Mielipidekirjoitus | Markku Ojanen

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta 21/04/200930/08/2012 Martti 1 kommentti

Kannustavatko tulospalkkiot?

Julkaistu Aamulehdessä 21.4. 2009

Fortumin palkkiosekoilun yhteydessä on aiheellisesti arvosteltu yritysten johdon ylisuuria tulospalkkioita. Nokia ja muut suuret yritykset ovat tässä keskustelussa suotta jääneet liian vähälle huomiolle. Vaikka kysymys rahapalkkioiden kannustavuudesta kuuluu myös psykologisen tutkimuksen piiriin, tämä näkökulma ei millään tavalla ole tullut esiin keskusteluissa. Palkkioiden vaikutuksesta työn tuottavuuteen on olemassa tutkimusta, joka osoittaa, että volyymiin perustuvissa työtehtävissä tulospalkkot parantavat myyntitulosta. Myös sellaisissa organisaatioissa, joissa tulosta on vaikea arvioida, hyvän työsuorituksen palkitsemisesta voi olla jotakin hyötyä, mutta vain sillä edellytyksellä, että kyseessä ei ole nollasummapeli, jossa osa hyötyy ja osa kärsii. Palkan alennus ei ketään kannusta, vaan katkeroittaa ja vie loputkin työhalut. Juuri arvioinnin epämääräisyys vaikeuttaa järjestelmän hyväksymistä esimerkiksi yliopistoissa, sairaaloissa tai kaupunkien ja kuntien virastoissa. Tällaisissa organisaatioissa palkitsemisjärjestelmiä tulee kehittää hyvin harkitusti ja mieluiten työyksikön tasoisina.

Johdon tulospalkkaukset ovat hyvin ongelmallisia. Tulokseen vaikuttavat niin monet tekijät, että johdon panosta on vaikea arvioida. Kun suurten yritysten johdon kuukausipalkkiot ovat yleensä moninkertaisia alaisten palkkaan verraten, miksi he eivät ilman muuta tekisi hyvää työtä? Tulospalkkioiden käyttö kertoo, että johtajat ovat kuin lapsia kannustamisen suhteen. He tekevät vain puolinaista työtä, jos sitäkään, jos eivät saa kunnon palkkioita. Tämä ei mairittele johtajien työmoraalia. Huonosta työmoraalista kertoo myös se, jos johtajat ovat koko ajan tavoittelemassa paremmin palkattuja tehtäviä. Nähtävästi palkkiot ymmärretään jo alun alkaen osaksi palkkaa aivan riippumatta siitä, millaisia tuloksia yritys saa aikaan. Työsopimusta ei tehdä, jos bonuksia ei ole tulossa. Järjestelmä perustuu odotukseen jatkuvasta talouskasvusta, joka toteutuessaan tuo lähes automaattisesti tulospalkkioita. Valitettavasti johdon ruhtinaallinen “motivointi” on omiaan synnyttämään katkeruutta niissä, jotka tekevät varsinaisen työn. Mitä enemmän johtajia kannustetaan työntekijöiden kustannuksella, sitä enemmän katkeruutta syntyy. Tämä ei näytä isommin kiinnostavan yritysten johtoa. Muutkin kuin Lilius saavat palkata turvamiehiä, jos johdon palkkioita ei saada kohtuulliselle tasolle.

Johtopäätös edellä sanotusta on se, että työntekijöiden tulospalkkaukset ovat paikallaan silloin, kun tulosten kriteerit ovat selkeitä ja kun palkkiot eivät ole muilta pois. Johdon tulospalkkaukset ovat turhia, ellemme oleta, että heidän työmoraalinsa on aina ongelma. Hyvin tehdystä työstä voidaan antaa kohtuullisia palkankorotuksia vaikka vuosittain, mutta tulospalkkauksessa ei ole mitään järkeä.

Onko armeijassa kuristaminen ja potkiminen luvallista?

Uskottava se on, sillä niin kertoi Aamulehti 31.10. Kyseessä ovat vuosittaiset puolustusvoimien kamppailupäivät, joissa harrastetaan ns. vapaaottelua. Vapaaottelussa saa kuristaa ja potkia. ”Nämä ovat sellaisia hyvähenkisiä tilaisuuksia”, toteaa majuri Juha Kylä-Harakka maavoimien esikunnasta. Hän harrastaa itse tällaista, mutta vielä ei kukaan ole päässyt potkaisemaan päähän. Paikalla on ollut myös lääkäri todistamassa tätä kauheutta eikä pitänyt näkemästään. Ilman muuta hänen olisi pitänyt kieltää tällaiset ottelut. Kai heillä sentään on siihen valtuudet? Oli lohdullista lukea, että osa varuskuntien lääkäreistä on kieltäytynyt osallistumasta tällaiseen. Tämäkö on sitä miesten koulua?

Asia on niin vakava, että toivon puolustusvoimien esikunnan välittömästi puuttuvan tähän asiaan. Kun nyt puolustusvoimat ovat yrittäneet karsia monia varusmiespalveluun liittyviä kielteisiä puolia, tällainen on omiaan luomaan kuvaa, että mitään ei ole opittu. Asialle löytyy kaksi ikävää tulkintaa. Joko esikunnassa ei tällaisesta tiedetä tai sitten sille on annettu hiljainen hyväksyntä.

Mielipidekirjoitus / Psykologia 24/02/200930/08/2012 Martti Jätä kommentti

Psykologian 10 harhaista ideaa

Psychology Today (1/2005) lehdessä Robert Epstein luettelee 10 psykologian hölmöintä ideaa. Katsotaanpa, mitä luettelo sisältää ja voimmeko olla samaa mieltä. Onhan järkevää, että tulevat psykologit tunnistavat heitä uhkaavat harhaiset käsitykset.

Projektiiviset testit
Muistikuvien palauttaminen (recovered memories)
Sotilaalliset leirit rikollisille
Itsearvostuksen kultti
Läheisriippuvuus
Mozartia vastasyntyneille
Kuoleman lähestymisen vaiheet
Omaan syntymään palaaminen
Teini-iän/puberteetin kapinointi
Vihan purkaminen (katarsis)

Useimmat näistä ovat jossain määrin tuttuja täällä Suomessa, joskaan innostus ei ole ollut samanlaista kuin Yhdysvalloissa. Projektiiviset testit ovat olleet esillä sekä Psykologia- että Psykologi-lehdissä. Yliopistojen tutkijat ovat yleensä olleet sitä mieltä, että niihin kohdistetut odotukset ovat olleet liiallisia. Joitakin – kuten minua – kiusaa se paljastamisen idea, joka niihin liittyy. Mikä oikeus psykologeilla on paljastaa jotakin sellaista, mitä toinen ihminen ei halua paljastettavan? Yltiöpäisten tulkinnat ovat suurin näihin menetelmiin liittyvä vaara.

Muistikuvien palauttamisen idea ei ole Suomessa ollut paljonkaan esillä. Kyseessä on tulkinta, jonka mukaan traumaattiset kokemukset, kuten insesti ja raiskaus, torjutaan tietoisuudesta, mutta nuo kokemukset voidaan terapiassa palauttaa tietoisuuteen. Tällainen palautuminen on periaatteessa mahdollista, mutta koska ihmisen muisti on hyvin herkkä vaikuttamiselle, muisti voi rakentaa saamiensa vihjeiden avulla lähes mitä tahansa. Muistikuvamme rakentuvat hyvin monenlaisista aineksista eikä alkuperäistä tapahtumaa voida jäljittää sellaisena kuin se todella oli. Huomattava osa muistikuvien palautuksesta paljastui terapeutin vihjeiden avulla rakennetuksi.

Kova sotilaallinen kuri ei Epsteinin mukaan vähennä uusintarikollisuutta. Tällaisia menetelmiä on käytetty monissa maissa ilman, että psykologit ovat olleet niitä kehittelemässä. Kyseessä tuskin on asia, jossa psykologeja pitäisi kovasti osoittaa sormella.

Itsearvostuksesta on mm. Roy Baumeister kirjoittanut kriittisiä artikkeleita. Niiden henki on ollut se, että tässä laitetaan rattaat hevosen eteen. Itsearvostusta on vaikea kohottaa ilman perusteita. Itsearvostus nousee, jos omalla toiminnalla saa jotakin järkevää aikaan. Itsearvostuskursseista ei ole osoitettu olevan hyötyä.

Läheisriippuvuusidea on Tommy Hellstenin ansiosta saanut Suomessa paljon kannatusta. Tutkijat eivät ole tästä käsitteestä innostuneet, vaan pitävät sitä aivan liian epämääräisenä ja yksioikoisena ideana. Epsteinin mukaan läheisriippuvuusidea on “dead wrong”. Kenties kriittiset psykologit eivät ole ymmärtäneet, miten tärkeää on vapauttaa ihmiset vastuusta ja syyllisyydestä silloin, kun he ovat kietoutuneet ihmissuhteiden ongelmiin. Etenkin vanhempien tai puolison alkoholismi voi herkästi johtaa voimakkaisiin itsesyytöksiin. Läheisriippuvuus helpottaa tällaisen syyllisyyden siirtämistä pois itseltä.

Mozartia pitää minun mielestäni soittaa joka kodissa, joten en osaa tätä kauhistella. Varmaan joku guru on luvannut liikaa, minkä vuoksi tämäkin on päässyt kymmenen harhan joukkoon.

Elisabeth Kübler-Ross on tullut tunnetuksi sekä surutyön että kuoleman vaiheista. Suomessakin on pidetty lukuisia kursseja ja luentoja siitä, kuinka “surutyö” etenee. Empiirinen tutkimus kuitenkin kertoo, että surun ja kuoleman odotuksen vaiheet ovat hyvin yksilöllisiä. Vaihetulkinnat kaavoittavat liiaksi näitä yksilöllisiä kokemuksia.

Omilla humpuukilistoillani syntymätraumojen palautukset mieleen ovat korkealla. Suomessakin on tehty terapiaa, jossa ihmisten päälle on kasattu patjoja, joiden alta he muka syntymäänsä eläytyen ovat ponnistelleet ulos. Amerikan psykiatriyhdistys aiheellisesti totesi v. 2002, että “kyse ei ole terapiasta ja seuraukset voivat olla tuhoisia”. Jotkut terapeutit markkinoivat “onnelliseen lapsuuteen palaamista”, mikä sekin kuulostaa oudolta. Lapsuus on mitä on ollut, joskus onnellista, joskus onnetonta, yleensä kumpaakin. Miten siihen voi enää palata?

Nuoruusiän tuskat ja kuohunnat ovat kulttuurisidonnaisia, vaikka kuulemma jo nuolenpääkirjoituksissa on valitettu nuorison hankaluutta. Länsimainen kulttuuri ruokkii tulkintaa, jonka mukaan nuorten ongelmat kuuluvat tiettyyn ikään. Asiat eivät ole oikealla tolalla, jos kapinointia ei ilmene. Tämäkin on asia, jossa yksilölliset erot ovat suuria.

Aggression purkaminen vahvistaa aggressiota eikä suinkaan sitä vähennä. Jo antiikissa esitettiin ajatuksia, että vihaa pitää purkaa. Jos vihaa ei pureta, se putkahtaa joka tapauksessa esiin tavalla tai toisella. Esimerkiksi ongelmanuorille on suositettu aggression purkamista. Jos sillä tarkoitetaan aggression ohjaamista johonkin vaarattomaan tai jopa rakentavaan suuntaan, silloin ollaan oikeilla jäljillä.

Nämä kymmenen ideaa eivät toki ole yksin psykologien alulle panemia tai kannattamia. Sikäli artikkelin otsake on harhaanjohtava. Kenties projektiiviset testit on mielletty eniten psykologien omaksi asiaksi. Esimerkiksi läheisriippuvuus ei ole suomalaisia psykologeja isommin innostanut.

Mitä tuohon luetteloon pitäisi lisätä? Psykologeilla – muista ammattikunnista puhumattakaan – on kova luottamus haastatteluun työhönoton keskeisenä osana. Mitä enemmän haastatteluja tehdään, sitä enemmän niihin luotetaan, kertoo tutkimus. Tutkimusten mukaan haastattelutiedoilla voi olla validiteettia silloin, kun sen yhteydessä käytetään strukturoituja lomakkeita. Jäsentymättömästä haastattelusta ei ole paljoakaan hyötyä.

Toinen harha liittyy asennekasvatukseen. Tässäkin psykologit ovat paljon realistisempia kuin vaikkapa sanomalehtien toimittajat. Säännöllisin väliajoin lehdissä näkyy artikkeleita, joissa vaaditaan asennekasvatusta liikenteessä, kouluissa, maahanmuuttajiin suhtautumisessa, luonnonsuojelussa, terveydessä ja yleensä kaikessa, missä ihmiset eivät toimi niin kuin heidän pitäisi. Juuri koskaan ei kerrota, miten tuo asennemuutos tapahtuu. Todellisuudessa ihmisten asenteet ovat hyvin pysyviä ja niitä on vaikea muuttaa. Esimerkiksi liikenteessä on vastustettu turvavöitä ja nopeusrajoituksia. Onneksi päättäjät eivät odottaneet asennemuutoksia, vaan säätivät lakeja, joilla muutoksia saatiin aikaan. Sen jälkeen myös asenteet ovat muuttuneet myönteisiksi.

Etenkin takavuosina sai jatkuvasti ihmetellä terapiasuuntien välistä nokkimista. Vaikka ns. vanhoilla terapioilla ei ollut tieteellistä tukea yhtään sen enempää kuin uusillakaan, ne pitivät omaa valta-asemaansa itsestään selvänä. Dynaamiset suunnat väittivät muita pinnallisiksi ja olivat mielestään syvällisiä. Nämä ovat tietenkin kielikuvia, joilla ei ole tieteellistä perustaa. Pitkiä terapioita pidettiin itsestään selvästi parempina kuin lyhyitä, vaikka tutkimusnäyttöä ei ollut. Tällä hetkellä tiedetään, että pääasiallinen hyöty terapiasta tulee hyvin nopeasti, mutta jos terapiaa jatketaan hyvin kauan, ehkä vuosia, pientä lisähyötyä voi tulla. Pitäisi tutkia, olisiko järkevämpää käydä vaikka viidellä terapeutilla peräkkäin kuin samalla vuosikausia.

Psykologeja syytettiin varsinkin 20-30 vuotta sitten vapaan kasvatuksen markkinoinnista. En ole asiaa sen paremmin selvittänyt, mutta tuskinpa olemme niin merkittävä ammattikunta, että olisimme pystyneet kotikasvatuksen periaatteet myllertämään. Eiköhän kyse ole kulttuuriin liittyvistä virtauksista.

Mitä näistä opimme? Ainakin sen, että terve järki pitää säilyttää. Patenttiratkaisut ovat edelleen kiven alla. Sovellusalueilla psykologeihin kohdistuu suuria odotuksia, niin suuria, että niihin on mahdotonta vastata. Liiallisten lupausten antaminen kostautuu.

Mielipidekirjoitus / Yliopisto 24/02/200930/08/2012 Martti Jätä kommentti

Koulutuksen taso ei ole laskenut

Julkaistu Aamulehdessä 13.10.2008

Sampo Terhon kirjoitus ylikouluttautumisesta (AL 9.10.) sisältää asiallisen kritiikin ohella sellaisia heittoja, joihin on syytä puuttua. Kirjoituksessa annetaan ymmärtää, että sekä lukioissa että yliopistoissa tutkintojen taso on laskenut. Tällaisia kirjoituksia näkee aina silloin tällöin. En tiedä, mihin nämä kirjoittajat perustavat näkemyksensä. Suomen koulut ovat saaneet paljon julkisuutta hienojen PISA-tulosten johdosta. Tosin nyt on jo alettu kirjoittaa, että parempi olisi, jos tulokset olisivat huonompia ja kouluissa kiinnitettäisiin enemmän huomiota oppilaiden hyvinvointiin ja sosiaalisiin taitoihin. Omien poikieni lukio-opintoja seuratessani en voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että vaatimukset ovat nyt paljon suurempia kuin 50 vuotta sitten. Aikaisempien ylioppilaskirjoitusten tehtäviä käytetään rutiininomaisesti opetuksessa jo lukion toiselta luokalta lähtien.

Myös yliopistojen opetus on varmasti laadukkaampaa ja tulokset ovat parempia kuin yliopistouraa aloitellessani. Parhaiten tunnen oman laitokseni eli psykologian laitoksen tilanteen, mutta uskon, että samaa pätee muuallakin. Psykologian pro gradu -tutkielmat ja väitöskirjat ovat nyt selvästi parempia kuin vaikka 20 vuotta sitten. Väitöskirjatyöt perustuvat useimmiten kansainvälisissä tiedelehdissä julkaistuihin artikkeleihin, jotka käyvät ennen julkaisuaan läpi tiukan asiantuntijaseulan. Esimerkiksi neljästä artikkelista ja yhteenvedosta koostuvaa väitöskirjaa on sen eri vaiheissa arvioinut yli kymmenen asiantuntijaa. Nykyään jopa pro gradu -töitä ohjataan niin, että nillä on mahdollisuus tavoitella julkaisukynnystä alan tiedelehdissä. Parhaiten tämän huomaa, kun vertaa omaa pro graduaan ja väitöskirjaansa viime vuosina tehtyihin. Puheet liukuhihnaopetuksesta halventavat opettajia: “Kaikki tutkielmat kannattaa hyväksyä”. Tällainen heitto kuulostaa ikävältä. Ajat ovat muuttuneet siten, että nyt työstä pyritään saamaan niin hyvä, että se on mahdollista hyväksyä. Ennen opiskelijat olivat paljon enemmän yksin työnsä kanssa. Suosittelen Sampo Terholle käyntiä psykologian laitokselle tai mille tahansa Tampereen yliopiston laitokselle. Opetusta on paljon enemmän kuin ennen, opettajen taso on korkea ja yliopistojen välillä on ollut runsaasti opetus- ja tutkimusyhteistyötä jo ennen näitä uusia yhdistämishankkeita, joiden uskotaan lisäävän tehokkuutta.

Terho osuu siinä oikeaan, että opetusministeriö on jatkuvasti kannustanut aloituspaikkojen lisäämiseen, mistä seuraa, että opettaja-oppilas -suhde helposti heikkenee. Tilannetta auttaisi, jos opiskelupaikkoja vähennettäisiin ilman, että myös resursseja vähennetään. Yliopistot on sidottu pirulliseen noidankehään: jotta voisi saada hiukan lisää rahaa, täytyy tuottaa lisää tutkintoja. Jos opetusministeriön yliopistoille asettamia tutkintomääriä ei saavuteta, resurssit vähenevät. Sopimuksen ylittävistä tutkinnoista yliopisto ei juuri hyödy. Tämä on sellaista peliä, joka on johtanut monenlaisiin ongelmiin. Valmistumisaikoja on vaadittu lyhennettäviksi, mutta se ei onnistu, koska suomalaiset opiskelijat ovat puolipäiväopiskelijoita. Suurin osa heistä on työssä opiskelun aikana. Tälle asialle yliopistoissa ei voida mitään toisin kuin opetusministeriössä kuvitellaan. Lisäksi opiskelijat eivät suorita vain yhtä maisterin tutkintoa, vaan usein samanaikaisesti kahta, koska järjestelmä antaa siihen mahdollisuuden.

Suositan kaikille niille, jotka puhuvat tason laskusta käyntiä yliopistojen laitoksille. Laitamme pro graduja ja väitöskirjoja kahteen pinoon. Toiseen laitamme vanhoja töitä ja toiseen viime vuosina valmistuneita. Näitä voi sitten kaikessa rauhassa vertailla. Uskon, että johtopäätös on sama kuin minkä yllä esitin.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)

Mielipidekirjoitus / Yliopisto 24/02/200930/08/2012 Martti Jätä kommentti

Naistutkimus – Vaatteet ja aatteet vaihtuvat

Kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet Jussi Niemelä ja Osmo Tammisalo turvautuvat tuttuun strategiaan, jonka tavoitteena on tehdä jokin asia naurunalaiseksi. Tämä keino ei tietenkään vaikuta kritiikin kohteeseen, vaan saa heidät pitämään entistä lujemmin kiinni näkemyksistään. “Ei meitä turhaan vainota”, he ajattelevat. Tämän myös kirjan kirjoittajat tietävät, joten heidän tarkoituksensa on tehdä naistutkimus ulkopuolisten silmissä naurunalaiseksi.

Kirjoittajat ovat tavoitteessaan onnistuneet aika hyvin. Naistutkimus tuottaa kosolti herkullista ainesta. Kun naistutkijat kietovat yhteen psykoanalyysiä, marxilaisuutta, fenomenologiaa ja feminismiä ja kun sosiaalinen konstruktionismi vedetään oikein tiukalle, seuraukset ovat aika uskomattomia. En kuitenkaan lähde uudestaan lainaamaan kirjassa esiteltyjä otteita, vaan lähestyn aihetta tieteen historian näkökulmasta. Varmaankin kirjaan on poimittu tekstejä hyvin valikoiden, mutta ei kai naistutkijan tehtävä ole ilman muuta hyväksyä mitä vain toinen naistutkija kirjoittaa. Psykologina minulla ei ole mitään velvollisuutta puolustaa psykologiaa tieteenä, koska psykologiassa on lukuisia koulukuntia ja kaikkien piirissä on kirjoitettu paljon soopaa.

“Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin” kuuluu vanha suomalainen sananlasku, jonka voi kohdistaa myös näille kahdelle biologille. Sosiaalidarwinismi ja sosiobiologia tarjoavat aivan yhtä makeita herkkuja kuin naistutkimuskin. Lisäksi ne olivat historiallisessa mielessä tuhoavampia, koska nuo ajatukset tukivat miesten jo ennestään vahvaa valtaa. Sosiaalidarwinismin kytkennät kansallissosialismiin olivat vahvoja. Suomessa Ilkka ja Sesse Koivisto kirjoittivat kirjan Puusta pudonnut sosiobiologian hengessä vuonna 1971. Psykiatri Martti Paloheimo säesti heitä kirjoituksillaan. Kirjoitin lehtiin vastineita, mutta vain yksi joukolla tehty julkaistiin. Kirjan sanoma oli se, että koska miehellä on metsästäjän geenit ja naisella äitigeenit, se pitää hyväksyä ja sen mukaisesti pitää toimia. Pyrkimys tasa-arvoon johtaa ihmiskunnan tuhoon. Kirja oli aivan absurdi, kuten monet muutkin sosiobiologien tuotteet. Voisin ottaa kymmenittäin hauskoja – tai oikeastaan pelottavia – otteita tuosta ja monesta muusta kirjasta.

Sosiobiologia on kehittynyt evoluutiobiologiaksi ja -psykologiaksi, joiden piirissä tuollaisia ajatuksia ei enää onneksi esitetä. Kuten Niemelän ja Tammisalon kirjasta käy ilmi, tavoitteena on selittää ihmisen käyttäytymistä evoluution tai yleensä biologian avulla. Näitä suuntauksia edustavat tutkijat ovat esittäneet runsaasti kiinnostavia hypoteeseja, joista monet vaikuttavat uskottavilta. Niiden ongelma on kuitenkin se, että näitä tulkintoja on vaikea todistaa oikeiksi. Sama ongelma rasittaa tietysti kaikkea psykologista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Jokainen teoria joutuu kohtamaan poikkeuksia, joita teorian on vaikea selittää. Oma näkemykseni on, että ihmisen käyttäytymisessä on paljon sellaisia yleisiä piirteitä, joita on luontevaa selittää biologisilla tekijöillä.

Sosiobiologia ja naistutkimus ovat historiallisessa mielessä hyvin arvokkaassa seurassa. Olemme olleet todistamassa behaviorismin, psykoanalyysin ja “tieteellisen” marxismin alennustilaa. Kaikki nämä ja monet muut vähemmän tunnetut teoriat ja ideologiat halusivat tarjota suuria palveluksia tieteelle ja ihmiskunnalle, mutta niitä ei kuitenkaan ole otettu riemuiten vastaan. Toki näillä suuntauksilla on edelleen omat kannattajansa, mutta esimerkiksi behaviorismi ja psykoanalyysi on järkevintä ymmärtää suurina kertomuksina ihmisenä olemisesta. Niissä on arvokkaita oivalluksia, mutta myös paljon ideologista, ihmiskuvaa välittävää ainesta. Ne eivät ole tosia samassa mielessä kuin vaikkapa jokin ulkomaailmasta tehty havainto tai fysiikan kaava.

Myös sosiaalinen konstruktionismi saa aika ajoin ideologisia sävyjä ikään kuin käynnissä olisi suuri taistelu, jossa ihminen voittaa biologiansa. Todellisuutta ei oikeasti ole olemassa, vaan kaikki on ihmisen tulkintaa. Tällä tavoin äärimmilleen vietynä näkemys vie pohjan yhtenäisiltä näkemyksiltä ja jopa tieteen tekemiseltä. Ilman biologisen ja psykologisen tietämyksen hyödyntämistä tieteellistä naistutkimusta on vaikea kuvitella. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö ihminen olisi tulkitseva olento ja koko ajan muokkaisi tulkintojensa avulla maailmaa, jopa omaa biologiaansa.

Tieteen historia on täynnä kytkentöjä ideologioihin. Biologit ja luonnontieteilijät eivät suinkaan ole olleet näistä vapaita. Monilla biologeilla on ollut viime vuosikymmenien kuluessa taipumusta vahvoihin ideologisiin kannanottoihin, mistä hyvä esimerkki ovat Richard Dawkinsin kirjoitukset. Edelleen hyvin suosittua on puhe “itsekkäistä geeneistä” tai “sosiaalisesta vaihdosta”, joihin kumpaankin kätkeytyy ideologisia kuvia ihmisluonnosta. Niiden mukaan ihminen on aina ja kaikessa itsekäs, omaa etuaan etsivä olento. Tämä tulkinta ei näy vain biologiassa, vaan myös esimerkiksi taloustieteessä. Tällaista yksipuolista kuvaa on vähitellen alettu kiistää.

Miesten hallitsemassa maailmassa on varmaan tarvittu feminismiä ja naistutkimusta tasapainon saavuttamiseksi. On vaikea tulla kuulluksi, jos ei esitä kriittisiä ajatuksia vanhoja suuntia kohtaan ja jos ei etsi itselleen hyviä vastustajia. Aluksi oman joukon kiinteys ja uskon vahvuus ovat hyvin tärkeitä, sillä muuten näkemykset katoavat historian roskakoriin. Tieteen näkökulmasta on suotavaa, että ideologiset ja moralistiset ainekset vähitellen vähenevät myös naistutkimuksessa. Toki tiedemieskin saa esittää mielipiteitä, mutta ei tieteen tuloksina. Tieteelliset tulokset ja niiden perusteella tehdyt moraaliset kannanotot pitäisi selkeämmin erottaa toisistaan. Näin uskoakseni tapahtuu naistutkimuksessa seuraavan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana. Tässä naistutkijat voisivat ottaa oppia sosiobiologeista. He ottivat opikseen 20 vuodessa ja esittävät nykyisin kantansa paljon varovaisemmin.

Koska keskustelu eri tieteiden ja myös tieteiden sisällä olevien koulukuntien välillä on usein kovin vaikeata, otan pohdittavaksi yhden Niemelän ja Tammisalon kirjassa jatkuvasti esille tulevan asian, mistä voi syntyä aidosti keskustelua. Heidän lainauksistaan syntyy vaikutelma, että naistutkimuksessa päätelmiä voidaan tehdä hyvin rohkeasti erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä yhdistäen ja tulkiten. Ei ole tarpeen sanoa, kuka on sanonut jotakin tai minkä tutkimuksen mukaan ihmiset ovat olleet jotakin mieltä. Tällaisten asioiden yksilöimistä pidetään yleensä tieteessä tärkeänä. Myös historioitsijat ovat tarkkoja lähteistään. Naistutkimuksessa on lupa ikään kuin pyydystää ilmassa leijuvia ilmiöitä ja havaintoja ja tehdä niistä kullekin kirjoittajalle sopivia tulkintoja. Onko dokumentaation vaatimuksen tiukkuus sellainen asia, joka ei koske naistutkijoita? Onko naistutkimuksella käytössään jokin ihan oma tieteellinen metodi, joka ei muille tahdo aueta?

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta 24/02/200930/08/2012 Martti Jätä kommentti

Käsittämätön tuomioperuste

“Poikajoukko pahoinpiteli kehitysvammaista” otsikoi Aamulehti 2.4. Kuvauksen mukaan uhriin kohdistui aivan uskomatonta raakuutta. Suomi ei ole oikeusvaltio, jos voimaan jää perustelu, että “uhrille ei aiheutunut vakavaa ruumiinvammaa tai hengenvaaraa”. Viestiikö tämä tuomio sitä, että koska kehitysvammainen ei ole aidosti tunteva ihminen, niin hänellä ei voi olla henkisiä kärsimyksiä? Kun jo ruumiiseen kohdistuneet teot olivat törkeitä, miten tuskallisia olivatkaan tämän pojan henkiset kärsimykset! Juuri tällaisissa tapauksissa yhteiskunnan tulee maksaa uhrille tuntuvat korvaukset ellei rikoksen tekijöillä ole maksukykyä. Myös pojan vaatima lähestymiskielto tulee saattaa voimaan. Aamulehden kuvauksen mukaan teko oli pitkäaikaista ja tietoista pahoinpitelylä, mikä oikeuden tulee sellaiseksi todeta.

Markku Ojanen
psykologian professori

Mielipidekirjoitus / Psykologia 24/02/200930/08/2012 Martti Jätä kommentti

Grafologit eivät anna periksi

Julkaistu Aamulehden Mielipiteet-palstalla.

Kun kerroin tällä Aamulehden mielipidesivulla, mitä tiedeyhteisö tällä hetkellä grafologiasta ajattelee, sain kaksi vastinetta, joista toinen oli nimetön. Kummassakin pääasia näytti olevan minun persoonani arvostelu. Grafologit näköjään arvioivat sujuvasti persoonallisuutta myös koneella kirjoitetun tekstin perusteella. Itse asia jäi varsinkin nimettömässä “vastineessa” taka-alalle. Vastapuolen herjaaminen on vanha, tosin paljon käytetty keino, mutta se ei tee grafologiasta sen pätevämpää kuin ennenkään. Tällainen on ala-arvoista argumentointia.

Itse asia ei ole muuttunut miksikään. Tiedeyhteisön kanta, jolla tarkoitan alan tunnustettuja asiantuntijoita ja tieteellisiä julkaisuja, ei pidä grafologiaa persoonallisuuden tutkimuksen pätevänä menetelmänä. Jo edellisessä kirjoituksessa totesin, että tämä ei tarkoita sitä, etteikö tulevaisuudessa jotakin voisi löytyä. Yhden tai kahden grafologian kannalta myönteisen tutkimuksen olemassaolo ei millään lailla pelasta grafologiaa, sillä tieteessä tällainen tilanne on vielä kiistanalainen. Eihän lääkettäkään lähdetä syöttämään ihmisille, jos jokin tutkimus puoltaa sen käyttöä ja toinen ei. Todistusvelvollisuus ei ole minulla, vaan sen, joka käyttää jotakin menetelmää, täytyy osoittaa menetelmänsä toimivuus lukuisilla tutkimuksilla. Tiedeyhteisö edellyttää, että tulokset ovat riittävän yhdenmukaisia, jotta jokin menetelmä voidaan ottaa käyttöön etenkin silloin, kun menetelmällä vaikutetaan ihmisten elämään ja hyvinvointiin. Tiedettä edustava tutkija ei voi noin vain sivuuttaa kielteisiä tuloksia, vaan hänen on otettava ne huomioon ja koetettava korjata menetelmiään tai luovuttava niistä, jos ne eivät toimi.

Kävin läpi PsycINFO -hakujärjestelmän grafologiaa koskevat tutkimukset vuosilta 1984-2003. Löysin 16 tutkimusta, joissa teemana oli grafologisten arvioiden yhteys persoonallisuuteen tai työssä menestymiseen. Joukossa oli pari positiivista löydöstä, mutta pääosin tulokset olivat kielteisiä. Ongelmana on se, että grafologiassa ei ole yhtenäisiä menetelmiä, joten on mahdotonta tietää, mikä edes periaatteessakaan voisi toimia. Raskauttavin tulos oli meta-analyyttinen tutkimus vuodelta 1989, johon oli koottu yhteen 17 siihen mennessä tehtyä tutkimusta. Noissa tutkimuksissa oli mukana 63 grafologia ja 51 maallikkoa. Kaikkiaan arvioitiin 1223 käsialanäytettä. Grafologit eivät selviytyneet työhön valinnassa maallikkoja paremmin. Raportin johtopäätös on, että jos grafologialla on jotakin pätevyyttä, se perustuu kirjoitusten sisältöön, ei muotoon.

Grafologian suurin ongelma on siinä, että sen lähtökohdat ovat tieteen ulkopuolella. Sitä ei ole kehitetty toimivaksi lukuisien tutkimusten perusteella, vaan pohjana on ollut monien eri ihmisten intuitio. Intuitio voi johtaa mielenkiintoisiin tuloksiin, mutta yhtä usein tulos kiistanalainen, jopa kelvoton. Sama pätee muihinkin ns. projektiivisiin testeihin, joiden pätevyys edelleen on avoin.

Kysymys ei ole vain hauskoista seuraleikeistä, sillä aivan kuten grafologian edustajat ovat tällä palstalla kirjoittaneet, tätä ja muita projektiivisia menetelmiä käytetään yhä työhön ja koulutukseen valitsemisen osana. Pidän tätä suorastaan lainvastaisena toimintana. Millä muulla alueella voitaisiin käyttää puutteellisesti tutkittuja ja jopa suorastaan toimimattomiksi todettuja välineitä? Mikäli grafologiaa käytetään työhönotossa tai muussa vastaavassa tilanteessa, hakijan oikeusturva ei toteudu.

Lopulta kysymys on hyvin tärkeästä, mutta aivan liian vähän keskustellusta asiasta. Missä määrin työnantajan tai koulutusta antavan organisaation on lupa tietää jotakin hakijan persoonallisuuden piirteistä? Kun valintoihin ei saa vaikuttaa sukupuoli, rotu tai ikä, miksi ihmisen persoonallisuus on ilman muuta sellainen asia, jonka saa ottaa huomioon? Hyväksyn kyllä sen, että selvästi muita haittaavaksi todettu käyttäytyminen huomioidaan, mutta persoonallisuus kuvastaa vasta ihmisen taipumuksia toimia tietyllä tavalla.

Korostan vielä lopuksi sitä, että grafologiaa tai muitakaan menetelmiä ei pelasta se, että jossakin on saatu yksi tai kaksi myönteistä tulosta, vaan tulosten tulee olla johdonmukaisia. Menetelmän täytyy olla täysin standardoitu, sillä muutenhan ei voida tietää, kenen arviot toimivat. Eri tutkijaryhmien tulee saada samansuuntaisia tuloksia. Lisäksi heidän tulee käyttää riittävän monipuolisia muita persoonallisuuden tutkimuksen keinoja, joihin grafologian antamia tuloksia verrataan. Kaksi tunnetuinta valintamenetelmien tutkijaa, Frank Schmidt ja John Hunter arvioivat katsauksessaan (Psychological Bulletin, 1998, vol. 124, 262-274) grafologian tasan nollan arvoiseksi.

Markku Ojanen
professori

Mielipidekirjoitus / Yliopisto 24/02/200930/08/2012 Martti Jätä kommentti

UPJ:n taustaideologia

Julkaistu Aikalaisessa 13/2005 s.4

Kulttuurien tutkija Harry Triandis tarkentaa yleisesti tunnettua individualismi-kollektivismi -eroa jaottelulla vertikaalinen-horisontaalinen. Horisontaalisesta individualismista hän käyttää esimerkkinä Ruotsia, jossa yksilöllisyyteen liittyy voimakas tasa-arvon eetos. Yksilöllisyys ei saa olla niin voimakasta, että sen nimissä sallitaan suuret tuloerot tai joidenkin ryhmien syrjäytyminen.

Vertikaalinen kollektivismi on tunnusomaista Kiinan ja Intian kulttuureille. Yksilön tulee mukautua, jopa uhrautua perheen, ryhmän tai yhteisön hyväksi. Ihmisten eriarvoisuus on luonnollinen asia ja se tulee hyväksyä. Tätä käsitystä lievittää usko muutokseen. Tänään huipulla oleva voi huomenna olla pohjalla. Horisontaalinen kollektivismi on ollut kibbutzien kantava voima. Asiat tehdään aidosti yhdessä ilman, että kellään on kohtuuttomasti valtaa muiden ylitse. Johtajat valitaan demokraattisesti ja tasa-arvoa korostetaan kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista.

Jäljelle jäävä vaihtoehto on vertikaalinen individualismi. Tällaista Triandis näkee varsinkin Yhdysvaltojen business-kulttuurissa. Pelin henki on se, että ihmisten erilaisuus on toiminnan lähtökohta. Lahjakkaat, menestyjät ja voittajat tulee nostaa esiin tarjoamalla heille suuria aineellisia kannusteita. On suoranainen loukkaus, jos tällaista menestyvää ihmistä verrataan tavallisiin ihmisiin. Hän on ainutlaatuinen yksilö ja tietää, että on muita parempi.

Vertikaalinen individualisti haluaa olla riippumaton, itsenäinen ja hallita omaa elämäänsä. Hän haluaa olla voittaja keinolla millä hyvänsä. Triandisin ryhmä osoitti, että juuri tähän ryhmään kuuluvat turvautuvat herkimmin petoksiin saadakseen sen, mitä haluavat. Liike-elämän esimerkit ovatkin tältä osin pelottavia. Voittojen saavuttamiseksi käytetään sekä laittomia että laillisia keinoja. Tosin jälkimmäiset ovat usein moraalittomia.

Suomalaisia opetetaan tähän uuteen malliin niillä lukuisilla TV-ohjelmilla, joissa heikoin lenkki pudotetaan ja lopulta vain yksi voittaa. Kaikissa kilpailun vaiheissa putoavat ne, jotka eivät ole kauniita, rohkeita, taitavia tai suorastaan röyhkeitä. Tätä mallia tuodaan kovaa vauhtia myös suomalaiseen työelämään. Työelämästä tulee siis jatkuvaa pudotuskisaa. On uskomatonta, että tätä ultrakapitalistista mallia ovat Suomeen tuomassa hallitukset, joissa istuvat sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset. Näiden puolueiden perustajat eivät uskoisi silmiään ja korviaan, jos olisivat tätä todistamassa.

En epäile, etteikö tämä raaka järjestelmä voisi tuottaa jonkin verran enemmän innovaatioita ja uusia keksintöjä. Varmaankin vertikaalinen individualisti on tässä suhteessa tehokkaampi kuin vaikkapa horisontaalinen kollektivisti. Tosin yhä suurempi osa teknisistä innovaatioista on täysin turhia ja palvelee joko sotateollisuutta tai puhtaasti kaupallisia intressejä. Japani on menestynyt aivan hyvin, vaikka siellä palkka ja eteneminen perustuvat paljolti ikään. Nyt ikälisät ovat meillä suoranainen kirosana, sillä onhan tehokkaan nuoren työntekijän saatava enemmän palkkaa kuin vanhan ja tehottoman.

Vertikaaliseen individualismiin perustuvan järjestelmän haitat ovat ilmeisiä. Läheskään kaikki ihmiset eivät kestä tällaista järjestelmää, mistä on jo yllin kyllin merkkejä näkyvissä. Väliinputoajien, syrjäytyneiden, uupuneiden, turhautuneiden ja masentuneiden joukot tulevat lisääntymään. Osa syrjäytyneistä tulee turvautumaan mielettömään väkivaltaan. Länsimaiseen kulttuuriin liittyvä kyky torjua kielteistä palautetta helpottaa jonkin verran pettymyksien kohtaamista, samoin taipumus liioitella omia taitoja. Näitä ei esiinny samassa mitassa yhteisöllisissä kulttuureissa, koska ihmisten taidot ovat jatkuvassa testissä tuttujen ihmisten keskellä.

Olen kuvitellut, että solidaarisuus ja tasa-arvo kuuluvat sekä työväenliikkeen että alkiolaisen maalaisliiton ideologiaan. Sille on viime vuosina viitattu kintaalla ja mallia on haettu vertikaalista individualismia noudattavista organisaatioista. Onko tämä tyhmyyttä vai tietoista irtiottoa vääriksi todetuista opeista? On kai tarpeetonta enää sanoa, että uusi palkkausjärjestelmä edustaa puhtaimmillaan juuri tätä ultraindividualistista ideologiaa. Vaikka ensimmäisellä kierroksella mukauduin tähän arvojeni vastaiseen toimintaan, olen valmis siitä seuraavalla kierroksella irrottautumaan. Eläkeikää lähestyvänä en yksin viitsi ryhtyä kamppailemaan, mutta lähden mieluusti taisteluun, jos muita tulee mukaan. Jos kuitenkin nuoriso haluaa elää tämän uuden mallin mukaan, vanhojen pitää väistyä. Silti haluaisin vaikkapa opetusministerin suusta rehellisen tunnustuksen, mihin suuntaan tässä ollaan menossa ilman kaunisteluja ja selittelyjä.

Markku Ojanen
professori
horisontaalisen individualismin kannattaja

Mielipidekirjoitus / Psykologia 24/02/200930/08/2012 Martti Jätä kommentti

Omituisia mielipiteitä lastensuojelusta

Vesa Maijanen kirjoitti Aamulehden kolumnissaan 28.3. 2004 ivalliseen sävyyn siitä, kuinka tv-kanavat suojelevat lapsia vahingollisilta ohjelmilta. Kaikenlainen sensuuri ja ihmisten holhoaminen on pahasta ja pahasta on myös se, että aikuisten on elettävä lasten ehdoilla. Minulle tällaiset puheet edustavat kovaa, yksilökeskeistä yhteiskuntaa. Sivistynyt yhteiskunta ei selviä ilman aikuisiinkaan kohdistuvia kieltoja ja rajoituksia. Kenelläkään ei koidu mitään vahinkoa siitä, että ennen klo 21:tä esitetään ohjelmia, jotka sopivat myös lapsille. Monessa muussakin asiassa aikuisten pitää elää lasten ehdoilla, miksei sitten tässä asiassa?

Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että television väkivalta aiheuttaa lapsissa kielteisiä reaktioita, joista aggressioiden lisääntyminen on vain yksi kielteinen seuraus. Vaikutus voi näkyä myös ahdistuksena ja unihäiriöinä. Yritämme varjella lapsia traumaattisilta asioilta arkielämässä, miksi siis emme varjelisi heitä myös traumaattisilta ohjelmilta? Tietenkin television vaikutukset ovat yksilöllisiä eikä monia tekijöitä ole helppo erottaa toisistaan, mutta se vähennä television ja yleensä median vastuuta näissä asioissa.

Näissä yhteyksissä on aina tapana vedota vanhempien vastuuseen. Sillä tavoin tämän ja monen muunkin yleisen rajoituksen voi torjua turhana. Vanhempien toki pitäisi valvoa lastensa tekemisiä, mutta kun läheskään kaikki vanhemmat eivät näin tee. Yhteiskunta on monin tavoin holhonnut lapsia juuri sen tähden, että vanhemmat eivät aina pysty hoitamaan velvollisuuttaan.

Nykyajan ongelma on juuri siinä, että yksilön autonomian ja oikeuksien nimissä yhteinen vastuu on kadonnut. Vastuu on yksilön, olipa sitten kysymys mistä tahansa ongelmasta. Vapauden yhteiskunnassa ei olisi veroja, ei liikennesääntöjä, ei oppivelvollisuuksia, ei mitään rajoituksia ja kieltoja.

Länsimaisista ihmisistä tulee Ralph Waldo Emersonin oppilaita. Emerson kirjoitti jo 1800-luvun alussa näin: “Yhteiskunta on kaikkialla liitossa jokaisen jäsenensä ihmisyyttä vastaan. Jokaisen, joka haluaa olla ihminen, pitää olla nonkonformisti. Luota tunteisiisi, sillä ensisijainen viisauden lähde on yksilön intuitio.” Emerson on yksilökeskeisen ajattelutavan ensimmäisiä tulkkeja. Turhaan ei kanneta huolta sosiaalisesta pääomasta, joka syntyy vain yhteisen vastuun tuloksena.

Mielipidekirjoitus / Yliopisto 24/02/200930/08/2012 Martti Jätä kommentti

Psykologian opetuksen näköaloja Tampereen yliopistossa

Julkaistu Tampereen yliopiston psykologian opiskelijoiden Cortext-lehdessä toukokuu 2005

Aloitin opiskeluni 1964. Minkäänlaista opintojen ohjausta ei ollut. Oli ohjelma, jossa opetus oli hyvin tiiviisti kuvattu. Lähtiessäni opiskelemaan tätini ohje oli: pro:t pois ja peruskurssille. Siihen aikaan piti suorittaa pro exercitio kahdessa vieraassa kielessä. Toimin tätini ohjeiden mukaan ja pääsin alkuun. Sille tielle olen jäänyt, sillä psykologia on tieteistä jännittävin ja mielenkiintoisin. Paljon on muuttunut, mutta jo silloin psykologia oli suosittu ala. Kun aluksi opiskelijat valittiin tiedekuntaan eikä oppiaineisiin, tästä oli luovuttava, koska kovin monet halusivat opiskella psykologiaa. Psykologian suosiossa on toki enemmän hyvää kuin huonoa, sillä saamme joka vuosi hyvin motivoituneita opiskelijoita. Miesten vähyys on siinä mielessä ongelma, että tuskin nykyaikana on hyvä asia, jos jonkin ammatin harjoittajat ovat pelkästään naisia tai miehiä.

Valinta on kuitenkin sen takia ongelmallinen, että halukkuus opiskella psykologiaa johtaa siihen, että sisäänpääsyä yritetään useita kertoja. Jos tämä toive ei toteudu useankaan yrityksen jälkeen, pettymys on varmaan suuri. Useat yritykset hidastavat opintojen aloittamista, mistä meitä ministeriöt arvostelevat. Tavoitteena on, että vuosittain saataisiin uusia opiskelijoita (kevät ja edellinen syksy) 50% vuodesta 2008 lähtien. Tavoite on aika kova, sillä nyt luku lienee jossain 10-15 prosentin paikkeilla. On siis melkoinen pähkinä, millainen valinnan tulisi olla, että se olisi oikeudenmukainen ja toteuttaisi tuon tavoitteen.

Opetusta hallitsee syksyllä käynnistyvä muutos, jonka kouriin me kaikki joudumme. Opettajat ja opiskelijaedustajat ovat koko talven ja kevään ankarasti paiskineet töitä, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman hyvä tulos. Siirrymme siis kaksiportaiseen järjestelmään eli kandidaatin ja maisterin tutkintoihin, jotka tulisi suorittaa viidessä ja puolessa vuodessa. Opetusohjelman tulee tietenkin olla sellainen, että tämä on mahdollista. Toivomme valtaosan etenevän laaditun ohjelman mukaisesti, mutta tiedämme, että eri syistä johtuen tämä ei aina ole mahdollista. Paineet opetuksen koulumaisuuteen ovat lisääntyneet. Heijastaako tätä opiskelijoiden yleisesti käyttämä sana “koulu”, joka kuulostaa suorastaan vähättelyltä vanhan parran korvissa.

Suurin haaste on se, että saadaan vanhan ja uuden ohjelman vastaavuudet selkeästi määriteltyä. Muutokset ovat suuria juuri sen tähden, että opintoviikoista tulee opintopisteitä. Muuntokertoimista on meille annettu kiusallisen epämääräisiä ohjeita, mutta asia on siitä huolimatta hoidettava niin hyvin kuin mahdollista. Suuri muutos on sekin, että Psykonet-yhteistyö laajenee entisestään. Ensi syksynä kaikki viisi peruskurssia toteutetaan Suomen psykologian laitosten yhteistyönä. Moniin oppiaineisiin verraten tämä on kiistaton vahvuus. Tuskinpa muissa oppiaineissa voidaan tarjota näin korkeatasoista opetusta heti peruskurssista alkaen.

Psykonet-yhteistyö näkyy myös muilla opetuksen tasoilla. Yhteistä opetusta on aina tohtorin tutkintoa myöten. Yhteistyön painopiste on kuitenkin ammatillisessa lisensiaattiopetuksessa, joka toteutuu valtaosin yhteisen opetusohjelman pohjalta. Yhteistyön merkittävyys on myös valtakunnallisella tasolla tunnustettu. Olemme yhdessä muiden laitosten kanssa jo toisen kerran opetuksen laatuyksikkö kolmen vuoden ajan. Tästä seuraa jonkin verran aineellistakin hyötyä, mitä olemme voineet käyttää erityisesti ammatillisten opintojen kehittämiseen.

Erityisen iloinen olenkin juuri ammatillisten opintojen tehostumisesta. Muutamassa vuodessa on saatu aikaan sellainen yhteistyö kentän kanssa, että tulevat psykologit voivat tehdä työtä ihan oikeiden asiakkaiden kanssa. Tästä kiitokset Pirkko Niemiselle ja Raimo Lappalaiselle. Ennen heitä hiljan eläkkeelle jäänyt lehtori Matti Kiviaho teki osaltaan suuren työn ammatillisten opintojen kehittämiseksi. Myös tällä tasolla Psykonet-yhteistyö on tiivistynyt.

Laitoksemme kehittämistä rasittaa monille yliopistomme laitoksille yhteinen ongelma eli opetusresurssien puute. Yliopistomme rahoitus on käytännössä pysynyt vuosia aivan samana, joten ainoa lisäys voidaan saada opettajien selkänahasta tai ulkopuolisella rahoituksella. Lisäksi on muistettava, että laman aikana laitoksemme menetti kaksi assistentin virkaa, mikä oli todella ikävä asia. Tuolloin yliopistojen rahoitusta leikattiin tuntuvasti. Kuten yleisesti on tiedossa, maisterin ja tohtorin tutkintojen määrä on kaikesta huolimatta jatkuvasti noussut. Tästä seuraa, että opettajat tekevät yleisesti erittäin pitkiä työpäiviä saamatta siitä mitään lisäkorvausta. Kaiken kukkuraksi me opettajat teemme tätä työtä hyvin motivoituneina ja jopa innostuneena. Voiko olla parempaa yhdistelmää kuin motivoituneet opiskelijat ja opettajat! Myös laitoksen kansliahenkilökunta toimii kiitosta ansaitsevalla tavalla.

Olemme kesällä 2006 muuttamassa uusiin tiloihin vastapäätä yliopiston päärakennusta, jossa kuoppa syvenee ja alkaa kohta täyttyäkin. Uusiin tiloihin tulee kirjasto ja pääosa yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan laitoksista. Tiloja olemme voineet suunnitella pääosin varsin hyvässä hengessä arkkitehtien kanssa. Tilat itse asiassa pienenevät, mutta tulevat nykyistä tehokkaampaan käyttöön. Tämäkin muutto on aikamoinen operaatio. Ne, jotka ovat nähneet työhuoneeni, ymmärtävät, että muutto vaatii hikeä ja kenties kyyneleitäkin, koska ihan kaikkea ei uusiin tiloihin voi viedä.

Laitoksen opettajakunnassa on viime vuosina tapahtunut melkoisesti muutoksia. Virkoja tai toimia on tällä hetkellä täytettävänä kolme, mikä on aika iso osuus opettajista. Täytettävänä on yksi professorin ja kaksi yliassistentin virkaa. Kaikkiin näihin saadaan erittäin pätevät opettajat.

Laitoksen tutkimustyö on hyvin monipuolista ja laajenee koko ajan. Human Information Processing -laboratoriossa tehdään sosiokognitiivisiin prosesseihin ja emootioihin liittyvää tutkimusta, joissa usein on mukana myös neuropsykologinen näkökulma. Näiden lisäksi laitoksella tehdään sekä lasten että aikuisten mielenterveyteen ja hyvinvointiin liittyviä tutkimuksia. Käynnissä olevien projektien luettelo on pitkä. Näihin on myös opiskelijoiden mahdollista päästä mukaan mm. pro gradu -tutkielman merkeissä. Kehotan opiskelijoita muistamaan sen, että juuri projekteissa pro gradu -työt etenevät parhaiten, koska ne perustuvat aina projektissa tapahtuneeseen laajaan esityöhön ja suunnitteluun.

Kun ajattelemme ensi lukuvuotta, varmaankin suurin haaste on saada neljä lukukautta ja uusi opetusohjelma toimimaan sujuvasti. Opiskelijoiden määriä etenkin peruskursseilla on vaikea ennakoida emmekä tiedä miten hyvin opiskelijat ehtivät suorittamaan ne kurssit, joille he ovat osallistuneet.

Monet opettajat vieroksuvat sitä, että yliopistojen toimintaa halutaan monin tavoin rajata. Tavoitteena näyttää olevan se, että työelämään saadaan mahdollisimman nopeasti väkeä. Syntyy vaikutelma, että yliopistossa työtä tekevät, niin opettajat kuin opiskelijat, ovat jotenkin huonosti hoitaneet asiansa, jonka vuoksi heitä täytyy panna kuriin. Ammattikorkeakouluja on samanaikaisesti hyvin resurssoitu eikä kehittämistä näytä haittaavan se, että siellä keskeyttäneitä on runsaasti tai että monille koulutusaloille koulutetaan liikaa väkeä. Yhtenä ongelmana on varmasti ollut se, että opetusministereiksi ei ole saatu päteviä henkilöitä.