnin kehitystä 50 vuoden aikana, niin juuri Yhdysvalloissa ihmisten tyytyväisyys elämäänsä on joko pysynyt aivan ennallaan tai jopa hiukan laskenut. Yhdysvaltoja tuskin kukaan pitää muutenkaan hyvinvoinnin mallimaana. Suomessa on tmelko varmasti koettu hyvinvoinnin nousua, sillä niin vaikeita aikoja elimme sodan aikana ja vielä sen jälkeen. Aivan viime vuosina muutokset ovat olleet vähäisiä. Esimerkiksi varusmiesten tyytyväisyys elämään on pysynyt 25 vuoden aikana lähes desimaalilleen samana Tampereen yliopiston psykologian laitoksella tehdyn tutkimuksen mukaan. Yhdysvaltojen talouden kasvu on jo pitkään perustunut lähinnä palvelujen, etenkin viihteen tuottamaan lisäykseen. Pitäisikö pikemminkin perustaa palvelujen tai viihteen markkinoinnin yliopisto?

Teknologian tuottamaan todelliseen hyvinvointihyötyyn on syytä suhtautua hyvin kriittisesti. Jos yhä uusien puhelinmallien tai muiden yhtä mielettömien laitteiden tuottaminen todella on Suomen kehityksen tae, tarvitsemme pikemminkin sellaista yliopistollista tutkimusta, joka arvioi teknologian merkitystä ihmisen elämässä. Tällä hetkellä kasvu näyttää tulevan joko siitä, että ihmisille myydään tarpeettomia laitteita tai siitä, että kehitetään sellaisia välineitä, joilla koetetaan ratkoa teknologian tähän mennessä tuottamaa vahinkoa ihmiskunnalle.

On pelottavaa ajatella, että hyvinvointimme taso riippuu suurelta osin uuden teknologian kehityksestä tai jopa siitä, että Suomessa on edes yksi huippuyliopisto, kun samaan aikaan todellisia huolen aiheita ovat luonnon saastuminen, eriarvoisuus, väestön ikääntyminen ja nuorten ongelmat. Ilman muuta vauras yhteiskunta pystyy edistämään kansalaisten hyvinvointia paremmin kuin köyhä, mutta tasa-arvo, demokratia ja oikeudenmukaisuus ovat vaurauttakin tärkeämpiä asioita sen jälkeen kun kohtuullinen vaurauden taso on saavutettu. Talouselämän piirissä on viime vuosina ollut näkyvissä tulkintoja ja myös tekoja, jotka osoittavat, että tätä tosiasiaa ei ole tunnustettu.

Käsittämätön tuomioperuste

“Poikajoukko pahoinpiteli kehitysvammaista” otsikoi Aamulehti 2.4. Kuvauksen mukaan uhriin kohdistui aivan uskomatonta raakuutta. Suomi ei ole oikeusvaltio, jos voimaan jää perustelu, että “uhrille ei aiheutunut vakavaa ruumiinvammaa tai hengenvaaraa”. Viestiikö tämä tuomio sitä, että koska kehitysvammainen ei ole aidosti tunteva ihminen, niin hänellä ei voi olla henkisiä kärsimyksiä? Kun jo ruumiiseen kohdistuneet teot olivat törkeitä, miten tuskallisia olivatkaan tämän pojan henkiset kärsimykset! Juuri tällaisissa tapauksissa yhteiskunnan tulee maksaa uhrille tuntuvat korvaukset ellei rikoksen tekijöillä ole maksukykyä. Myös pojan vaatima lähestymiskielto tulee saattaa voimaan. Aamulehden kuvauksen mukaan teko oli pitkäaikaista ja tietoista pahoinpitelylä, mikä oikeuden tulee sellaiseksi todeta.

Markku Ojanen
psykologian professori

Bonanza

Julkaistu Ruudinsavu-lehdessä 4/2006 (p22) otsikolla “Bonanzan tenho puree yhä”.

En muista tarkalleen vuotta, jolloin Bonanza tuli ensimmäisen kerran televisiosta. Olisikohan ollut 1960-luvun puolivälissä. Silloin meillä kotona ei vielä ollut väritelevisiota. Kovin paljon ei tuosta ensimmäisestä kierroksesta ole jäänyt mieleen. Minulla oli silloin muita asioita mielessä. Olin ottanut vähän etäisyyttä villiin länteen.

Bonanza ja Gunsmoke kilpailevat tasaväkisesti maineikkaimman TV-sarjan tittelistä. Gunsmoke kesti ajallisesti pitempään, mutta silti asettaisin Bonanzan ykköseksi. Bonanzan vahvuus on aivan kohdalleen osunut näyttelijöiden valinta. Kaikki neljä pääosan esittäjää ovat kiinnostavia ja erilaisia tyyppejä, voisipa melkein puhua jungilaisittain arkkityypeistä. Isä Benjamin on turvallisuuden ja vahvuuden perikuva, viisas isä, joka hädänkin hetkellä säilyttää malttinsa. Hän luottaa ehdottomasti poikiinsa mitä tahansa tapahtuikin. Vanhin poika Adam on vastuullinen vanhin poika, joka tarvittaessa ottaa isän roolin. Adamin hillityn pinnan alta löytyy kuitenkin kiihkeyttä, jota hänen ei aina ole helppo hillitä. Hoss on hyväntahtoinen voimamies, joka on aina valmis auttamaan avun tarpeessa olevia. Hän on samalla sekä lapsenomainen, spontaani, jopa naiivi että syvällisesti pohdiskeleva ja harkitseva ihminen, jonka sydän on kultaa ja joka tajuaa elämän syvät ristiriidat. Pikku-Joe on perheen nuorimpana hiukan hemmoteltu, omaa paikkaansa etsivä kuumakalle, joka jatkuvasti haukkaa hiukan liian suuria paloja taitoihinsa ja voimiinsa nähden. Sarjan aikana Joe kasvaa aikuiseksi ja siirtyy Adamin rooliin.

Isälle ja pojille on ominaista tavattoman kiinteä perheyhteys. He ovat oikeastaan kuin D\’Artagnan, Athos, Porthos ja Aramis, joskaan roolihahmojen vastaavuudet eivät mene aivan yksi yhteen. He ovat kuin neljä muskettisoturia, jotka ovat järkkymättä kuninkaansa puolella. Muskettisoturit olivat kuninkaan – tai kuningattaren -, Ranskan ja sorrettujen puolella. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Cartwrightien kuningas on Ponderosa, jonka eteen he ovat valmiit tekemään mitä tahansa. Myös Cartwrightit ovat rohkeita, rehellisiä ja oikeudentuntoisia miehiä. Sarjan alussa he kuitenkin ovat aika suvaitsemattomia, jopa kovia tunkeilijoita vastaan. Ponderosan maille tuleva ottaa suuren riskin. Vähitellen he sulavat ja alkavat ymmärtää esimerkiksi intiaanien oikeuksia. Heiltä löytyy yhä enemmän sääliä ja armeliaisuutta vähäosaisia kohtaan. Alun korskeus katoaa heistä vähitellen.

Pernell Roberts oli melkein alusta asti tyytymätön käsikirjoituksiin. Hän halusi ottaa kantaa erilaisiin ongelmiin. Kun Lorne Greene, Dan Blocker ja Michael Landon pitivät hauskaa, kiersivät ympäri maata ja hulluttelivat, Roberts vetäytyi syrjään. Eräs tunnettu ohjaaja – muistaakseni Altman – olikin sitä mieltä, että näitä kolmea kaverusta ei tahtonut saada millään kuriin. Hulluttelusta ei tahtonut tulla loppua. Vaikka Roberts lähti pois kuuden vuoden jälkeen, se ei yllättäen vaikuttanut sarjan suosioon. Varsinainen sokki oli Dan Blockerin kuolema vuonna 1972. Siitä Bonanza ei enää toipunut. Bonanzaan koetettiin ujuttaa uusia henkilöitä, mutta nämä eivät vetäneet isälle ja veljeksille vertoja. David Canary oli ihan OK, mutta hänen osuutensa jäi aika vähäiseksi. Paljon vahvemmin oli esillä Jamie (Mitch Vogel), joka Joen kasvaessa aikuiseksi antoi isä-Benille mahdollisuuden pitää kiinni isän roolista. Tällä haluttiin vahvistaa Bonanzan suosiota koko perheen ohjelmana.

Bonanzan vahvuutena oli sarjan kyky vedota hyvin laajaan katsojajoukkoon. Pääosan esittäjät tarjosivat samaistumiskohteita hyvin monenlaisille ihmisille. Lisäksi he olivat usein kaikki mukana toisin kuin monissa muissa sarjoissa, jotka yleensä keskittyivät aina yhteen päähenkilöön kerrallaan. Suosiota edisti sekin, että sarjassa oli tilaa romantiikalle, jännitykselle, draamalle, komedialle, jopa farssille. Kun tällä viikolla jännitettiin Pikku-Joen hengen puolesta, seuraavalla viikolla Hoss oli vauvojen kauneuskilpailun tuomarina tai ahmi piirakoita. Tietenkin käsikirjoitusten taso vaihteli suuresti. Joukossa oli todella heikkoja jaksoja, mutta myös hienoja tarinoita. Komediat olivat usein aidosti hauskoja. Näissä jaksoissa Hoss ja Joe olivat parhaimmillaan. Niitä katseli mieluummin kuin vaikkapa joitakin John Waynen viimeisimpiä elokuvia.

Bonanzan suuri miinus oli filmaus studiossa. Vähitellen alkoi harmittaa, kun isä ja veljekset ratsastivat jokaisessa jaksossa studion “pihalta” kulissien taakse. Tai kun joku pojista ihaili järvimaisemaa, se saattoi olla mistä tahansa. Jos juoni oli hyvä, tämä ei paljon haitannut, mutta joskus siihen kiinnitti huomiota. Olihan tuohon aikaan sarjoja, jossa kulissit kolisivat vain vähän. Toinen miinus olivat mahtipontiset keskustelut elämän suurista kysymyksistä. Niissä on mukana vahva annos amerikkalaista suuruuden ja voiman ihannointia, joka ei tällaista pienviljelijän poikaa kauheasti innostanut. Muutamat kertomukset liittyivät niin vahvasti johonkin amerikkalaiseen ilmiöön, että ne jäivät vieraaksi. Kolmas miinus riippuu siitä, miten paljon toimintaa odotti lännensarjoilta. Jos sitä odotti, joskus joutui pahasti pettymään. Tarjolla saattoi olla 50 minuuttia romantiikkaa.

Bonanzan näyttelijät olivat yleensä hyviä. Mukana oli myös varsin nimekkäitä näyttelijöitä, joko nuoria tulokkaita tai sitten vankkoja luonnenäyttelijöitä tai uransa suhteen alamäessä olevia. Mukana olivat mm. Yvonne de Carlo, Ida Lupino, James Coburn, Leonard Nimoy, Julie London, Lee Marvin, Dennis Hopper, Rory Calhoun, Charles Bronson, Ramon Navarro, Rod Cameron, George Montgomery, Leslie Nielsen, Bruce Dern, Ben Johnson, Forrest Tucker, Jodie Foster ja Ron Howard. Nuorten naisten osissa vilahteli usein henkilöitä, joista en muista sen jälkeen kuulleeni mitään. Kenties yllättävin asia oli Michel Landonin panos. Hän teki ensimmäisen Bonanzan käsikirjoituksen jo vuonna 1962 ja ohjasi vuodesta 1968 lähtien 14 jaksoa.

Bonanzan taso ei kokonaisuutena pahemmin pudonnut loppua kohden. Joidenkin mielestä se jopa kohosi, koska jaksot olivat loppupuolella jonkin verran realistisempia kuin ensimmäisinä vuosina. Myös alun mahtipontisuus väheni vuosien myötä. Monille Robertsin lähtö oli iso miinus ja tietenkin Blockerin kuolema. Dan Blocker on aina ollut minun henkilökohtainen suosikkini. Bonanza oli aikanaan todellinen ilmiö ympäri maailmaa aina Japania ja Egyptiä myöten. Voi olla, että jotkut sarjat kestävät aikaa paremmin kuin Bonanza, mutta valitsen tällaisen sadunomaisen lännen mieluummin kuin ultrarealistisen Deadwoodin.