Luokka: Psykologia

Monet tämän otsikon alla olevat kirjoitukset liittyvät onnellisuuteen tai liikuntaan, joista aiheista viime vuosina olen eniten kirjoittanut ja luennoinut. Mukana on sekä lyhyitä katsauksia että joitakin pitempiä tutkimustulosten kuvauksia. Lisäksi mukana on useita sellaisia kirjoituksia, joissa esitän kriittisiä näkemyksiä psykologian sovelluksista tai psykologiasta tieteenä. Edelleen mukana on esitelmä- ja luentorunkoja sekä otteita kirjoistani.

Minut tunnetaan ns. projektiivisten testien vastustajana ihmisten soveltuvuuden arvioinnissa. Esimerkiksi Wartegg-testillä tai Rorschach-testillä ei ole sellaista tieteellistä näyttöä – grafologiasta puhumattakaan – että niitä voitaisiin käyttää ihmisten mielenterveyden tai pätevyyden vertailuun. Thomas Szasziin yhtyen epäilen, onko lainkaan järkeävää puhua mielen sairauksista tai mielisairauksista. Yleensäkin vieroksun sairauskäsitteen laajentamista kuvamaan kaikkea sellaista, mikä on vaikeaa, epäsuotavaa, erilaista tai poikkeavaa.

Psykologiaan liittyvät artikkelit jakautuvat vielä kolmeen ala-alueeseen: Onnellisuus, positiivinen psykologia ja liikunta.

Liikunta Martti Jätä kommentti

Miksi kansa ei liiku? Mitä on tehtävissä?

Lyhennelmä, Liikuntalääketieteen päivät 2004

Otsake antaa ymmärtää, että kansa ei liiku. Liikuntaa harrastavia on tutkimusten mukaan aika paljon. Jos kuitenkin tavoitteeksi asetetaan jokin sellainen liikunnan määrä, joka tuottaa maksimaalisen terveyshyödyn, liian vähän liikkuvien määrä on noin 3/4 väestöstä. Väestössä on paljon ihmisiä, jotka eivät liiku juuri olenkaan, mikä johtaa etenkin iän karttuessa terveysongelmiin.

Ajattelemme, että tälle pitäisi tehdä jotakin, sillä vähäisestä liikunnasta (1) koituu itselle ikävyyksiä ja (2) yhteiskunta joutuu maksamaan seuraukset. Ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen: liikunnan lisääminen ei edellytä muuta kuin että ottaa itseään niskasta kiinni ja lähtee lenkille tai pelaamaan jotakin pallopeliä. Kun näin ei tapahdu omasta aloitteesta, voiko asialle tehdä jotakin ja pitäisikö sille tehdä jotakin? Monia mahdollisuuksia on tarjolla. Kansa voidaan suorastaan lailla määrätä liikkumaan Spartan mallin mukaan tai sitten koetetaan käyttää mahdollisimman pehmeitä keinoja, sellaisia keinoja, joita on käytettykin viime vuosina. Ihmiset eivät hyväksy ankaria keinoja vapauksia arvostavassa kulttuurissa.

Pohtimalla ensin kysymystä “Miksi kansa ei liiku” voidaan saada vihjeitä siihen, mitä on tehtävissä. Monissa tutkimuksissa on kysytty ihmisten omia selityksiä. Näiden mukaan syitä on kolme: Ei ole aikaa liikuntaan, liikunta on kurjaa ja ei ole mahdollisuuksia liikuntaan. Voiko näihin selityksiin luottaa? Nisbett ja Ross (1980) herättivät huomiota väitteellä, jonka mukaan ihmiset eivät ymmärrä oman toimintansa syitä. Noista kolmesta uskottavin on syy, että ei pidä liikunnasta. Miksi tekisi sellaista, mikä on tylsää ja rasittaa tai jossa tuntee itsensä kehnoksi muihin verraten? Ajankäyttö sen sijaan on useimmiten valintakysymys. Moneen muuhun asiaan riittää aikaa. Mahdollisuuksia liikuntaan on paljon, kun vain haluaa niitä käyttää. Toki maaseudulla halleja on vähemmän kuin kaupungeissa ja keskikaupungilla voi olla matkaa hyvälle hiihtoladulle, mutta myös kotona voi tehdä yhtä jos toista kuntonsa hyväksi.

Valitettavasti “minä nyt” voittaa usein “minä myöhemmän” tarjoamat upeat, mutta niin kaukana olevat kuvat terveestä sielusta terveessä ruumiissa. Joka päivä liikuntaa ja terveitä elämäntapoja haittaavia houkutuksia on paljon.

Gerard Wilden käsite tulevaisuusorientaatio tarkoittaa kokemusta siitä, missä määrin ihminen uskoo tulevaisuuden tarjoavan jotakin myönteistä (Carr, 2004). Tutkimusten mukaan tämä orientaatio heikkenee esimerkiksi vaikeiden mielenterveysongelmien myötä. Yleensäkin yhteiskunnan marginaaliin pudonneet ihmiset näkevät tulevaisuuden synkin värein tai kerta kaikkiaan tyhjänä. Sen sijaan hyvinvoivat, hyvätuloiset, koulutetut ihmiset suuntautuvat tulevaisuuteen ja ottavat usein vaarin terveyteen liittyvistä ohjeista.

Edellä kuvatun perusteella tärkein liikuntaa ja muutakin terveyden vaalimista edistävä keino on syrjäytymisen ennalta ehkäisy. Toiseksi tärkein on syrjäytyneiden ihmisten elämänotteen palauttaminen integroimalla heitä uudelleen yhteiskuntaan. Ei ole mitään järkeä vaalia terveyttään, jos kokee elämänsä turhaksi ja mielettömäksi.

Hyvinvoivan ihmisen innostaminen liikuntaan on aika vaikea tehtävä. Kun elämä sujuu hyvin, miksi siihen pitäisi saada jotakin lisää? Pitääkö heitä ahdistaa kuvauksilla tulevaisuudesta, jossa heitä odottavat monenlaiset vaivat ja varhainen kuolema? Tämäntapaisia viestejä on paljon tarjollakin ja joihinkin ne purevat. Toinen tapa on houkutella heitä liikuntaan kertomalla, mitä hyviä asioita heidän elämästään vielä puuttuu. Voit toteuttaa itseäsi liikunnalla ja voit saada jopa huippuelämyksiä!

Hyvä valistuksen kohderyhmä ovat ne, joilla tuo “minä nyt” on huonossa kunnossa. Kun ei jaksa, heikottaa, uuvuttaa, kolottaa ja puuskuttaa niin kunto- ja kuntoutuskursseille osallistuminen alkaa kiinnostaa. Tällaisia kursseja on valtavasti tarjolla, joskaan niiden tulokset eivät pitkällä tähtäimellä ole kovin hyviä. Silti joillekin voi liikunta tarttua mukaan näilläkin kursseilla. Ongelma on siinä, että kun ihmisiä parin viikon ajan kaikin tavoin kannustetaan, tuetaan ja ohjataan, he voivat pudota kuin tyhjän päälle eikä sisäinen motivaatio pääse kehittymään.

Näiden lisäksi on suuri joukko ihmisiä, jotka ihan itsekseen ottavat varteen ohjeista ja neuvoista tai kaverin puheista ja lähtevät liikuntaan mukaan. Liikuntapuhetta ja -kirjoitusta on tarjolla runsain mitoin. Aika ajoin vaikuttaa siltä, että liikunta on suorastaan kansalaisvelvollisuus siinä mielessä, että ajan hermolla olevan ihmisen pitää harrastaa liikuntaa.

Ainakin yhtä vahva liikunnan virittäjä on nykyajan ihmisen minäkeskeisyys. Liikunta on oiva mahdollisuus hallita omaa minuutta kehon avulla. Liikunnan avulla voi toteuttaa itseään ja saada muilta ihailua osakseen. Tähän liittyy narsistisia piirteitä, mutta ehkä on parempi olla liikkuva narsisti kuin liikuntaa karttava nynnerö.

  • Carr, A. (2004). Positive psychology. The science of happiness and human strengths. Hove: Brunner & Routledge.
  • Nisbett, R.E. & Ross, L. (1980). Human inference: Strategies and shortcoming of social judgment. Englewood cliffs, NJ: Prentice Hall.
  • Ojanen, M., Svennevig, H., Nyman, M, Halme, J. (2001). Liiku oikein, voi hyvin. Liikunnan merkitys hyvinvoinnille. Helsinki: Liikuntatieteellinen seura.
Liikunta Martti Jätä kommentti

Liikunnassa on voimaa!

Ulla Ojalan haastattelu TEHY-lehteen

Ingressi: Ahkerasti lentopalloilua harrastavan psykologian professorin Markku Ojasen mukaan eri liikuntalajit tukevat monin eri tavoin hyvää elämää. Esimerkiksi hänen omimmassa lajissaan, sosiaalisessa pallopelissä, toteutuvat hyvän elämän perustekijöistä fyysinen hyvinvointi, osallistuminen ja aktiivisuus, yhteenkuuluvuus ja turvallisuus, hyvinvoinnin kokeminen sekä innostus.

Ojasella on kokemusta liikunnasta myös mielenterveyspotilaiden hoidossa.

Palloilusali B:stä kuuluu kauas käytävään sisäpelitossujen vingahduksia, iskulyöntien pauketta ja kannustushuudahduksia, kun kymmenkunta opiskelijaa ja henkilökunnan edustajaa pelaa lentopalloa Tampereen yliopiston miesten vuorolla, kuten aina torstain alkuillasta.

Verkolla askaroi pitkä mies, psykologian professori Markku Ojanen, jonka paterit ja passit uppoavat vastustajan kenttään vaivattoman tuntuisesti. Yliopiston psykologian laitosta johtava professori on pelannut lentopalloa lapsuudestaan saakka eli viitisenkymmentä vuotta.

– Ei siellä kotikylällä oikein ollut muita liikuntamahdollisuuksia kuin lentopallo ja yleisurheilu, ja kun raamit olivat hyvät ja taidot karttuivat, niin aloin pärjätä tässä pelissä. Nykyään pelaan pääasiassa varmaankin siksi, että hallitsen lajin.
Vähän aikaa tuumittuaan professori sanoo pelaavansa myös siksi, että lentopallo tarjoaa sosiaalisia kontakteja ja varsinkin yliopiston liikunnan alkuvuosina jälkipeli saunassa oli, ellei nyt tärkeämpää, niin ainakin yhtä tärkeää kuin itse peli.
– Kun muuten olen aikalailla yksin viihtyvää sorttia, niin tämä tuo vastapainoa, perustelee Ojanen ja pyyhkii hikeä kasvoiltaan. Muut jäävät vielä selvittämään kolmannen erän, mutta me siirrymme palloiluhallin aulatilan istuinryhmään ruotimaan, millä tavoin eri liikuntamuodot tukevat hyvää elämää.

Yhteisöllisyydestä yksilökeskeisyyteen

Professori Ojanen on tutkinut onnellisuutta 20 vuoden ja liikuntaakin jo 10 vuoden ajan.
_ Liikunnasta ei pidä ajatella liikaa eikä liian vähänkään. Yhdelle sillä on hyvin suuri merkitys, toiselle taas vähäisempi, ihmisestä riippuen, pohjustaa Ojanen.
Tällaisesta yksilökeskeisestä näkökulmastahan me länsimaiseen kulttuuriin kasvaneet ihmiset tahdomme tarkastella sekä liikuntaa että hyvää elämää.
Joskus ammoisina aikoina liikunta palveli yhteisön kiinteyttä ja vahvisti sitä ulkoisia haasteita vastaan, mutta tänä päivänä liikunta on mielihyvän tai itsensä toteuttamisen ja kehittämisen väline, jolla tavoitellaan esimerkiksi hyvää terveyttä tai trimmattua ulkonäköä.
– Kulttuurimme suorastaan vaatii meitä itsekkäästi nauttimaan omasta kehostamme sekä hellimään ja haastamaan sitä. Mutta samaan aikaan liikunta voi parhaimmillaan aidosti tukea psyykkistä hyvinvointia yksilökeskeiseksi muotoutuneessa kulttuurissamme, joka jättää ihmisen hyvin haavoittuvaksi. Hänhän on yksin vastuussa itsestään sosiaalisen turvaverkon puuttuessa, kuvailee Ojanen.
Useissa tutkimuksissa on vakuuttavasti osoitettu liikunnan sairauksia ehkäisevät, hoidolliset ja kuntouttavat vaikutukset. Liikunta edistää hyvinvointia kohentamalla fyysistä terveyttä ja vähentämällä ahdistusta ja masennusta.
Toisekseen liikunnan, koetun kunnon ja hyvinvoinnin välillä on itseään vahvistava kehä. Hyvinvoiva ihminen liikkuu ja toisaalta liikkuva ihminen voi hyvin.
– Se, kumpi vaikuttaa enemmän kumpaan, onkin jo pulmallisempi juttu, sanoo Ojanen.
Koetun kunnon asema tällä kehällä on mielenkiintoinen ja kertoo mielen voimasta. Lisääntynyt liikunta nimittäin tuottaa kunnon kohentumisen kokemuksen, vaikka sitä ei voitaisikaan fysiologisin mittauksin todeta. Markku Ojasen mukaan juuri tunne oman kunnon kohentumisesta saattaa olla tärkeä välittävä tekijä hyvinvoinnin lisääntymisen kannalta.
Mutta jotta päästäisiin liikunnan ja hyvinvoinnin sidoksen ytimeen, täytyy ensin selvittää, mitä on hyvä elämä.

Hyvän elämän perustekijät

– Lyhyesti sanottuna hyvä elämä koostuu laadukkaasta elämästä ja hyvinvoinnin kokemisesta. Edellinen tarkoittaa elämän ulkoisia ehtoja, joita joku ulkopuolinenkin voi arvioida ja jälkimmäinen ihmisen omaa kokemusta. Lisäksi elämän laatua tai hyvinvointia on vaikea määrittää ottamatta moraalista tai eettistä kantaa siihen, mikä on ihmiselle hyväksi, kiteyttää Ojanen vastauksen tähän kaikkea muuta kuin helppoon kysymykseen.
Käsitykset hyvästä elämästä ovat ihmiskunnan historian kuluessa vaihdelleet. Professori Ojanen on päätynyt seitsemään hyvän elämän perustekijään, joille mielihyvän, ilon, tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunteet ja kokemukset rakentuvat. Näitä ovat hänen mukaansa ensinnäkin terveys ja fyysinen hyvinvointi, toiseksi vastuullisuus, moraalinormien noudattaminen, osallistuminen ja aktiivisuus, kolmanneksi rakkaus, kiintymys ja yhteenkuuluvuus, neljänneksi oikeudenmukaisuus ja turvallisuus, viidenneksi tehokkuus, taitavuus, tuloksellisuus ja hallinta, kuudenneksi hyvinvoinnin kokeminen, tarkoitus, sisäinen rauha ja tasapaino sekä seitsemänneksi toiveikkuus, innostus, kiinnostus ja luovuus.

Näistä elementeistä rakkaus, tehokkuus, tarkoitus ja kiinnostus vaikuttavat suoraan hyvinvointiin. Ne ovat Markku Ojasen mielestä aivan perustavanlaatuisia hyvinvointia edistäviä tekijöitä. Terveys, vastuullisuus ja oikeudenmukaisuus puolestaan vaikuttavat hyvinvointiin epäsuorasti sillä tavoin, että niiden vaikutukset alkavat näkyä vasta, kun näissä asioissa alkaa ilmetä ongelmia.

Ojanen muistuttaa, että ihminen voi olla tyytyväinen ulkoa katsoen epätyydyttävissä olosuhteissa ja toisinpäin.
Hän hahmottelee myös liiallisen liikuntariippuvuuden hyvän elämän perustekijöiden kautta.
– Eri tekijöiden keskinäinen tasapaino on tärkeä. Jos mikä tahansa seitsemästä elementistä saa muita paljon suuremman painoarvon, muut alueet alkavat kärsiä. Jos ihminen pitää huolta terveydestään liikkumalla vaikkapa perheen eli yhteenkuuluvuuden ja kiintymyksen kustannuksella, se on merkki liiallisesti liikuntariippuvuudesta.

Liikuntalajin valinta kertoo arvoista

Markku Ojanen ryhmittelee liikuntalajit viiteen erilaiseen liikuntamuotoon; autonomiseen, elämys-, sosiaaliseen, tavoitteelliseen ja filosofiseen liikuntaan. Näillä kaikilla on omia vahvuuksiaan hyvän elämän osatekijöiden näkökulmasta katsottuna ja eri ihmiset saattavat harrastaa samaakin lajia eri syistä.
Liikuntamuodot toimivat samalla viitenä erilaisena tapana rakentaa ja arvottaa elämää.
– Samalla kun valitsee liikuntalajia, törmää auttamatta kysymykseen siitä, mikä tuntuu elämässä tavoittelemisen arvoiselta. Liikuntalajin valinta toisaalta heijastaa ihmisen asenteita ja tavoitteita, ja toisaalta taas laji vaikuttaa hänen persoonallisuuteensa.
Esimerkkinä hän mainitsee henkilön, joka arvostaa korkealle fyysistä kuntoa. Hän valitsee todennäköisesti liikuntamuodokseen tavoitteellisen liikunnan ja lajikseen vaikkapa kehoa monipuolisesti treenaavan uinnin tai hiihdon.

Flow, elämyksellisyys ja tavoitteellisuus

Jokainen meistä on varmasti joskus tempautunut mukaan liikuntaan niin, että kaikki muu ympäriltä unohtuu. Ojanen nimittää tällaista kaiken huomion vaativaa liikuntaa autonomiseksi liikunnaksi, joka synnyttää ns. flow-tilan, joka voitaisiin kääntää vaikkapa ajan riennoksi. Autonomiselle liikunnalle on ominaista, että se tuntuu hyvin kiinnostavalta ja mukaansatempaavalta, se vie täysin mukanaan, ja siitä on vaikea irrottautua.
Ojasen mielestä flow-liikunnan erityisenä vahvuutena on toiveikkuuden, innostuksen ja kiinnostuksen ylläpitäminen.
– Monet, ehkä useimmat liikuntalajit, voivat tuottaa flow-tilan, kuten myös esimerkiksi kirjallisuuden tai musiikin harrastaminen, vertaa Ojanen.
Elämyksellinen liikunta taas antaa erityisesti hyvinvoinnin kokemuksia sekä tarkoituksen ja sisäisen rauhan tunteita. Tällaisia lajeja ovat vaikkapa vuorikiipeily, riippuliito tai koskenlasku, jotka aiheuttavat vaativuutensa tai haastavuutensa takia voimakkaita tunteita.
Tavoitteellisessa liikunnassa taas oleellista ovat tavoitteet ja niihin pääseminen. Liikunta voi siis olla väline, jolla saavutetaan terveyttä, menestystä tai rahaa. Toisaalta tärkeää voi olla omien tulostavoitteiden toteuttaminen.
Yleensä tavoitteellisen liikuntamuodon valinneille, kuten vaikkapa innokkaille pitkänmatkan juoksijoille tai bodaajille, tulosten ja käyntien kirjaaminen on keskeinen osa liikuntaa. Tavoitteellinen liikunta tukee elämässä erityisesti terveyttä ja fyysistä hyvinvointia kohentavia sekä tehokkuuden, taitavuuden ja hallinnan osa-alueita.

Suosikkina sosiaaliset ja filosofiset lajit

Markku Ojasen suosikkiliikuntamuoto on sekä teorian että käytännön tasolla sosiaalinen liikunta, ja filosofinen liikunta tulee hyvänä kakkosena. Hän tahtoo uida sinnikkäästi vastavirtaan yksilökeskeisessä kulttuurissamme, sillä hänen mielestään yksilön elämän tarkoitus löytyy hänen osallisuudestaan ihmisten yhteisöön.
– Mielelläni näkisin liikunnassakin yhteisöllisiä ideoita. Mitä enemmän lajissa on hyvinvointia tukevia elementtejä, sitä parempi laji on psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Siksi sosiaaliset ja filosofiset liikuntamuodot ovat mielestäni monipuolisimpia. Mutta mitään liikuntalajeja en toki väheksy.
Filosofinen liikunta tukee Ojasen käsityksen mukaan ainoana liikuntamuotona kaikkia seitsemää hyvän elämän perustekijää, joista kaikkein eniten tarkoituksen ja tasapainon kokemisen osa-alueita.
Ojasen mukaan liikunnan filosofista ulottuvuutta on vaikea pelkistää.
– Vanha sanonta ”Terve sielu terveessä ruumiissa” kertoo tästä pyrkimyksestä jotakin, mutta tavoitteena on saavuttaa vielä enemmän, henkisen kasvun kohonnut tila tai sisäinen uudistuminen. Jooga on hyvä esimerkki filosofisesta liikunnasta, luonnehtii Ojanen.
Sosiaalinen liikunta tukee voimakkaimmin rakkauden, kiintymyksen ja osallisuuden osa-alueita. Ojanen näkee sosiaalisena lajina paitsi selkeät joukkuepelit, myös vaikkapa monet ohjatut ryhmäliikuntamuodot, joissa yhteinen rytmi imee mukaansa.

Pisteellä voittoon

Muita pelaajia alkaa valua pukuhuoneen kautta uloskäynnin suuntaan. Peli päättyi lopulta Ojasen puolen niukkaan yhden pisteen voittoon. Vastapuolikin alkoi kuulemma saada pisteitä professorin lähdettyä kentältä.
– Enää vuosiin ei ole ollut niin oleellista, voittaako vai häviääkö oma joukkue, mutta se on mukavaa, jos jonkun pallon silloin tällöin voittaa, kuvailee Ojanen.

Kainalo 1:
Otsikko: Mielenterveyskuntoutujat

Professori Markku Ojasella on kokemusta liikunnasta myös osana mielenterveyspotilaiden kuntoutusta. Tampereen yliopiston psykologian laitos nimittäni toteutti Liikunta mielenterveyspotilaan avohoidon tukena -projektin, jonka tavoitteena oli arvioida ja kehittää sellaisia toimintamalleja, joissa liikunnan avulla voidaan edistää mielenterveyspotilaiden psykososiaalista tilaa ja selviytymistä avohoidossa.
Projektin aikana havaittiin, että liikunnan käyttö hoidon ja kuntoutuksen tukena on haasteellinen tehtävä, sillä mielenterveyspotilailla on useita liikkumiseen vaikuttavia ongelmia, kuten suurta ylipainoa ja kuntomittausten osoittamaa heikkoa fyysistä kuntoa. Myös kokemuksellinen kunto on varsin heikkoa. Myös muissa terveyteen liittyvissä asioissa saattaa olla ongelmia. Mm. tupakointi on yleistä ja itsehoidossa ja hygieniassa on puutteita. Terveysriskien kasautuminen on erityisesti ongelma.
Haasteet ovat suuret, mutta Ojanen uskoo, että oikealla motivoinnilla ja sopivan liikuntamuodon valinnalla voidaan kuitenkin tukea potilaan hyvinvointia.
– Liikunnasta saadut kokemukset olivat enimmäkseen myönteisiä, joskin erityisesti intensiivisempi liikunta koettiin kielteisenä, kuvailee Ojanen.
Professori Ojanen on tällä hetkellä mukana Suomen Mielenterveysseuran kolmivuotisessa mielenterveyskuntoutujien liikunnan kehittämishankkeessa. Hankkeeseen on valittu yksitoista kuntaa, joilla on halukkuutta kehittää mielenterveyskuntoutujien liikuntatoimintaa. Pilottikunnissa perustettiin viime vuoden aikana parikymmentä liikuntaryhmää.

Kainalo 2:
Otsikko: Ojasen onnellisuusohjelma

  1. Anna aikaa kaikkein rakkaimmalle harrastuksellesi.
  2. Tiedosta elämääsi kuuluvat hyvät asiat.
  3. Harrasta liikuntaa. Valitse sellainen laji, josta nautit.
  4. Ilahduta läheisiäsi, ystäviäsi, ketä vain.
  5. Osallistu vapaaehtoistyöhön.
  6. Pysähdy, lepää, laiskottele.

(Markku Ojanen: Ilo, onni, hyvinvointi, Kirjapaja 2001)

Liikunta Martti Jätä kommentti

Lasten ja nuorten liikunnan ilo

Lempäälän Kisa 100 vuotta, 2004

Missä olette nähneet todellista, aitoa liikunnan iloa? Sellaista, joka suorastaan pursuaa ja näkyy kokonaisvaltaisesti eleinä ja ilmeinä. Omien havaintojeni perusteella tarjoan tällaisen luettelon:

  1. Juuri kävelemään oppinut lapsi – miten riemullisia ovatkaan hänen ensimmäiset askeleensa!
  2. Vasikat ensimmäistä kertaa talven jälkeen laitumella. Hyppelystä ei tahdo tulla loppua ollenkaan. Jopa vanhat arvokkaat lehmät ottavat muutaman hyppyaskeleen.
  3. Alle 10-vuotiaat lapset pulkka- tai vesiliukumäessä. Kun viime talvena 12-vuotiaan Riston kanssa laskimme yhdessä rattikelkalla mäkeä, Risto totesi, että ei tämä ole ihan yhtä kivaa kuin ennen. Minusta se oli yhtä kivaa kuin ennen ja olisin halunnut jatkaa.
  4. Alle 6-vuotiaiden tanssi- ja liikuntaesitykset ovat yleensä vallan riemukkaita myös katsojien kannalta.
  5. Myös kehitysvammaisten liikuntaesitykset ovat täynnä liikunnan iloa ja aitoa ylpeyttä osaamisesta.
  6. Leikkiessäni poikien kanssa tuolipalloa olemme joskus nauraneet ihan kippurassa kommelluksille. Olen aina valmis tähän jaloon liikuntalajiin, josta olemme kehitelleet omia hienoja sovelluksia.
  7. Puulaakipallottelussa on useimmiten ihan rattoisaa ellei joukossa ole paljon tosikkoja. Aina sinne yksi tosikkokin silti mahtuu!
  8. Mummuilla ja vaareilla on ihan hauskaa esimerkiksi jossakin vesialtaassa.

Liikunnan iloa voi ihan vilahduksittain nähdä myös urheilukentällä, mutta ei sitä juuri näe harjoituksissa, kilpailuista puhumattakaan. Voitoista voidaan iloita, mutta se ei ole sitä liikunnan iloa, josta nyt puhun. Toivottavasti en vie teiltä juhlatunnelmaa, kun puhun tällaisia.

Olen itsekin harrastanut aika paljon kilpaurheilua, viimeksi olin mukana ikämiesten kolmiottelussa. Pakkaan vaan aina jäämään toiseksi tuo Hopun Jaakko on niin mahdoton ottelija. Olen kilpaillut lapsena yleisurheilussa ja myöhemmin lentopallossa ja hiukan tenniksessäkin. Ei minulla mitään kovin kauheita kokemuksia ole, vaikka tappioitakin on tullut. Silti olen alkanut yhä enemmän vieroksua kilpaurheilua. Doping tässä on yhtenä kielteisenä tekijänä.

Kaikki täällä olijat tietävät, että liikunta edistää terveyttä. Jos lapsi ei liiku, jotakin on pahasti vialla. Jos ei hänessä itsessään niin hänen vanhemmissaan. Luonnollinen liikunta riittää pitkälle, jos vanhemmat eivät lastaan jatkuvasti hyysää ja kuljettele autolla joka paikkaan. Ilman muuta on mainio asia, jos lapsella tai nuorella on jokin liikuntalaji, jota he mieluusti harrastavat. Monissa lajeissa lapsi saa sosiaalisia kontakteja ja oppii myös noudattamaan sääntöjä.

Monet vannovat kilpailun nimeen. Lapsilla on kilpailuvietti, joka vaatii tyydyttämistä. Kilpailu on yhteiskuntaa eteenpäin vievä voima. En jaksa innostua näistä puheista, vaikka myönnän, että länsimaiset lapset ihan halukkaasti osallistuvat kilpailuihin johonkin 12. – 13.  ikävuoteen asti. Tunnetaan kulttuureita, joissa juoksukilpailuista ei tule mitään, kun kukaan ei suostu voittamaan. Tämä on meistä ihan kummallista, mutta noissa kulttuureissa arvostetaan yhteistoimintaa ja tajutaan se, että tappio voi lannistaa. Tieteelliset tutkimukset muutenkin osoittavat, että yhteistoiminta on lähes aina parempi suoritusten lähde kuin kilpailu.

Tietenkin lapsen on opittava kestämään vastoinkäymisiä. Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Siinä mielessä häviämisen oppiminen on kyllä ihan tarpeellista. Harmillista vain on se, että etenkin yksilölajeissa on vain yksi voittaja, muut ovat häviäjiä. Olympiakisoissa hopea hävitään ja neljäs on kuin maansa myynyt. Pronssi voi sentään olla jotakin, sillä mitali tuli kotiin. Lapsi ei ole ihan näin hölmö, vaan osaa iloita mistä tahansa palkinnosta. Joukkuelajeissa tilanne on sillä tavoin parempi, että voittoja tulee keskimäärin 50%, mutta surkea on niiden joukkueiden osa, jotka saavat aina turpiinsa. Olen itsekin joskus pelannut sellaisen kauden, jossa kaikki meni pieleen. Se oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Joukkuelajeissa kilpaillaan myös huomiosta ja peliajasta, mikä rasittaa yhteishenkeä. Kaikki pelaa -idea on hieno asia, mutta pulmansa siinäkin.

Kentän laidalta seuraten joukkuelajien harjoitukset eivät ole kovin iloista meininkiä, vaan usein totista puuhaa. Eikä harjoituksissa pidä ollakaan hauskaa, voisi joku tähän sanoa.

Kun ihmettelemme, miksi monet lapset katoavat kilpaurheilun parista tuossa 13-15 vuoden iässä, syynä on varmaankin se, että palkitsevia asioita on liian vähän. Häviäjiä on paljon enemmän kuin voittajia. Haavoittuvuus omaan itseen nähden lisääntyy eikä kovaa kritiikkiä ole helppo ottaa vastaan.

Miten todellista iloa voisi palauttaa liikuntaan? Minulla on muutamia ohjeita, joita toivon teidän pohtivan.

  1. Suositaan pelejä ja leikkejä, joissa kukaan ei häviä tai ainakin häviäminen on sattumanvaraista.
  2. Joukkueiden koostumusta vaihdellaan pelien aikana vaikka niin, että koko ajan joukkueiden välillä on vaihtoa.
  3. Ns. kuvioita ei pidä treenata liian varhain eikä ainakaan liian paljon.
  4. Palkitaan omien tulosten parantamisesta ja aktiivisesta osallistumisesta.
  5. Vanhemmat pitävät suunsa kiinni kentän laidalla. Kannustaminen sentään on sallittua.
  6. Missään tapauksessa lasta ei moitita häviöstä hänen tullessaan kotiin.
  7. Summasesta ei kukaan lasten valmentaja saa ottaa oppia.
  8. Kilpailuja voi olla, mutta häviötä ei tarvitse vihata. Pikemminkin häviöihin pitää suhtautua luonnollisena asiana.
  9. Ns. höntsyliikunnalle pitäisi löytyä nykyistä enemmän tilaa.
  10. Kilpailuissa voittaminen ei ole lapsen elämässä pääasia – eikä toivottavasti aikuisenkaan elämässä.

Haluan lopuksi sanoa, että arvostan suuresti niiden työtä, jotka ovat lasten ja nuorten liikunnassa mukana. Kritiikkini kohdistuu niihin yhteisiin asenteisiin, joiden annamme kuin huomaamatta estää liikunnan ilon kokemista. Ilon keskeisiä aineksia ovat luovuus, yllättävyys, monipuolisuus ja huumori. Näille pitää liikunnassa löytää tilaa. Kaavamaisuutta ja totisuutta pitää karttaa.

Psykologia Martti Jätä kommentti

Kulttuurin muovaama nuoruusikä

Kirjassa Väkivaltaisesta nuoruudesta vastuulliseen aikusuuteen, toim. Timo Purjo, 2008, Non Fighting Generation.

Muistan vielä elävästi, kuinka parhaan kaverini Eeron kanssa pohdimme, mikä se sellainen puberteetti-ikä mahtoi olla. Olimme jo silloin täysi-ikäisiä. Maalaispoikina emme tunnistaneet tuota yhä enemmän puhuttua ilmiötä. Olimme kumpikin joutuneet ainoina poikina ottamaan varhain vastuuta maatalon töistä. Minun isäni oli kaatunut sodassa ja Eeron isä oli halvaantunut. Kesä ja osin kouluaikakin oli niin täynnä työtä, ettei siinä ehtinyt miettiä omaa tilaansa tai kapinoimaan. Vapaa-aikana harrastimme urheilua. Ketä vastaan olisi kapinoinut? Oli pakko ottaa vastuuta, jotta talon työt olisivat tulleet tehdyiksi. Vanhemmat olivat tuolloin auktoriteetteja, joita kuunneltiin ja joiden käskyjen ja toiveiden mukaan toimittiin. Kapinoivista nuorista sai hiukan tietoa amerikkalaisista elokuvista. Niistä tunnetuin, Nuori kapinallinen (Rebel without a cause) oli valmistunut vuonna 1955 eli samaan aikaan kun menin oppikouluun. Tosin näin sen vasta myöhemmin, mutta jotakin tietoa tuosta nuoruuden kapinoinnista tihkui maallekin.

Ei siis ole ihme, jos en ole koskaan ollut innostunut niistä länsimaisista tulkinnoista, joiden mukaan nuoruusikään aina kuuluu tiettyjä asioita. Sanon näin silläkin uhalla, että jo nuolenpääkirjoituksistakin on löytynyt valituksia nuorison kurittomuudesta. Ilmiö oli tuttu myös antiikissa: “Nykyajan lapset ovat tyranneja. He vastustavat vanhempiaan, ahmivat ruokansa ja tyrannisoivat opettajiaan”, kirjoitti Sokrates v. 425 eKr.

Onko siis jotakin muuttunut vai ovatko nuoruudelle ominaiset asiat sellaisia, että ne kerta kaikkiaan kuuluvat ihmisluontoon? Jerry Scottin ja Jim Bormanin Jere-sarjakuva antaa nuoruudesta kuvan, joka tuntuu osuvalta. Ensimmäisen suomalaisen albumin alkusivulla Jereä luonnehditaan näin:

Jerelle on viidentoista vuoden iässä tärkeintä, ettei ole neljätoista. Hän on edustava murkkusekoitus hilpeää apaattisuutta ja kärsimätöntä laiskuutta. Muutostilassa kamppailevaa kehoaan ja tunne-elämäänsä Jere yrittää pitää järjestyksessä ankaralla kitaransoitolla. Yhtä asiaa hän ei vain jaksa käsittää. Mikseivät vanhemmat piittaa pätkääkään siitä, mikä hänestä olisi oikein ja oleellista.

Jeren näkökulmasta vanhemmat ovat todellisia dinosauruksia, kerta kaikkiaan kelkasta pudonneita. Heidän makunsa ja mielitekonsa ovat perin kummallisia. Vanhemmilta tulevat neuvot ja käskyt ovat turhia, häritseviä tai suorastaan hölmöjä. Jere elää omissa maailmoissaan eikä hänellä ole juuri mitään puhuttavaa vanhempiensa kanssa. Jere ei halua liikkua vanhempiensa seurassa, sillä hän suorastaan häpeää heitä. Jere suuntautuu kavereihinsa ja ottaa heiltä mallia. Hänellä on ihastuksen kohde, jota hän lähestyy ujon kömpelösti, mutta aina yhtä innokkaasti. Varsinkin vaatteista ja järjestyksestä syntyy jatkuvasti kiistaa vanhempien kanssa. Aikuisen näkökulma tulee esiin sarjakuvassa, jossa Jere kiistelee äitinsä kanssa pukeutumisesta. “Laittaisit nyt siistin takin edes.” “Pukeudun siten, millainen olen! Vaatteet ovat osa identiteettiäni! Minä olen minä, äiti!! Yksilöllinen oma itseni!! Sitten soi ovikello ja ovensuuhun ilmestyy kolme täysin samalla tavalla pukeutunutta kaveria.

Sarjakuvia selatessani mieleeni tulee kuitenkin kuvia Afrikasta ja Intiasta. Näen noin kuusivuotiaan laihan tytön huolehtivan hiukan itseään nuoremmasta pojasta. Ainoa turva on isoäiti. Näen ilmeettömän samanikäisen tytön kutovan mattoa pienessä kutomossa. Näen nuoria poikia, jotka kantavat aseita selässään ja ovat miesten mukana lähdössä sotimaan. Nämä ovat vielä lapsia, mutta millainen mahtaa olla heidän nuoruutensa? Se on varmasti kaukana siitä, millainen on Jeren maailma.

Ei siis ole lapsuutta tai nuoruutta ilman sitä kulttuuria, jossa lapset ja nuoret kasvavat. Jos kulttuuri antaa tilaa ja jos nuorten elämässä on muutakin kuin työtä, he voivat haastaa vallitsevan kulttuurin tapoja, normeja ja ajatusmalleja. Myös biologinen kehitys tuo omat haasteensa. Oma keho muuttuu ja kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen lisääntyy. On kuitenkin aivan eri asia kasvaa naiseksi ja mieheksi islamin uskonnon sävyttämässä kulttuurissa kuin Suomessa tai Ruotsissa.

Jos länsimaisen nuoren tilanne muistuttaa edes jossain määrin Jere-albumeissa annettua kuvaa, se on kuitenkin aivan erilainen kuin nuorten elämä vaikkapa 50 vuotta sitten. Millaiset asiat ovat muuttuneet? Jokin aika sitten sain tehtäväksi kuvata suomalaisen yhteiskunnan muutoksia sodan jälkeen. Vauhtiin päästyäni luetteloin 63 muutostrendiä. Kirjaan ne tähän, jotta muutoksen suuruus voidaan havainnollisesti nähdä. Kaikista näistä trendeistä ei tarvitse olla samaa mieltä.

  1. Normien väljentyminen
  2. Roolien avartuminen
  3. Tasa-arvon lisääntyminen
  4. Sekularisaatio, maallistuminen
  5. Yhteisöllisyyden väheneminen
  6. Vapauksien korostaminen
  7. Tahdon väheksyminen
  8. Mahdollisuus vetäytyä vastuusta
  9. Rajojen hämärtyminen
  10. Liikkuvuuden lisääntyminen
  11. Mielen liikkuvuuden lisääntyminen
  12. Empatian lisääntyminen
  13. Universalismin vahvistuminen
  14. Globalisaation vahvistuminen
  15. Fatalismin väistyminen
  16. Optimismin taittuminen
  17. Oikeudenmukaisuuden vahvistuminen
  18. Raa’an vallankäytön väheneminen
  19. Normin rikkomisen helpottuminen
  20. Normien sisäistämisen vaikeutuminen
  21. Sallivuuden lisääntyminen
  22. Minuuden tiedostaminen
  23. Mahdollisuuksien (koettujen) kasvaminen
  24. Rooliristiriitojen lisääntyminen
  25. Identiteettikriisien lisääntyminen
  26. Kilpailun lisääntyminen
  27. Tekniikan kehitys
  28. Turvallisuuden lisääntyminen
  29. Vaurauden lisääntyminen
  30. Tuhlaamisen lisääntyminen
  31. Lapsikeskeisyyden lisääntyminen
  32. Auktoriteettien väheneminen
  33. Viihteen teollistuminen
  34. Passiivisen viihteen lisääntyminen
  35. Ammattiin sijoittumisen viivästyminen
  36. Puberteetin aikaistuminen
  37. Aikuisten salaisuuksien paljastuminen
  38. Alkoholinkäytön lisääntyminen
  39. Voimakkaiden huumeiden käytön lisääntyminen
  40. Kiusaamisen ja torjunnan väheneminen
  41. Kaupallisuuden lisääntyminen
  42. Psykologisen ajattelun vahvistuminen
  43. Yksityisyyden vahvistuminen
  44. Koulutustason kohoaminen
  45. Tiedonvälityksen nopeutuminen
  46. Elämänrytmin nopeutuminen
  47. Eliniän piteneminen
  48. Lääketieteen kehittyminen
  49. Terveystietoisuuden lisääntyminen
  50. Terveysriskien lisääntyminen
  51. Fyysisen terveyden kohentuminen
  52. Mielisairaiden kohtelun paraneminen
  53. Kehitysvammaisten kohtelun paraneminen
  54. Psyykkisten häiriöiden lisääntyminen
  55. Onnellisuuspohdintojen lisääntyminen
  56. Poliittisten ristiriitojen väheneminen
  57. Menestyshakuisuuden lisääntyminen
  58. Vandalismin lisääntyminen
  59. Valintojen määrän lisääntyminen
  60. Kaupungistuminen
  61. Maksimointitaipumuksen lisääntyminen
  62. Ruumiillisen työn väheneminen
  63. Väkivaltaviihteen lisääntyminen

Monissa tulkinnoissa korostetaan yhteisöllisyyden katoamisen ja minuuden vahvistumisen merkitystä. Nämä kaksi liittyvät yhteen, sillä yhteisöllisessä kulttuurissa ei ole tilaa oman minän pohdiskeluun. Yhteisöllisissä kulttuureissa korostuu traditio, jota suvun tai heimon vanhimmat välittävät nuorille. Heidän auktoriteettiaan ei voi asettaa kyseenalaiseksi. Yhteisölliset kulttuurit ovat hierarkkisia ja niissä jokainen tietää paikkansa. Kulttuuria vahvistaa jokin Suuri Kertomus, jota ei saa asettaa kyseenalaiseksi. Perhesiteet ovat vahvoja, mikä käytännössä merkitsee sitä, että suvun ulkopuolisista ihmisistä ei välitetä. Vieraanvaraisuus on silti arvokas asia, koska myös itse voi joutua sen varaan. Tällaisessa kulttuurissa nuoreksi ja aikuiseksi varttuminen on hyvin selväpiirteistä, mutta myös hyvin rajattua, sillä yhteisöt eivät siedä normeistä poikkeamista. Perheen ulkopuolella ei ole turvaa, mikä sekin pakottaa alistumaan silloinkin, kun mieli tekisi kapinoida. Tällaisessa kulttuurissa ei ole paljon tilaa luovuudelle ja uusille ideoille.

Vaikka yhteisöllisillä kulttuureilla on omat ongelmansa, monet sosiologit ja psykologit ovat kirjoittaneet synkästi minuuden ongelmista. Sosiaalipsykologi Roy Baumeister kirjoitti vuonna 1987 artikkelin “Kuinka minästä tuli ongelma (How the Self Became a Problem)?” Psykologi Mark Leary meni vielä askelta pitemmälle otsikoiden kirjansa “Minän kirous (The Curse of the Self)”.

Miten tuo kirous näkyy? Se näkyy minuuden aiheuttamana tuskana, kuten masennuksena, ahdistuksena, kateutena, katkeruutena ja vihana. Länsimainen ihminen on minäkeskeinen ja arvioi itseään harhaisesti. Hän on itsekäs ja joutuu sen vuoksi ristiriitoihin muiden, usein yhtä itsekkäiden ihmisten kanssa. Minä on kuin kaksiteräinen keihäs. Kun sillä innokkaasti keihästää yhä uusia saaliita, sen joutuu ensin vetämään itseään kohden, mikä sattuu kipeästi. Jokainen uskalias pistoliike vaatii keihään vetämistä taaksepäin. Mikä ikävintä, muutkin ovat keihäineen liikkeellä. Saamme pistoja sekä muilta että itseltämme.

Jeret ja Jennat ovat aivan erityisesti tulilinjalla länsimaisessa yksilökeskeisessä kulttuurissa. Kulttuuri ei anna selviä kaavoja siitä, miten aikuiseksi tullaan. Toisaalta nuorilta odotetaan itsenäisyyttä ja kykyä hallita tilanteita, toisaalta heihin kohdistuu odotuksia ja vaatimuksia. Nuorilla on paljon vapauksia ja tilaa toimia, mutta rajat tulevat kuitenkin vastaan. Kulttuurin yksilökeskeisyys näkyy monin tavoin. Pidetään itsestään selvänä, että lapsilla ja nuorilla on omat huoneet, omat televisiot, tietokoneet, puhelimet ja muut nykyajan välineet. Nuoret tottuvat saamaan lähes kaiken, mitä haluavat. Perheenjäsenet toimivat omien aikataulujensa mukaan, syövät omia ruokiaan, harrastavat omia asioitaan ja katsovat omia ohjelmiaan. Lainsäädäntö tukee yksilökeskeisyyttä vahvistamalla salassapitosääntöjä niin, että vanhemmilla ei enää ole edes oikeutta tietää lastensa asioista. Tämä on hyvin omituista yhteisöllistä kulttuuria edustavien näkökulmasta. Ei siis ole ihme, jos yhä lisääntyvä muuttoliike yhteisöllisistä kulttuureista tulee tuottamaan suuria sopeutumisongelmia.

Noista lukuisista kulttuuria kuvaavista trendeistä voidaan poimia yhtenä esimerkkinä “maksimointitaipumuksen lisääntyminen”. Tämäkin liittyy yksilökeskeiseen kulttuuriin, sillä länsimaisen kulttuurin mukaan kaikki on mahdollista, kun vain osaa vetää oikeasta narusta ja osaa käyttää taitavasti mahdollisuuksiaan. Maksimointipyrkimys liittyy valtavaan valintojen määrään, joka ruokkii kokemusta lähes rajattomista mahdollisuuksista. Suuret ostoskeskukset tarjoavat mielettömän määrän tavaraa, joiden välillä on usein vaikea tehdä valintaa. Jos haluaa valita parhaan television, tietokoneen, auton, vakuutuksen tai sähkösopimuksen, tulee hulluksi. Valinnan jälkeen yleensä pettyy, sillä seuraana päivänä on tarjolla vielä halvempi ja parempi tuote. Sama pätee tietenkin myös opiskeluun, ihmissuhteisiin ja työpaikkohin. Odotukset ja vaatimukset ovat suuria, mutta kaikki ei suju odotusten mukaisesti.

Psykologisesti aivan erityinen nuoriin kohdistuva haaste on epäonnistumisen käsittely. Kun odotukset ovat korkealla, myös pudotukset ovat suuria. Joillekin opiskelualoille mahtuu vain 5-10% hakijoista. Kulttuurin näkökulmasta hyvää on se, että juuri ketään ei ennalta rajata pois, mutta samalla elämän ennakoitavuus katoaa. Kun suutarin pojasta tuli suutari ja kauppiaan tyttärestä kauppiaan vaimo, mahdollisuuksien ja realiteettien kanssa ei tarvinnut tuskitella. Minuuden kirous tarkoittaa juuri mahdollisuuksien ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Minä haluaa vahvistaa itseään ja toteuttaa itseään eikä tahdo sietää esteitä. Menetyksien kokemista pahentaa yksilökeskeisen kulttuurin omaa vastuuta korostava tulkintamalli. Yhteisöllisessä kulttuurissa on luontevaa syyttää onnettomuuksista ulkoisia tekijöitä, kuten virkamiehiä, naapuriheimoa, herroja tai sitten kulttuuri opettaa fatalistiksi alistumaan kohtaloon tai Jumalan tahtoon.

Yksilökeskeisessä kulttuurissa on joko syytettävä itseä tai sitten jotakin epämääräistä globalisaatiota. Yleensä epäonnistumisen katsotaan johtuvan joko puutteellisista lahjoista tai yrityksen puutteesta. Vanhempia syyttämällä voi koettaa vähentää vastuutaan, mutta tämäkin selitys menettää merkitystään sitä enemmän, mitä vähemmän vanhemmilla on vastuuta kasvatuksesta. Vanhempien asemesta lasta ja nuorta kasvattavat koulu, toverit ja media. Etenkin median merkitys lasten kasvattajana vahvistuu koko ajan.

Aika, jonka nuoret viettävät keskenään, lisääntyy koko ajan. Tämä suunta näkyy erityisesti Yhdysvalloissa ja Pohjois-Euroopassa. Yksinhuoltajien määrä kasvaa ja vaikka lapsella on molemmat vanhemmat, nuori viettää vain ehkä tunnin, pari viikossa vanhempiensa kanssa. Rakentavista malleista ei enää juuri kirjoiteta, vaan media pursuaa kuvauksia viihteen ja urheilun “sankareista”. Kulutuksesta tulee elämän keskipiste. Nuoret tekevät paljon osa-aikatyötä säilyttääkseen vanhempiensa kodin elintason. Nykyajan ammatit muuttuvat jatkuvasti. On vaikea ennakoida, mitä ammatteja tarvitaan perusammattien lisäksi (opettaja, poliisi, hoitaja, lääkäri, asianajaja). Tietotekniikan ammattien lisäksi – jossa suhdannevaihtelu tosin on suurta – muodostuu koko ajan uusia ammatteja, joista suuri osa liittyy palveluihin ja viihteeseen.

Teoksessa “Sisaryhteiskunta (Sibling society)” Robert Bly kuvaa nykyajan yhteiskuntaa juuri samanikäisten kulttuurina. Mallit ja ohjeet eivät enää tule vanhemmilta, vaan sisarilta. Omantunnon korvaa “sisaruksilta” voimansa saava Sisäinen Arvioija:

Entisaikojen kulttuureissa ja yhä monissa nykyajan kulttuureissa ihmiset saattoivat keskustella järkevästi omantuntonsa kanssa, puhua sille, saada lievitystä sen vaatimuksiin ja anteeksiannon synneistä. Mutta uusi Sisäinen Arvioija sieppaa nuoren ja ampuu mahdolliset pelastajat. Surkea ulkonäkö, kohmeinen ja alistunut mieliala, liikkeiden kömpelyys, puheen änkytys eivät johdu laiskuudesta ja hemmottelusta, vaan jatkuvista nöyryytyksistä tämän uuden tuomarin vuoksi. … Monet aikuiset eivät tahdo huomata, kuinka täydellisyyttä vaativa heidän lastensa Sisäinen Arvioija on ja kuinka raaka se on. … Aikaisemmin autoritaarinen Tuomari vaati tottelemaan vanhempia ja edellytti seksuaalista puhtautta ja, niin voidaan sanoa, puhui korkean moraalin puolesta. Sisäinen Arvioija ei enää käytä Jeesusta tai Gandhia vaatimusten tukena, vaan nyt huomio kiinnittyy Madonnaan tai Michael Jacksoniin. .. Sisäinen Arvioija ei enää voi luottaa ulkoiseen auktoriteettiin taistellessaan lisääntyviä haluja vastaan. Kieltäytyesssään vanhempien ja opettajien avusta, sen on pärjättävä yksin ja niin se luonnollisesti liikkuu kohden primitiivistä, huumoritonta julmuutta, mikä saa ilmauksensa musiikissa, toimintaelokuvissa ja ruumiinosien lävistämisessä. Sisäinen Arvioija on muuttanut vaatimuksiaan siten, että se ei enää vaadi olemaan hyvä vaan menestyvä. Jos superego, irrotessaan vertikaalisuudesta (vanhemmista) horisontaaliselle tasolle (tovereihin), on todella muuttunut, se merkitsee että kulutuskapitalismin riippuvuus ahneudesta ja haluista on muuttanut jotakin todella olennaista ihmisessä, seuraus, mitä Freud ei koskaan osannut ennakoida. (xi, xii, xiii)

Onko tilanne siis nuorten kannalta lohduton? Masennus ja monet muut ongelmat näyttävät lisääntyvän. Vai onko kyse siitä, että nuorten ongelmat saavat erilaisen ilmiasun kuin joskus ennen? Tai siitä, että nuoria sittenkin kuunnellaan enemmän kuin ennen, sillä eihän “vanhoja hyviä aikoja” ole koskaan ollutkaan? Joka tapauksessa näyttää ilmeiseltä, että monien nuorten on nykyisin vaikea löytää itselleen paikkaa yhteiskunnassa. Vaurauden ja suoranaisen tuhlauksen keskellä monet nuoret syrjäytyvät. He eivät koe saavansa niitä asioita, joilla kulttuuri päivittäin heitä houkuttelee. Lohdullista on se, että tutkimusten mukaan nuoret eivät ole muihin ikäryhmiin verraten onnettomampia tai tyytymättömämpiä. Todella merkittävät ongelmat koskettavat sittenkin vain pientä osaa nuorista. Silti näidenkin nuorten osuus ikäluokasta on aivan liian suuri.

Hyviä kasvatusohjeita on annettu ennekin. Jaakko Juteini kirjoitti kirjassaan Puhe lapsen kasvatuksesta (1817) näin hienosti:

Ei ihminen ole peräti paljas ilkeyden siemen; hänen luonnossansa on myös monen hyvän ominaisuuden juuri. Kuinka taitaisivat lapsukaiset muutoin olla niin puhtaat, esimerkiksi wiekkauden saastaisuudesta, ennenkuin ne maa-ilmalda owat tulleet turmelluiksi? Mingä tähden havaitaan heidän tykönänsä niin paljon hyvän suomuutta ja taipuwaisuutta ystäwälliseen rakkauteen? Onnellinen on elämä sen mukaan kuin ihminen täydellisyyttään lähenee. Warhain lähdettyä edemmäksi tälläkin tiellä ehditään. Järki pitää sen tähden walistettaman, se pitää walistettaman johdatus-tähdeksi tahdolle ihmisen vaelluksen alla.Kaswatus ei ole kaikwoipa, eikä kaswattaja woi lapsista ehdottomasti tehdä mimmoisia itse tahtoo. Kaswatusta rajoittaa ensiksikin kaswatin synnyntä-kyky, sen omat luonnon-lahjat ja woimat. Mitä lapseen ei myötä-luotuna, sitä ei täydellisinkään kaswatus saa hänessä kehitetyksi. Kaswattaja voi ainoastaan harjoittaa ja kehittää niitä lahjoja, jotka kaswatista löytywät. Ei heitä [lapsia] pidä kaswattaman silmän palwelijoiksi, waan ihmisiksi, jotka rehellisyydessä waeltawat, jotka ei järkähdä totuudesta, koska heidän welwollisuutensa sitä waatii. Ei heidän kiivan valituksensa pidä ikänänsä liikuttaman vanhemman sydäntä turmelevaiseen armeliaisuuteen, koska heidän irtain tahtinsa joskus estetään, taikka heille käskyjä annetaan. Ei heille saa antaa järjettömiä käskyjä; niiden täyttäminen on vasten ihmisen luondoa, ja tuovat lapselle siemenen tottelemattomuuteen. Irtaisuus pitää estettämän, waan ei kuitengan kaikkea wapautta heildä kiellettämän; he ovat ihmisiä, heidän luondonsa waatii wapautta. … Ei heildä pidä waadittaman mahdottomuutta; mutta mitä myös tehtäväksi määrätään, siinä ei mahda wiekkaus eikä uppiniskaisuus estää käskyjen wilpitöntä täyttämistä.

1.      Normien väljentyminen

2.      Roolien avartuminen

3.      Tasa-arvon lisääntyminen

4.      Sekularisaatio, maallistuminen

5.      Yhteisöllisyyden väheneminen

6.      Vapauksien korostaminen

7.      Tahdon väheksyminen

8.      Mahdollisuus vetäytyä vastuusta

9.      Rajojen hämärtyminen

10.   Liikkuvuuden lisääntyminen

11.   Mielen liikkuvuuden lisääntyminen

12.   Empatian lisääntyminen

13.   Universalismin vahvistuminen

14.   Globalisaation vahvistuminen

15.   Fatalismin väistyminen

16.   Optimismin taittuminen

17.   Oikeudenmukaisuuden vahvistuminen

18.   Raa’an vallankäytön väheneminen

19.   Normin rikkomisen helpottuminen

20.   Normien sisäistämisen vaikeutuminen

21.   Sallivuuden lisääntyminen

22.   Minuuden tiedostaminen

23.   Mahdollisuuksien (koettujen) kasvaminen

24.   Rooliristiriitojen lisääntyminen

25.   Identiteettikriisien lisääntyminen

26.   Kilpailun lisääntyminen

27.   Tekniikan kehitys

28.   Turvallisuuden lisääntyminen

29.   Vaurauden lisääntyminen

30.   Tuhlaamisen lisääntyminen

31.   Lapsikeskeisyyden lisääntyminen

32.   Auktoriteettien väheneminen

33.   Viihteen teollistuminen

34.   Passiivisen viihteen lisääntyminen

35.   Ammattiin sijoittumisen viivästyminen

36.   Puberteetin aikaistuminen

37.   Aikuisten salaisuuksien paljastuminen

38.   Alkoholinkäytön lisääntyminen

39.   Voimakkaiden huumeiden käytön lisääntyminen

40.   Kiusaamisen ja torjunnan väheneminen

41.   Kaupallisuuden lisääntyminen

42.   Psykologisen ajattelun vahvistuminen

43.   Yksityisyyden vahvistuminen

44.   Koulutustason kohoaminen

45.   Tiedonvälityksen nopeutuminen

46.   Elämänrytmin nopeutuminen

47.   Eliniän piteneminen

48.   Lääketieteen kehittyminen

49.   Terveystietoisuuden lisääntyminen

50.   Terveysriskien lisääntyminen

51.   Fyysisen terveyden kohentuminen

52.   Mielisairaiden kohtelun paraneminen

53.   Kehitysvammaisten kohtelun paraneminen

54.   Psyykkisten häiriöiden lisääntyminen

55.   Onnellisuuspohdintojen lisääntyminen

56.   Poliittisten ristiriitojen väheneminen

57.   Menestyshakuisuuden lisääntyminen

58.   Vandalismin lisääntyminen

59.   Valintojen määrän lisääntyminen

60.   Kaupungistuminen

61.   Maksimointitaipumuksen lisääntyminen

62.   Ruumiillisen työn väheneminen

63.   Väkivaltaviihteen lisääntyminen

Positiivinen psykologia / Psykologia Martti Jätä kommentti

Voivatko kriisit johtaa kasvuun?

Julkaistu Diakonia 4/2008

Professori Raija-Leena Punamäki on tutkinut Israelissa ja Palestiinassa lasten ja aikuisten traumaattisia kokemuksia. Noissa maissa asuvien elämä on usein hyvin ahdistavaa. Pakkomuutot, pommitukset ja kostoiskut aiheuttavat suurta aineellista tuhoa ja myös ihmishenkien menetyksiä. Hiljattain TIME-lehdessä julkaistut tutkimustulokset kertoivat, että Irakissa palvelleiden sotilaiden keskuudessa traumaperäisten oireiden määrä oli korkea. Voivatko ihmiset noissa olosuhteissa lainkaan selviytyä henkisesti terveenä?

Turvallisissa olosuhteissa elävät suomalaiset eivät hekään säästy traumaattisilta kokemuksilta ja elämän kriiseiltä. Jos omassa elämässä ei ole tapahtunut vuosikausiin mitään kovin järkyttävää, päivän lehtiä lukemalla huomaa, että väkivaltaa, onnettomuuksia ja rikoksia on aivan riittävästi. Neutraalisti kuvattuja artikkeleita lukiessa ei aina tule ajatelleeksi, mitä ihmiset ovat kokeneet ja miten paljon tapahtumiin liittyy kärsimyksiä. Saatamme närkästyä, jos esimerkiksi raiskaaja tai pahoinpitelijä saa mielestämme kovin lievän tuomion. Kuitenkin se kertoo siitä, että pidämme noita asioita hyvin vakavina ihmisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Piiloon jää kuitenkin valtavasti ihmisten tuskaa esimerkiksi läheisten ihmisten kuolemien ja sairauksien tähden. Miten tuskallista onkaan seurata oman lapsen menehtymistä vaikeaan sairauteen.

Useimmat ihmiset, ehkä kaikki, voivat nimetä jonkin merkittävän kriisin, jonka he ovat kokeneet hyvin ahdistavana. Emme säästy kuolemilta, menetyksiltä ja varsinkaan häpeän kokemuksilta. Emme ainakaan, jos elämme riittävän vanhaksi. Häpeän ja hylkäämisen kokemukset voivat säilyä painolasteina elämän loppuun asti.

On syytä erottaa traumaattiset tapahtumat, kielteiset elämänmuutokset sekä traumaattiset olosuhteet. Edelliset ovat yleensä äkillisiä menetyksiä, joilla tietenkin voi olla pitkäaikaisia seurauksia. Traumaattisille olosuhteille on ominaista se, että samat kielteiset tekijät säilyvät pitkään, jopa vuosikausia, muuttumattomina. Kriisi-sana sopii kuvaamaan näitä molempia, joskin usein jokin ennestään vaikea elämäntilanne pahenee jonkin kielteisen muutoksen ansiosta.

Tutkimustyö keskittyi aluksi traumaattisiin elämänmuutoksiin. Maailmansotien aikana huomiota kiinnitettiin sotilaiden äkilliseen romahtamiseen. Myös lähiomaisen menetys nähtiin psyykkisten ongelmien riskitekijänä. Kuitenkin vasta 1960-luvulla empiirinen tutkimus lähti toden teolla käyntiin. Tämä oli paljolti kahden amerikkalaisen tutkijan, Thomas Holmesin ja Richard Rahen, ansiota. He laativat sosiaalista uudelleensopeutumista kuvaavan asteikon, joka laadittiin siten, että erilaisille elämänmuutoksille skaalattiin arvot niiden voimakkuuden mukaan. Muutokset suhteutettiin puolison kuolemaan, jolle annettiin arvo 100. Siihen verrattuna avioeron vaatimaksi sopeutumistyöksi saatiin 73, vankeuden 63 ja eläkkeelle jäämiselle 45. Ideana oli, että vaikka yksikin voimakas asia voi olla riski terveydelle, niiden kasautuminen vuoden aikana on hyvin stressaavaa.

Tätä ideaa tukevia tuloksia saatiinkin, mutta yhteydet eivät olleet kovin vahvoja. Menetelmässä ei eroteltu kielteisiä ja myönteisiä asioita, mikä oli virhe, sillä myönteiset elämänmuutokset eivät yleensä aiheuta stressiä, vaan pikemminkin päinvastoin lisäävät hyvinvointia. Lisäksi sopeutumisen mittari ei riittävän tarkasti erotellut muutoksia ja olosuhteita. Mukana oli joitakin sellaisiakin asioita, jotka eivät varsinaisesti olleet muutoksia (seksuaaliset ongelmat, vaikeudet pomon kanssa).

Jostakin syystä pitkäaikaiset traumaattiset olosuhteet eivät niinkään kiinnostaneet tutkijoita, vaikka niiden merkitys on usein suurempi kuin yksittäisten asioiden. Millaista onkaan elää väkivallan pelossa tai kokea alistamista ja kiusaamista? Viime vuosina on aiheellisesti kiinnitetty huomiota koulu- ja työpaikkakiusaamiseen, sillä niillä on usein hyvin vakavia seurauksia.

Tehdyt tutkimukset antoivat vaikutelman, että traumoihin on vaikea sopeutua ja että oireet olivat aina vaikeita. Kuitenkin jo Holmesin ja Rahen mallin pohjalta tehdyt tutkimukset antoivat melko niukkoja tuloksia. Valtaosa kielteisiä elämänmuutoksia kokeneista selviytyi ainakin tyydyttävästi ja jopa hyvin.

Olen omissa tutkimuksissani arvioinut, mikä merkitys on vuoden aikana tapahtuneilla kielteisillä elämänmuutoksilla. Keskimäärin vaikutus on yllättävän pieni. Ihmiset selviytyvät hyvin läheisten kuolemasta, vaikeista sairauksista, menetyksistä ja eroista. Holmes ja Rahe olivat sikäli oikeassa, että kielteisten asioiden kasautuminen tekee sopeutumisen vaikeaksi. Olen tutkimuksissani käyttänyt hyvinvoinnin asteikkoja, joissa vaihteluväli on 0-100. Suomalaisten keskimääräinen hyvinvointi (tyytyväisyys ja onnellisuus) on noin 70 eli selvästi asteikon myönteisellä puolella (50 on neutraali kohta). Yksi merkittävä kielteinen asia pudottaa arvioita keskimäärin noin 10 pistettä, mutta vaikutus ei yleensä ole pysyvä, vaan hyvinvoinnin taso palautuu yleensä entiselle tasolle. Yksilöllinen vaihtelu on suurta sekä tapahtuman kokemisessa että siihen sopeutumisessa. Jos vuoden aikana on sattunut useita kielteisiä asioita, kuten kuolemantapauksia, menetyksiä, sairauksia ja eroja, hyvinvoinnin arviot alenevat keskimäärin asteikkoarvoon 40, joka siis jo on asteikon kielteisellä puolella.

Miten näihin tuloksiin pitää suhtautua? Onko aivan luonnollista kokea “oireita” eli tuntea surua, ahdistusta ja tuskaa, kun jotakin ikävää tapahtuu vai onko aina kyse mielenterveyden häiriöistä tai peräti sairauksista? Nämä suru- ja menetysreaktiot ovat luonnollisia ja inhimillisiä, sillä olisihan kummallista, jos ihminen suhtautuisi tyynesti siihen, että lapsi kuolee tai että puoliso hylkää tai että yritys tekee konkurssin. Tyyni suhtautuminen tällaisiin asioihin ei voi olla mikään ihanne, vaikka sellaista joskus suositellaan. Ihmisen perusolemukseen kuuluvat hänen tunteensa, jotka heijastavat vahvasti sitä, mitä hän elämässään kokee.

Vaikka kysymys ei ole häiriöistä tai sairauksista, se ei tietenkään tarkoita, etteikö näitä vaikeita asioita kokenut tarvitsisi paljon apua ja tukea. Eihän kukaan selviä ilman toista ihmistä. Silti on merkillistä, että ihmiset ovat niin erilaisia kuin ovat. Kaavamaiset “surutyön” mallit kuvaavat puutteellisesti menetysten vaikutuksia. Eräässä tutkimuksessani muutamat ihmiset sanoivat, että työttömäksi jääminen oli hyvin onnellinen asia ja siitä kertoivat myös heidän antamansa arviot. Enemmistölle työttömyys oli vaikea asia, joskin siinäkin oli suurta vaihtelua. Muutamille työttömyys oli suoranainen katastrofi, joillekin hankala asia, mutta josta he uskoivat selviytyvänsä. Keskiarvoihmistä ei oikeasti ole olemassa. Jokaisen kokemukset ovat ainutlaatuisia ja yksilöllisiä. Kokeminen liittyy aina persoonallisuuteen, elämänkohtaloihin ja ihmissuhteisiin. On varmasti eri asia – ja näin myös tutkimukset kertovat – selviytyä muutoksista turvallisissa ihmissuhteissa kuin yksin tai ahdistavissa ihmissuhteissa.

Traumoista saatuja tutkimustuloksia voidaan katsoa myös positiivisesta näkökulmasta, jolloin käy nopeasti ilmi, että selviytyminen on odotettua parempaa ja kehittyy joskus jopa kukoistamiseksi. Viktor Frankl puhui ja kirjoitti keskitysleirikokemusten jälkeen elämän mielekkyydestä ja rakkaudesta. Vaikka kriisit aiheuttavat surua ja tuskaa, ne johtavat myös myönteisiin arvioihin. Tutkimusten mukan näin kokee 60-70% kriisejä tai traumoja kokeneista. He löytävät itsestään yllättäviä vahvuuksia, kokevat oppineensa elämästä, ymmärtävät, mikä lopulta on tärkeää ja osaavat arvostaa sitä tukea, mitä onneksi ovat saaneet.

Sana kukoistaminen ei tarkoita jotakin ihmeellistä uutta olemusta, vaan kykyä jakaa kokemuksistaan, olla katkeroitumatta ja käpertymättä ja valmiutta auttaa muita samanlaisissa tilanteissa olevia. Monien vaikeita kriisejä ja traumoja kokeneiden elämässä tapahtuu ns. kvanttimuutos, jolloin myös arvot muuttuvat siten, että itsekkyyden koetaan vähenevän ja armon ja rakkauden kokemukset lisääntyvät. Monet tutkijat puhuvat trauman jälkeisestä kasvusta kuvatessaan näitä myönteisiä muutoksia. On voitu osoittaa, että uskonnollisuudella on ollut selviytymistä ja kukoistamista edistävä vaikutus. Uskonto antaa usein mielettömiltä ja epäoikeudenmukaisilta tuntuville asioille selityksen, jonka varassa elämää on mahdollista jatkaa eteenpäin.

Miten kriiseistä ja traumoista päästään eteenpäin? Vastuu on sekä ihmisellä itsellään että meillä kaikilla yhteisesti. Kriisin keskellä olevalle on uskaliasta antaa ohjeita, mutta tällaisia ne voisivat olla:

  1. Varo tuhoisia pakokeinoja (alkoholi, vetäytyminen kuoreensa)
  2. Hakeudu muiden ihmisten seuraan
  3. Puhu vaikeista asioistasi – mutta älä vatvo niitä loputtomiin.

Kaikille yhteisesti on tarjolla vain yksi ohje: Tue kriisin tai trauman kokenutta ihmistä ja koeta suhtautua häneen luontevasti. Kuuntele ja tee hänen kanssaan arkisia asioita. Terapeutiksi ei tarvitse ryhtyä.

Lopuksi on vielä syytä korostaa sitä, että vaikka kriisi- ja traumareaktiot ovat luonnollisia, se ei tarkoita, että ne eivät olisi raskaita ja että ne eivät joskus kestäisi jopa vuosikausia – joskus jopa elämän loppuun asti kannettavana taakkana. Pahinta on sellainen kokemus, joka on hyvin epäoikeudenmukainen ja ihmisarvoa loukkaava. Tästä esimerkkinä on raiskaus, josta aiheellisesti on vaadittu ankaria rangaistuksia. Myös oman lapsen kuolema tuntuu suurelta vääryydeltä. Varsinkin jälkimmäisessä kriisissä monia on auttanut uskontoon perustuva tulkinta, jonka mukaan elämä jatkuu vielä jossakin muodossa, jossa jälleennäkeminen on mahdollista.

Ihminen ei olisi selviytynyt läpi vuosituhansien, jos hänellä ei olisi kyky nähdä vaikeissakin asioissa jotakin myönteistä ja jos hän kaikesta huolimatta ei jaksaisi uskoa elämään. Sopeutumisella on kuitenkin rajansa. Kaikkeen ihminen ei sopeudu eikä hänen pidäkään sopeutua. On vaikeita asioita, joita on vain kestettävä ja raahauduttava päivästä toiseen paremman toivossa. Emme voi kuvitella elämää ilman valoa ja varjoa, onnea ja tuskaa.

Lähteet:

  • Ojanen, M. (2008). Positiivinen psykologia. Helsinki: Edita.
  • Punamäki, Raija-Leena (2008). Voiko traumasta tulla mitään hyvää? Psyykkinen kestävyys ja inhimillisen kasvu kidutuksen uhreilla. 81-92. Teoksessa R.-L. Punamäki, P. Nieminen & M. Kiviaho (toim.). Mieli ja terveys: ilon ja muutoksen psykologiaa. Tampere: Psykologian laitos.
Mielipidekirjoitus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Psykologian 10 harhaista ideaa

Psychology Today (1/2005) lehdessä Robert Epstein luettelee 10 psykologian hölmöintä ideaa. Katsotaanpa, mitä luettelo sisältää ja voimmeko olla samaa mieltä. Onhan järkevää, että tulevat psykologit tunnistavat heitä uhkaavat harhaiset käsitykset.

  1. Projektiiviset testit
  2. Muistikuvien palauttaminen (recovered memories)
  3. Sotilaalliset leirit rikollisille
  4. Itsearvostuksen kultti
  5. Läheisriippuvuus
  6. Mozartia vastasyntyneille
  7. Kuoleman lähestymisen vaiheet
  8. Omaan syntymään palaaminen
  9. Teini-iän/puberteetin kapinointi
  10. Vihan purkaminen (katarsis)

Useimmat näistä ovat jossain määrin tuttuja täällä Suomessa, joskaan innostus ei ole ollut samanlaista kuin Yhdysvalloissa. Projektiiviset testit ovat olleet esillä sekä Psykologia- että Psykologi-lehdissä. Yliopistojen tutkijat ovat yleensä olleet sitä mieltä, että niihin kohdistetut odotukset ovat olleet liiallisia. Joitakin – kuten minua – kiusaa se paljastamisen idea, joka niihin liittyy. Mikä oikeus psykologeilla on paljastaa jotakin sellaista, mitä toinen ihminen ei halua paljastettavan? Yltiöpäisten tulkinnat ovat suurin näihin menetelmiin liittyvä vaara.

Muistikuvien palauttamisen idea ei ole Suomessa ollut paljonkaan esillä. Kyseessä on tulkinta, jonka mukaan traumaattiset kokemukset, kuten insesti ja raiskaus, torjutaan tietoisuudesta, mutta nuo kokemukset voidaan terapiassa palauttaa tietoisuuteen. Tällainen palautuminen on periaatteessa mahdollista, mutta koska ihmisen muisti on hyvin herkkä vaikuttamiselle, muisti voi rakentaa saamiensa vihjeiden avulla lähes mitä tahansa. Muistikuvamme rakentuvat hyvin monenlaisista aineksista eikä alkuperäistä tapahtumaa voida jäljittää sellaisena kuin se todella oli. Huomattava osa muistikuvien palautuksesta paljastui terapeutin vihjeiden avulla rakennetuksi.

Kova sotilaallinen kuri ei Epsteinin mukaan vähennä uusintarikollisuutta. Tällaisia menetelmiä on käytetty monissa maissa ilman, että psykologit ovat olleet niitä kehittelemässä. Kyseessä tuskin on asia, jossa psykologeja pitäisi kovasti osoittaa sormella.

Itsearvostuksesta on mm. Roy Baumeister kirjoittanut kriittisiä artikkeleita. Niiden henki on ollut se, että tässä laitetaan rattaat hevosen eteen. Itsearvostusta on vaikea kohottaa ilman perusteita. Itsearvostus nousee, jos omalla toiminnalla saa jotakin järkevää aikaan. Itsearvostuskursseista ei ole osoitettu olevan hyötyä.

Läheisriippuvuusidea on Tommy Hellstenin ansiosta saanut Suomessa paljon kannatusta. Tutkijat eivät ole tästä käsitteestä innostuneet, vaan pitävät sitä aivan liian epämääräisenä ja yksioikoisena ideana. Epsteinin mukaan läheisriippuvuusidea on “dead wrong”. Kenties kriittiset psykologit eivät ole ymmärtäneet, miten tärkeää on vapauttaa ihmiset vastuusta ja syyllisyydestä silloin, kun he ovat kietoutuneet ihmissuhteiden ongelmiin. Etenkin vanhempien tai puolison alkoholismi voi herkästi johtaa voimakkaisiin itsesyytöksiin. Läheisriippuvuus helpottaa tällaisen syyllisyyden siirtämistä pois itseltä.

Mozartia pitää minun mielestäni soittaa joka kodissa, joten en osaa tätä kauhistella. Varmaan joku guru on luvannut liikaa, minkä vuoksi tämäkin on päässyt kymmenen harhan joukkoon.

Elisabeth Kübler-Ross on tullut tunnetuksi sekä surutyön että kuoleman vaiheista. Suomessakin on pidetty lukuisia kursseja ja luentoja siitä, kuinka “surutyö” etenee. Empiirinen tutkimus kuitenkin kertoo, että surun ja kuoleman odotuksen vaiheet ovat hyvin yksilöllisiä. Vaihetulkinnat kaavoittavat liiaksi näitä yksilöllisiä kokemuksia.

Omilla humpuukilistoillani syntymätraumojen palautukset mieleen ovat korkealla. Suomessakin on tehty terapiaa, jossa ihmisten päälle on kasattu patjoja, joiden alta he muka syntymäänsä eläytyen ovat ponnistelleet ulos. Amerikan psykiatriyhdistys aiheellisesti totesi v. 2002, että “kyse ei ole terapiasta ja seuraukset voivat olla tuhoisia”. Jotkut terapeutit markkinoivat “onnelliseen lapsuuteen palaamista”, mikä sekin kuulostaa oudolta. Lapsuus on mitä on ollut, joskus onnellista, joskus onnetonta, yleensä kumpaakin. Miten siihen voi enää palata?

Nuoruusiän tuskat ja kuohunnat ovat kulttuurisidonnaisia, vaikka kuulemma jo nuolenpääkirjoituksissa on valitettu nuorison hankaluutta. Länsimainen kulttuuri ruokkii tulkintaa, jonka mukaan nuorten ongelmat kuuluvat tiettyyn ikään. Asiat eivät ole oikealla tolalla, jos kapinointia ei ilmene. Tämäkin on asia, jossa yksilölliset erot ovat suuria.

Aggression purkaminen vahvistaa aggressiota eikä suinkaan sitä vähennä. Jo antiikissa esitettiin ajatuksia, että vihaa pitää purkaa. Jos vihaa ei pureta, se putkahtaa joka tapauksessa esiin tavalla tai toisella. Esimerkiksi ongelmanuorille on suositettu aggression purkamista. Jos sillä tarkoitetaan aggression ohjaamista johonkin vaarattomaan tai jopa rakentavaan suuntaan, silloin ollaan oikeilla jäljillä.

Nämä kymmenen ideaa eivät toki ole yksin psykologien alulle panemia tai kannattamia. Sikäli artikkelin otsake on harhaanjohtava. Kenties projektiiviset testit on mielletty eniten psykologien omaksi asiaksi. Esimerkiksi läheisriippuvuus ei ole suomalaisia psykologeja isommin innostanut.

Mitä tuohon luetteloon pitäisi lisätä? Psykologeilla – muista ammattikunnista puhumattakaan – on kova luottamus haastatteluun työhönoton keskeisenä osana. Mitä enemmän haastatteluja tehdään, sitä enemmän niihin luotetaan, kertoo tutkimus. Tutkimusten mukaan haastattelutiedoilla voi olla validiteettia silloin, kun sen yhteydessä käytetään strukturoituja lomakkeita. Jäsentymättömästä haastattelusta ei ole paljoakaan hyötyä.

Toinen harha liittyy asennekasvatukseen. Tässäkin psykologit ovat paljon realistisempia kuin vaikkapa sanomalehtien toimittajat. Säännöllisin väliajoin lehdissä näkyy artikkeleita, joissa vaaditaan asennekasvatusta liikenteessä, kouluissa, maahanmuuttajiin suhtautumisessa, luonnonsuojelussa, terveydessä ja yleensä kaikessa, missä ihmiset eivät toimi niin kuin heidän pitäisi. Juuri koskaan ei kerrota, miten tuo asennemuutos tapahtuu. Todellisuudessa ihmisten asenteet ovat hyvin pysyviä ja niitä on vaikea muuttaa. Esimerkiksi liikenteessä on vastustettu turvavöitä ja nopeusrajoituksia. Onneksi päättäjät eivät odottaneet asennemuutoksia, vaan säätivät lakeja, joilla muutoksia saatiin aikaan. Sen jälkeen myös asenteet ovat muuttuneet myönteisiksi.

Etenkin takavuosina sai jatkuvasti ihmetellä terapiasuuntien välistä nokkimista. Vaikka ns. vanhoilla terapioilla ei ollut tieteellistä tukea yhtään sen enempää kuin uusillakaan, ne pitivät omaa valta-asemaansa itsestään selvänä. Dynaamiset suunnat väittivät muita pinnallisiksi ja olivat mielestään syvällisiä. Nämä ovat tietenkin kielikuvia, joilla ei ole tieteellistä perustaa. Pitkiä terapioita pidettiin itsestään selvästi parempina kuin lyhyitä, vaikka tutkimusnäyttöä ei ollut. Tällä hetkellä tiedetään, että pääasiallinen hyöty terapiasta tulee hyvin nopeasti, mutta jos terapiaa jatketaan hyvin kauan, ehkä vuosia, pientä lisähyötyä voi tulla. Pitäisi tutkia, olisiko järkevämpää käydä vaikka viidellä terapeutilla peräkkäin kuin samalla vuosikausia.

Psykologeja syytettiin varsinkin 20-30 vuotta sitten vapaan kasvatuksen markkinoinnista. En ole asiaa sen paremmin selvittänyt, mutta tuskinpa olemme niin merkittävä ammattikunta, että olisimme pystyneet kotikasvatuksen periaatteet myllertämään. Eiköhän kyse ole kulttuuriin liittyvistä virtauksista.

Mitä näistä opimme? Ainakin sen, että terve järki pitää säilyttää. Patenttiratkaisut ovat edelleen kiven alla. Sovellusalueilla psykologeihin kohdistuu suuria odotuksia, niin suuria, että niihin on mahdotonta vastata. Liiallisten lupausten antaminen kostautuu.

Psykologia Martti Jätä kommentti

Projektiivisten testien validiteetti

Julkaistu 1999

Projektiivisten testien idea on tutkimisen arvioinen. Voisiko ihmisen persoonallisuus paljastua siinä, miten hän ilmaisee itseään tai hahmottaa näkemäänsä? Ajatus tuntuu hyvinkin uskottavalta. Mieleeni tule Gahan Wilsonin piirros, jossa taiteilija pirtää puita ja sanoo kuin ohimennen vieressään seisovalle lapselle: “Maalaan, mitä näen.” Maalaus oli täynnä mitä kauheimpia otuksia, joista ei mallissa ollut tietoakaan.

Me näemme maailmaa eri tavoin. Viime vuosina on kiinnitetty huomiota siihen, miten ihmisten tarinat erovat toisistaan. Samantapaisten kokemusten perusteella jonkun kertomus muodostuu rakentavaksi ja toiveikkaaksi kun taas toisen tarinasta muodostuu synkkä, varjoja täynnä oleva kuva. Sama taideteos herättää meissä hyvin monenlaisia tuntoja. Olin jokin aika sitten taksissa, jonka radiosta minun mielestäni kuului mitä kauheinta hälyääntä. Kysyin kuljettajalta, voisiko hän vaihtaa klassisen musiikin puolelle. Muristen hän teki niin kuin pyysin, mutta vähän aikaa kuunneltuaan hän sanoi:”En mää tommosta kauheeta musiikkia kestä” ja pani radion kiinni. Kertovatko nämä valinnat jotakin minusta ja tuosta taksin kuljettajasta? Onko kyse vain satunnaisista mieltymyksistä, vai jostakin syvällisemmästä?

Tulkinta, jonka mukaan kuvauksemme kertovat meistä jotakin, on hyvin uskottavan tuntuinen. Jos ihminen jossakin epämääräisessä kuvassa näkee kaikenlaista uhkaavaa, on mahdollista, että hän kokee maailmansa muutoinkin uhkaavana. Jos hän näkee jotakin sellaista, mitä juuri kukaan muu ei näe, hän on saattaa hyvinkin olla poikkeava ihminen. Onko hän poikkeava hyvässä tai huonossa mielessä on sitten jo toinen juttu.

Mihin saakka tämä projektion idea on syytä ulottaa? Millaiset asiat kertovat jotakin ihmisen persoonallisuudesta? Edellä on puhuttu lähinnä siitä, että tulkintojen sisältö on tärkeä asia. Onko myös muoto jotenkin tärkeä? Näinhän oletetaan esimerkiksi grafologiassa. Grafologia perustuu siihen, että ihmisen kirjoituksen muoto paljastaa jotakin hänen persoonallisuudestaan. Tämä ei tunnu mielestäni aivan yhtä uskottavalta, mutta kylläkin mahdolliselta. Onhan meillä kaikilla käsiala, jossa toistuvat samat piirteet vuodesta toiseen. Käsialan pysyvyys on suurta. Eikö sekin voisi kertoa jotakin ihmisen persoonallisuudesta?

Persoonallisuuden tutkimus

Kertaan aluksi persoonallisuuden tutkimuksen periaatteita. Arkikieli on täynnä persoonallisuutta kuvaavia sanoja: tasapainoinen, sosiaalinen, miellyttävä, ilkeä, utelias, vastuuntuntoinen, arka, jne. Kun me käytämme näitä sanoja, uskomme niiden merkitsevän jotakin. Jos kuvaan jotakin ihmistä ujoksi uskon hänen olevan sellainen. Psykologia nojautui luonnontieteen traditioon ja alkoi mitata tällaisia ominaisuuksia. Vuosisadan alkupuoliskolla syntyi idea, jonka mukaan persoonallisuuden piirteitä voitaisiin mitata. Tätä ennen oli mitattu älykkyyttä. Useimmiten tämä tapahtuu siten, että ihmiselle itselleen tai jollekin arvioitsijalle tehdään lukuisia kysymyksiä, joiden tulokset sitten lasketaan yhteen. Esimerkiksi ahdistuneisuudesta tehdään vaikkapa 30 kysymystä. Silloin oletetaan, että ahdistunut ihminen antaa ahdistuneita vastauksia. Jotta tällainen mittaus olisi luotettava, sen täytyy koostua riittävän homogeenisesta aineksesta, sen on annettava sama tai ainakin suunnilleen sama tulos uudessa mittauksessa ja tuon tuloksen täytyy vastata muita henkilöstä tehtyjä havaintoja. Mittareiden on oltava homogeenisia, toistettavia ja luotettavia. Tässä yhteydessä käytettään tavallisesti sanoja reliabiliteetti ja validiteetti.

Piirteiden mitattavuus on haluttu kiistää. Kritiikkiä on tullut lähinnä behavioristien ja sosiaalipsykologien suunnasta. Edellisten mielestä piirteistä puhuminen on kehäpäättelyä. Kun jonkun nähdää käyttäytyvän aggressiivisesti, hänellä sanotaan olevan tällainen piirre. Sosiaalipsykologien mielestä ihminen käyttäytyy joustavasti tilanteiden mukaan. Piirteiden selitysarvo on vähäinen. Tulee tutkia tilanteita ja ympäristöjä, niin tietää, miten ihminen toimii. Persoonallisuuden piirteistä ei voi ennustaa juuri mitään.

Kumpikin kritiikki osuu osaksi oikeaan. Piirre on aina eräänlainen keskiarvo siitä, mitä ihminen on tai oikeastaan millaiseksi hänet kuvataan. Ujokin ihminen voi olla jossakin ympäristössä seurallinen.

Persoonallisuuden mittaamisella on toistettavuutta siinä mielessä, että ne kuvat, joita annamme itsestämme tai toinen toisistamme ovat melko pysyviä. Vastaavuus kahdessa peräkkäisessä mittauksessa on korkea. Mitä perusteellisempi ja laajempi mittaus, sitä korkeampia toistettavuuskertoimet ovat.

Entä luotettavuus eli validitetti? Kysymys on käytännössä siitä, voidaanko piirteillä ennustaa jotakin. Kiinnostavin lienee mahdollisuus ennakoida ihmisten pärjäämistä työelämässä. Tämä on jossakin määrin mahdollista. Hyvät ominaisuudet (tasapainoisuus, miellyttävyys, sosiaalisuus, vastuullisuus, aktiivisuus) ovat yhteydessä työn tuloksiin ja uralla etenemiseen. Yhteydet ovat vaihtelevia eivätkä keskimäärin kovin korkeita. Yhteyksiä löytyy myös muilta alueilta. Erilaisia elämässä todettuja vaikeuksia, kuten avioeroja tai rikollisuutta, ennustavat noiden piirteiden vastakohdat.

Projektiiviset menetelmät liittyvät osaltaan tähän traditioon. Voiko niihin perustuva “mittaaminen” tuottaa jotakin samantapaista tai kenties parempaa kuin ns. psykometrinen mittaaminen?

Akateeminen psykologia, erityisesti psykometrinen lähestymistapa on suhtautunut projektiivisiin menetelmiin kriittisesti. Kävin tätä kirjoitusta varten läpi 20 käsikirjaa ja oppikirjaa. Arvioissa tulee esiin runsaasti kritiikkiä. Seuraavassa esittelen projektiivisiin testeihin liittyvää tutkimusta.

Tutkimuksia ja katsauksia

Grafologia

Menetelmä on varsin suosittu Keski-Euroopassa ja myös Yhdysvalloissa. Suomeksikin on ilmestynyt useita oppaita. Useimmat ovat perehtyneet tähän menetelmään ainakin viihdelehtien välityksellä. Olen itsekin nähnyt yhden hyvin osuvan tulkinnan. Kuitenkin tiukka tieteellinen tutkimus antaa perin niukkoja tuloksia. V. 1955 Hollannissa perustettiin työryhmä, jonka tehtäväksi annettiin tutkia käsialatutkimuksen luotettavuutta. Ryhmän jäsenistä puolet oli grafologeja (Jansen, 1973).

Ensimmäinen osatutkimus lähti liikkeelle piirteestä energinen (tarmokas), jota käytetään paljon grafologisissa analyyseissa. Laajan psykologisen testistön avulla valittiin 40 energistä ja 40 ei-energistä henkilöä, jotka saivat antaa käsialanäytteen. Tämän näytteen pohjalta 10 grafologia, 10 psykologia ja 10 lyhyen grafologisen kurssin käynyttä psykologia arvioi henkilöitten energisyyttä. Arviot olivat hiukan sattumaa parempia, mutta ryhmien välillä ei ollut eroja. Toinen ja kolmas tutkimus olivat edellisen kaltaisia, mutta niissä otettiin tarkasti grafologien kritiikki huomioon. Tulos oli kuitenkin samansuuntainen. Grafologit eivät selviytyneet muita ryhmiä paremmin. Neljännessä tutkimuksessa kriteereinä eli vertailuperusteina olivat työntekijöistä tehdyt persoonallisuusarviot. Tällä kertaa käsialasta tuli arvioida useita persoonallisuuden piirteitä. Käsiala-analyysien yhtäpitävyys persoonallisuuden arviointeihin oli heikko. Grafologien tulokset eivät eronneet psykologien tai teologien arvioista.

Tutkimuksia voi arvostella siitä, että kriteerit (testitulokset tai arviot persoonallisuudesta) eivät nekään ole luotettavia. Ehkäpä käsiala paljastaa jotakin sellaista, mitä muulla keinoin ei saa selville. Tällainen tulkinta on houkutteleva. Valitettavasti vain grafologien arviot olivat kahdessakin mielessä ristiriitaisia. Sama grafologi ei arvioinut samaa näytettä samalla tavoin saadessaan saman käsialan uudelleen eteensä ja eri grafologien tulokset poikkesivat suuresti toisistaan. Tämä tulos on hyvin kielteinen grafologian kannalta. Tutkimuksen johtopäätos oli, että käsialasta voidaan päätellä jotakin, joka hyvin karkeasti on oikean suuntaista, mutta grafologinen koulutus ei näytä parantavan tarkkuutta.

Ben-Shakhar ym. (1986) ja Neter ja Ben-Shakhar (1989) ovat tehneet yksityiskohtaisia tutkimuksia grafologian validiteetista. Jälkimmäinen tutkimus oli ns. meta-analyysi 17 eri tutkimuksesta. Sen mukaan grafologit eivät pysty laatimaan valintoja hyödyntäviä ennusteita käsialasta yhtään paremmin kuin maallikot. Kun joissakin tutkimuksissa on todettu matalaa validiteettia, se näyttää perustuvan tekstien sisältöihin. Näiden kahden tutkijan mukaan ei ole olemassa sellaista teoriaa, jonka avulla käsialasta voitaisiin johtaa persoonallisuuden piirteitä.

Rorschach

Parker, Hanson ja Hunsley (1988) tekivät meta-analyysin WAIS:in MMPI:n ja Rorschachin reliabiliteetista ja validiteetista. Rorschachia koskevat tulokset olivat peräisin vain yhdestä lehdestä (Journal of Personality Assessment), joka aikaisemmin oli nimeltään Rorschach Research Exchange. Arvioinnin kohteena olivat Exnerin järjestelmän skaalat color, weighted sum of color responses, achromatic color, lambda, affective ratio, egocentrity index, experience actual, percentage good pure form ja percentage good form. Nämä ovat sekä muotoon että sisältöön perustuvia. Kelvollisia Rorschach-tutkimuksia oli perin vähän (2-5 kpl/kategoria), mutta tulokset olivat kohtuullisia. Noiden tutkimusten prusteella vastaaminen ei ole mielivaltaista, vaan sisäisesti johdonmukaista ja säilyy samantapaisena myös uusintamittauksissa. Viidessä tutkimuksessa oli arvoitu rinnakkaisvaliditeettia. Korrelaatio oli keskimäärin .41, joka on tyydyttävä. Tutkimus ei kerro, mihin skaaloihin yhteydet perustuvat. Tietyt skaalat siis erottavat ihmisiä toisistaan samalla tavoin kuin jokin muu testi. Useimmiten tämänkaltaisissa tutkimuksissa on kysymys poikkeavuuksien erottamisesta.

Weiner (1997) arvioi Rorschachia, lähinnä Exnerin systeemiä myönteisesti, ja katsoo sen toimivan erityisesti kliinisessä diagnostiikassa. Katsaus on kuitenkin hyvin yleinen, eikä perustu esimerkiksi meta-analyysiin.

Positiivisista tutkimustuloksista mainittakoon Exnerin ja Andronikof-Sangladen (1992) tutkimus, jossa seurattiin kahta 35 potilaan terapiaryhmää. Toinen oli lyhyttä terapiaa (keskimäärin 14,2 kertaa/potilas) ja toinen “keskipitkää” (47 kertaa/potilas). Mittauksia tehtiin kolme kertaa, ennen, jälkeen ja 10 kk:n kuluttua. Mittareina olivat Rorschach ja Katz Adjustment Scale-Form S. Kummassakin tapahtui positiivisia muutoksia. R-muuttujia oli kaikkiaan 27 ja useimmissa niistä tapahtui myönteisiä muutoksia. Käytännössä se merkitsi sitä, että todettujen poikkeavuuksien määrät vähenivät.

Toinen kiinnostava tutkimus on Pressley-Abrahamin ym. (1994) tutkimus, jossa kahden vuoden ajan seurattiin nuoriso-osastolla olleiden (N=50) kehitystä. Diagnooseista suurimmat luokat olivat affektiiviset häiriöt ja psykoosit. Enemmistössä muuttujista tapahtui myönteinen muutos.

PsycLit -tiedosto tuotti 86 nimikettä yhdistelmästä Rorschach ja validiteetti vuosilta 1993-8. Tulos oli sillä tavalla hankala, että lähes kaikki puoltavat artikkelit löytyivät yhdestä ainoasta lehdestä (Journal of Personality Assessment). Tuosta lehdestä löytyy paljon artikkeleita, joiden mukaan R on erotellut erilaisia poikkeavia ryhmiä toistaan. Myös R:n ennusteskaala ennustaa tuossa lehdessä tehdyn meta-analyysin mukaan terapian tuloksia (Meyer ja Handler, 1997).

Muista lehdistä saatuja tuloksia voidaan tiivistää näin:

  • R ei korreloi muihin mittareihin
  • Depressioindeksi ei toimi
  • R/MMPI -yhteydet ovat niukkoja (MMPI on paljon käytetty psyykkisiä ongelmia kuvaava kyselylomake)
  • R:n keskeiset skaalat eivät ennusta mitä niiden pitäisi ennustaa (movement, color, space, achromatic, shading)

Johtopäätösten tekeminen on näin erittäin vaikeata. Journal of Personality Assessment -lehden artikkelit vaikuttavat korrekteilta, mutta miksi positiivisia tuloksia ei tarjota muihin lehtiin?

Suomessa tuoreen katsauksen Rorschachista ovat laatineet Ilonen, Tuimala ja Uhinki (1997). Siinä todetaan, että projektioideaa on vaikea todentaa. Heidän arvionsa perustuukin Exnerin empiiriseen menetelmään, johon viime vuosina on Rorschach-tutkimus painottunut. Aikaisemmin suuri ongelma oli se, että eri koodaajat päätyivät erilaisiin tuloksiin. Tämä ongelma näyttää Exnerin systeemissä paljolti korjaantuneen. Rorschach “on menetelmä, joka antaa käyttökelpoisen ja luotettavan kuvan henkilön psykologisesta rakenteesta ja toiminnoista”. (s. 1724). “Henkilö reagoi omaa persoonallista tyyliään heijastellen”… “hän heijastaa tarpeitaan, asenteitaan ja huoliaan samalla kun tekee havaintoja persoonallisuudelleen luonteenomaisella tavalla” (s. 1724). Artikkeli ylistää R:ää diagnoosin välineenä sekä korostaa sen antavan eväitä tutkia lähes kaikkea psykologiassa tärkeitä asioita (“yleistä että spesifiä tietoa persoonallisuuden piirteistä, mm. ajatusmalleista, emootioista, hallintakeinoista ja reagointityyleistä, kontrollikapasiteetista ja stressinsietokyvystä, minäkäsityksestä ja vuorovaikutussuhteista sekä informaation prosessoinnista ylipäätänsä”, s. 1725)

Lupaukset ovat aivan ylimitoitettuja. Juuri tuollaisia psykologian keskeisiä teoreettisia käsitteitä R kykenee mittaamaan vain epäsuorasti siinä määrin kuin ko. indeksit korreloivat muihin luotettaviin mittareihin. Juuri näiden käsitteiden osalta tutkimus on kaikkein kielteisintä. Sen sijaan on mahdollista, että R erottelee poikkeavia ryhmiä toisistaan ja että terapian jälkeen poikkeavuudet vähenevät. Tämän tiedon arvo jää minulle käsittämättömäksi, koska tulos ei kerro mitään psykologisesti olennaista noista ryhmistä. Minua ei kiinnosta, että jokin R-indeksi parantuu terapian ansiosta, vaan haluan tietää mikä muuttuu terapian ansiosta.

Thematic Apperception Test

Spanglerin (1992) meta-analyysi käsittelee saavuttamisen tarvetta. TAT:n korrelaatiot uralla menestymiseen ovat positiivisia ja usein korkeampia kuin kyselylomakkeilla saatujen tulosten.

McClelland, Koestner ja Weinberger (1989) kokoavat yhteen McClellandin ryhmän tutkimuksia. Artikkelissa tehdään ero tiedostettuihin (self-attributed) ja sisäisiin (implicit) motiiveihin. Perusidea on siinä, että sisäiset motiivit ennustavat spontaania käyttäytymistä pitkälläkin tähtäimellä, mutta tiedostetut, itsekuvatut motiivit ennustavat välittömiä reaktioita tai valintoja. Jos ihminen haluaa saavuttaa jotakin konkreettista juuri nyt, paras tapa on kysyä häneltä itseltään, miten paljon hän haluaa tehdä asian eteen. Tutkimuksissa TAT-kuviin perustuva sisäinen motivaatio ennustaa pitkällä tähtäimellä saavuttamis- tai läheisyysmotivaatiota jopa paremmin kuin kyselylomakkeilla ilmaistu motivaatio.

Arviointia

Projektiiviset testit rakentuvat otaksumalle, jonka mukaan tiedostamattomat ilmiöt tulevat näkyviin sinänsä neutraalissa materiaalissa. Ilmitulo on pakonomaista, sisältäpäin tulevaa. Ajatus on luultavasti hyvin vanha, vaikka se tiivistyi psykoanalyyttisessä tulkinnassa. Jotakin samaa on nähtävissä unien tulkinnassa, jota esiintyy monissa, kenties useimmissa kulttuureissa. Carl Jung kehitti vuosisadan vaihteessa sana-assosiaatiotestin, jonka idea oli juuri se, että nopeasti vastatut sanat paljastaisivat tiedostamattomia asioita, erityisesti sisäisiä ristiriitoja. Pian sen jälkeen Herman Rorschach kehitti musteläikkätestin, eli Rorschach-testin. Hän päätyi intuitiivisesti tulkintoihin, joita paljolti edelleenkin seurataan. Henry Murray laati TAT-testin (Thematic Apperception Test) 1930-luvulla. Lauseentäydennystestejä kehitettiin seuraavilla vuosikymmenillä. Käsialasta ja piirroksista on samoin tehty tulkintoja. Edellisen juuret ulottuvat kauemmas. Suomessa Wartegg-testi perustuu kahdeksan piirrosaihion pohjalta tehtyjen piirrosten tulkintoihin. Myös Wartegg-testi perustuu intuitiivisiin olettamuksiin piirrosten merkityksestä.

Projektiiviset testit ovat näin hyvin heterogeeninen kokoelma menetelmiä, kuten seuraavasta tiivistelmästä nähdään:

  • Sana-assosiaatio: kielellisesti ilmaistut välittömät assosiaatiot; merkitysyhteydet olennaisia
  • Rorschach: kielellisesti ilmaistut kuvaukset; sekä vastausten muoto että sisältö tärkeätä
  • TAT: materiaali esittävää; kielellisesti ilmaistu sisältö, tematiikka, olennaista
  • Grafologia: kirjoituksen muoto keskeistä
  • Lauseentäydennys: kirjoitettu sisältö on tulkintojen lähteenä
  • Wartegg: piirrosten muoto, mutta osin myös sisältö tärkeitä

Ns. projektioidea on ilman muuta testaamisen arvoinen hypoteesi. Jos ihmisen sisällä kiehuu ja kuohuu, kai siitä jotakin pursuaa yli. Ja vaikkei niin paljon kuohuisikaan, jotakin merkkejä jossakin “syvällä” liikkuvista motiiveista voi hyvinkin tulla näkyviin. Nykypsykologian tulkinnat tiedostamattomasta eivät enää vastaa sitä, mitä psykoanalyyttinen teoria esittää. Psyykkisessä järjestelmässä on tapahtumia, joita ei tiedosteta, mutta kognitiivisen lähestymistavan mukaan “dynaamisuuden” korostus on ollut liiallista. Dynaamisuus tarkoittaa tiedostamattoman irrationaalisuutta, loogisuuden puutetta ja sen pyrkimystä hallita psyykkistä elämää. Tietoisuudesta torjutut kielletyt halut ja toiveet vaikuttavat monin tavoin ajatteluun ja käyttäytymiseen. Sana dynaaminen kuvaa näin niitä voimia, joiden hallinta teettää jatkuvasti työtä. Tätä työtä kuvataan puolustusmekanismeilla (kieltäminen, torjunta, älyllistäminen, projektio jne).

Kognitiivisen tulkinnan mukaan tällainen “taistelumalli” ei ole uskottava. Tiedostamattomat ilmiöt eivät poikkea laadullisesti muista psyykkisen maailman tapahtumista. Kuitenkin on paljon sellaista, mitä ihminen ei näe, tiedä, huomaa tai tunnista itsessään ja ympäristössään. Ihmisen kyky käsitellä tietoja on jossakin suhteessa kovin vaatimaton, vaikka toisaalta hänellä on käytettävissä hyvin käyttökelpoisia heuristisia työkaluja, joilla kohtuullisiin tuloksiin voi päästä lyhyessä ajassa.

Kognitiivisessa psykologiassa on paljon tutkittu erilaisia harhoja, joita todella näyttää olevan paljon (Sutherland, 1992). Huomattava osa harhoista perustuu ihmisen puutteelliseen kykyyn jäsentää tietoja. Näissä harhoissa on myös kuitenkin jotakin dynaamista siinä mielessä, että harhat eivät ole aivan satunnaisia yksilön kannalta, vaan palvelevat hänen etuaan. Ihminen ei huomaa omaa puolueellisuuttaan itseensä nähden. Jo arkihavainnot osoittavat, että joskus tällainen subjektiivisuus tai oman edun puolustaminen on todella silmiinpistävää. Dynaaminen tulkinta tuntuu näin saavan tukea.

Ihmiseen kuuluu myös irrationaalisuus. Hänestä voi eri tavoin paljastua jotakin sellaista, mitä hän haluaa salata tai mitä hän ei itsekään tiedä salaavansa. Miten tämä irrationaalisuus tulee esiin? Usein se näkyy puheiden ja tekojen välisessä ristiriidassa. Tai sitten joku ilmoittaa hallitsevansa jotakin sellaista, mikä tuntuu kovin epäuskottavalta. Tähän perustuvat kyselylomakkeiden valheskaalat. Tällöin ristiriita tulee vertailusta muiden vastauksiin.

Sisältöihin perustuvat tulkinnat

“Joka härjillä ajaa, se härjistä puhuu”, sanoo vanha sananlasku. Ihmisten ominaisuuksien mittaaminen perustuu ideaan, jonka mukaan hänen puheistaan ja tekemisistään voidaan päätellä jotakin. Jos puheet ovat aggressiivisia, teotkin voivat sellaisia olla, joskaan ei välttämättä. Siten on aivan mahdollista, että epäselviin kuviin annetut vastaukset kertovat jotakin siitä, ajaako joku härjillä vai autolla. Jos henkilö näkee musteläikissä jatkuvasti jotakin uhkaavaa, voidaan odottaa, että hänen elämässään muutoinkin on tällaisia elementtejä. Irwin Berg kuvasi tätä ilmiötä käsitteellä poikkeavuushypoteesi. Mitä poikkeavampi ihminen on, sitä varmemmin hänen poikkeavuutensa näkyy missä tahansa, vaikkapa sitten reaktioissa musteläikkiin.

TAT:hen kohdistuneet tutkimukset tukevat tätä hypoteesia. Kertomukset, nimitettäköön niintä vaikkapa fantasioiksi, kuvaavat jotakin siitä, millainen ihminen on arkielämässään. Jos hän kuvaa runsaasti saavuttamiseen liittyviä teemoja, aihepiiri on tulee näkyviin siinä, miten hän elämässään toimii.

Saako näin selville jotakin sellaista, mitä muuten ei saisi? Varmaan pääosin samat tiedot voitaisiin saada selville kyselemällä henkilöltä itseltään tai hänet hyvin tuntevilta henkilöiltä. Tutkimus viittaa siihen, että nämä kuvaukset tai fantasiat voivat tuoda esiin sellaistakin, mitä tavanomaiset kyselytestit eivät kuvaa. Tässä mielessä henkilö siis “paljastaa” itsestään jotakin sellaista, mitä on vaikeata muuten selvittää.

Yhteys ei koskaan ole suora siten, että ilmaistu asia ilman muuta näkyy myöhemminkin esimerkiksi siten, että raa’at kuvaukset näkyvät raakana käyttäytymisenä ja kiltit puheet kieltteytenä. (Toki voi väittää että kiltteys oikeastaan kertookin aggressioista). Yhteys on selvitettävä empiirisen tutkimuksen avulla. Jotta tulkintaa voidaan pitää luotettavana, se täytyy todentaa.

Sisältöihin perustuvat projektiiviset testit jäävät näin aina ikään kuin ilmaan roikkumaan, koska (1) fantasioiden todentuminen ei koskaan ole varmaa ja (2) tulkintojen pohjana olevat hypoteesit täytyy aina laajalla tutkimuksella varmentaa.

Kaikki projektiiviset testit, jotka käyttävät vastausten sisältöjä hyväkseen, voivat olla kohtalaisen luotettavia siinä mielessä, että niiden avulla kerätyillä tiedoilla on yhteyksiä muilla tavoin kerättyihin tietoihin. Hyvä esimerkki ovat vastauksien poikkeavuutta kuvaavat indeksit, joiden avulla skitsofreniapotilaita voidaan erottaa normaaliryhmistä (Whitaker, 1992, s.141).

Muotoon tai tyyliin perustuvat tulkinnat

Muotoon perustuvat testit, aivan erityisesti grafologia, ovat sikäli hankalammassa tilanteessa, että tulkinnoissa törmätään nopeasti uskottavuusongelmiin. Kun selaa Osmo Oksasen (1996) Suurta käsialakirjaa, joutuu ihmetyksen valtaan. Kun A-kirjaimesta puuttuu poikkiviiva ja se on oikealle vino, tulkinta kuuluu: “Epätarkkuutta, huomaamattomuutta, myös häikäilemättömyyttä”. Alhaalta avoin pieni a kuvastaa “teeskentelyä, petollisuutta” (ss. 117-119). Samanlaisia mahdottomuuksia on tarjolla Psykologi-lehden numerossa 1/1999. Jutussa haastatellun Pentti Vaaraman mukaan “grafologi saa tietoa kirjoittajan persoonallisuudesta,lahjakkuudesta sekä kehon ja mielen hyvinvoinnista”. Aivoihin vetoaminen (“aivokirjoitus”) antaa analyysille lisää hohtoa. Ilmeisesti tulkinnat perustuvat paljolti analogioihin ja symboliikkaan. Suuri kirjain viittaa suureellisuuteen, pieni vaikkapa itseluottamuksen ongelmiin.

Tällaiset tulkinnat perustuvat vaihdellen jonkun henkilön intuitioon tai kulttuurissa vallitsevaan symboliikkaan. Enimmäkseen ne ovat kaikkea muuta kuin uskottavia. Koska asia on näin, tulkintojen oikeutus tulee huolellisesti näyttää toteen. Tällaista tietoa ei kuitenkaan ole tarjolla. Muotoon perustuvien testien käyttö on horoskooppeihin rinnastettavaa toimintaa. Nähdäkseni jokaisella, joka joutuu esimerkiksi valintatilanteissa käsiala- tai Wartegg-testiin, on oikeus tehdä valitus. Tuon valituksen tulisi mennä läpi. Wartegg ei ole käynyt läpi kansainvälistä seulaa.

Yhteenveto

Suhtautuminen projektiivisiin testeihin tieteellisessä psykologiassa valtaosin kielteistä. Kuitenkin niitä käytetään paljon kliinisessä työssä ja myös valinnoissa. Onko niiden käyttäminen hyödytöntä tai jopa vastuutonta? Jonkin verran on tarjolla postiivistakin tietoa sekä Rorschachin että TAT:n osalta. On ilmeistä, että edellisen avulla voidaan tehdä karkeita jaotteluja poikkeavien ryhmien välillä. Jälkimmäinen taas antaa vihjeitä siitä, mitä ihmisen mielessä liikkuu. TAT:tä on käytetty pääasiassa perustutkimuksessa, eikä esimerkiksi valinnoissa. Näitä tutkimuksia kannattaa jatkaa.

Saadaanko Rorschachilla esiin jotakin sellaista, mitä muuten ei saataisi? Konkreettinen esimerkki voi olla tilanne, jossa halutaan tietoa jonkin henkilön asosiaalisuudesta eli psykopatiasta. Oletetaan, että kyselylomake ja haastattelu eivät tuo esiin mitään erikoista. Sen sijaan R:n psykopatia-indeksi on kohonnut. Oletetaan, että tämä indeksi on korreloi muilla keinoin todettuun psykopatiaan. Jos kyseessä on kliininen työ, jonka ensisijainen tavoite on potilaan tai asiakkaan auttaminen, tulos on hypoteesi, jota pyritään tarkentamaan. Leimaamisen vaara on olemassa, mutta se on vähäinen verrattuna siihen, kun kyseessä on valintatilanne. Miten kohonnut psykopatia-arvo on otettava huomioon? Puhtaasti psykometrisesti on aivan sama, tuleeko validiteetti kyselylomakkeesta, haastattelusta tai projektiivisesta testistä, kunhan se vain on riittävän luotettavasti osoitettu.

Projektiivisilla testeillä ei kuitenkaan voi olla omaa validiteettia, vaan se on aina jostakin lainattua. Tällä tarkoitan sitä, että jonkin pistemäärän nimeäminen vaikkapa depressioindeksiksi perustuu täysin spekulaatioon. Ei ole olemassa sellaista tieteellisen yhteisön hyäksymää teoriaa, joka olisi uskottava. Pikemminkin on niin, että väristä tai muodosta tehdyt spekulaatiot eivät ole saaneet tukea.

Validiteetti tulee siis siitä, että joku luotettavana pidetty menetelmä on jo tuottanut jonkin eron, johon sitten projektiivisen testin tulosta verrataan. Tämä kritiikki ei koske vastausten sisältöön, teemoihin, perustuvia tulkintoja, jotka ovat usein myös teoreettisesti uskottavia.

Projektiivisten testien käytön puolesta puhuu se, jos niiden avulla saadaan esiin jotakin sellaista, mitä kerta kaikkiaan muilla menetelmillä ei saa esiin. Tämä on mahdollista ja siitä on TAT:n osalta jonkin verran näyttöäkin. Kun R:n korrelaatiot muihin menetelmiin ovat usein matalia, sen täytyy mitatakin “jotakin muuta” ollakseen hyödyllinen. Kiusallista on se, että tuon “jokin muu” perustuu sinänsä mielettömiin indekseihin, joita on vaikea teoreettisesti perustella. Useimmiten kysymys on siitä, että nuo merkit paljastavat jotakin sellaista, mitä ihminen itse ei halua tuoda esiin.

Projektiivisista testeistä voi siis olla jotakin hyötyä kliinisessä työssä, mutta kun tämän toiminnan tulee tapahtua asiakkaan tai potilaan ehdoilla, en ymmärrä mikä merkitys paljastamisella tässä yhteydessä voisi olla. Hoidon lähtökohta ei psykiatriassa ole diagnoosi, vaan se mitä potilas sanoo oireistaa ja ongelmistaa ja mitä hänestä havaintojen perusteella voidaan päätellä. Vain jos uskoo psykoanalyytikkojen tapaan, että paljastaminen on terapeuttisesti hyödyllistä, tämä näkemys on puolusteltavissa. Paljastamisen hyödyllisyys ei kuitenkaan ole saanut tukea psykoterapiatutkimuksissa.

Muotoon perustuvat projektiiviset testit eivät sovellu psykologisten ominaisuuksien mittaamiseen, koska koko mittaamisen idea perustuu otokseen jostakin piirteestä, vaikkapa masentuneisuudesta. Mitä enemmän masennusta jossakin testissä tai havainnoissa ilmenee, sitä luotettavampaa mittaus on. Esimerkiksi Rorschach ei perustu tälle ajatukselle, vaan merkki- tai symboli-idealle. Tällaiset merkit eivät koskaan voi olla parempia kuin ne kriteerit, joihin merkkejä verrataan. Varmaankin psykometrikot vierastavat Rorschachia juuri sen vuoksi, että mittaukset eivät edistä sitä, mikä on heidän mielestään olennaista: ihmisen ominaisuuksien tutkimista.

Työhön valinnoissa projektiivisten testien käyttö on erittäin kyseenalaista. Valinnoissa etsitään yleensä tiettyjä ominaisuuksia ja sellaiseen nykyisin käytetyt projektiiviset testit eivät yleensä sovellu. Jonkin merkin tai symbolin esiintyminen saattaa liittyä piirteisiin, mutta juuri tällaisista yhteyksistä on niukalti näyttöä. Projektiivisten testien käyttö valinnoissa tulisi välittömästi lopettaa. Testien käyttöä voidaan perustella sillä, että jokin indeksi ennustaa esimerksi työmenestystä. Mitä väliä sillä on, mihin ennuste perustuu, kunhan se toimii. Jos psykopaatit jäävät kiinni jonkin tulkintansa tai piirroksensa perusteella, niin eikö se riitä? Tuollaisen merkin täytyy olla tavattoman luotettava, jotta sen perusteella voidaan tehdä yksilöihin kohdistuvia ratkaisuja. Kun tällaiset indeksit toimivat vain niin kauan kuin kyseessä on salattua tietoa, on niiden käyttö mielestäni eettisesti arveluttavaa. Testaukseen osallistuneiden oikeus perehtyä omiin tietoihinsa kielletään sillä perusteella, että copyright estää tulosten näyttämisen ja jonkin riippumattoman testaajan uuden arvion.

Kirjallisuutta

  • Ben-Shakhar, G., Bar-Hillel, M., Bilu, Y., Ben-Abba & E. Flug, A. (1986). Can graphology predict occupational success? Two empirical studies and some methodological ruminations. Journal of Applied Psychology, 71, 645-653.
  • Exner, J.E.,Jr, & Andronikof-Sanglade, A. (1992). Rorschach changes following brief and short-term therapy. Journal of Personality Assessment, 59, 59-71.
  • Ilonen, T., Tuimala, P. & Uhinki, A. (1997). Rorschachin mustetahratestin kehittyminen Exnerin analyysi- ja tulkintajärjestelmäksi. Suomen Lääkärilehti, 52, 1723-1725.
  • Jansen, A. (1973) Validation of graphological judgments: An experimental study. Haag: Mouton.
  • McClelland, D.C., Koestner, R. & Weinberger , J. (1989). How do self-attributed and implicit motives differ? Psychological Review, 96, 690-702.
  • Meyer, G.J. & Handler, L. (1997). The ability of the Rorschach to predict subsequent outcome: A meta-analysis of the Rorschach Prognostic Rating Scale. Journal of Personality Assessment, 69, 1-38.
  • Oksanen, O. (1996). Suuri käsialakirja. Helsinki: Otava.
  • Neter, E. & Ben-Shakhar, G. (1989). The predictive validity of graphological inferences: A meta-analytic approach. Personality and Individual Differences, 10, 737-745.
  • Parker, K.H., Hanson, R.K. & Hunsley, J. (1988). MMPI, Rorschach, and WAIS: A meta-analytic comparison of reliability, stability, and validity. Psychological Bulletin, 103, 367-373.
  • Pressley Abraham, P., Lovegrove Lepisto, B., Lewis M.G., Schultz, L. & Finkelberg, S. (1994). An outcome study: Changes in Rorschach variables of adolescents in residential treatment. Journal of Personality Assessment, 62, 505-514.
  • Spangler, W.D. (1992). Validity of questionnaire and TAT measures of need for achievement: Two meta-analyses. Psychological Bulletin, 112, 140-154.
  • Sutherland, S. (1992). Irrationality. The enemy within. London: Constable.
  • Whitaker, L.C. (1992). Schizophrenic disorders. Sense and nonsense in conceptualization, assessment, and treatment. New York: Plenum.
  • Weiner, I.B. (1997). Current status of the Rorschach inkblot method. Journal of Personality Assessment, 68, 5-19.
Mielipidekirjoitus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Grafologit eivät anna periksi

Julkaistu Aamulehden Mielipiteet-palstalla.

Kun kerroin tällä Aamulehden mielipidesivulla, mitä tiedeyhteisö tällä hetkellä grafologiasta ajattelee, sain kaksi vastinetta, joista toinen oli nimetön. Kummassakin pääasia näytti olevan minun persoonani arvostelu. Grafologit näköjään arvioivat sujuvasti persoonallisuutta myös koneella kirjoitetun tekstin perusteella. Itse asia jäi varsinkin nimettömässä “vastineessa” taka-alalle. Vastapuolen herjaaminen on vanha, tosin paljon käytetty keino, mutta se ei tee grafologiasta sen pätevämpää kuin ennenkään. Tällainen on ala-arvoista argumentointia.

Itse asia ei ole muuttunut miksikään. Tiedeyhteisön kanta, jolla tarkoitan alan tunnustettuja asiantuntijoita ja tieteellisiä julkaisuja, ei pidä grafologiaa persoonallisuuden tutkimuksen pätevänä menetelmänä. Jo edellisessä kirjoituksessa totesin, että tämä ei tarkoita sitä, etteikö tulevaisuudessa jotakin voisi löytyä. Yhden tai kahden grafologian kannalta myönteisen tutkimuksen olemassaolo ei millään lailla pelasta grafologiaa, sillä tieteessä tällainen tilanne on vielä kiistanalainen. Eihän lääkettäkään lähdetä syöttämään ihmisille, jos jokin tutkimus puoltaa sen käyttöä ja toinen ei. Todistusvelvollisuus ei ole minulla, vaan sen, joka käyttää jotakin menetelmää, täytyy osoittaa menetelmänsä toimivuus lukuisilla tutkimuksilla. Tiedeyhteisö edellyttää, että tulokset ovat riittävän yhdenmukaisia, jotta jokin menetelmä voidaan ottaa käyttöön etenkin silloin, kun menetelmällä vaikutetaan ihmisten elämään ja hyvinvointiin. Tiedettä edustava tutkija ei voi noin vain sivuuttaa kielteisiä tuloksia, vaan hänen on otettava ne huomioon ja koetettava korjata menetelmiään tai luovuttava niistä, jos ne eivät toimi.

Kävin läpi PsycINFO -hakujärjestelmän grafologiaa koskevat tutkimukset vuosilta 1984-2003. Löysin 16 tutkimusta, joissa teemana oli grafologisten arvioiden yhteys persoonallisuuteen tai työssä menestymiseen. Joukossa oli pari positiivista löydöstä, mutta pääosin tulokset olivat kielteisiä. Ongelmana on se, että grafologiassa ei ole yhtenäisiä menetelmiä, joten on mahdotonta tietää, mikä edes periaatteessakaan voisi toimia. Raskauttavin tulos oli meta-analyyttinen tutkimus vuodelta 1989, johon oli koottu yhteen 17 siihen mennessä tehtyä tutkimusta. Noissa tutkimuksissa oli mukana 63 grafologia ja 51 maallikkoa. Kaikkiaan arvioitiin 1223 käsialanäytettä. Grafologit eivät selviytyneet työhön valinnassa maallikkoja paremmin. Raportin johtopäätös on, että jos grafologialla on jotakin pätevyyttä, se perustuu kirjoitusten sisältöön, ei muotoon.

Grafologian suurin ongelma on siinä, että sen lähtökohdat ovat tieteen ulkopuolella. Sitä ei ole kehitetty toimivaksi lukuisien tutkimusten perusteella, vaan pohjana on ollut monien eri ihmisten intuitio. Intuitio voi johtaa mielenkiintoisiin tuloksiin, mutta yhtä usein tulos kiistanalainen, jopa kelvoton. Sama pätee muihinkin ns. projektiivisiin testeihin, joiden pätevyys edelleen on avoin.

Kysymys ei ole vain hauskoista seuraleikeistä, sillä aivan kuten grafologian edustajat ovat tällä palstalla kirjoittaneet, tätä ja muita projektiivisia menetelmiä käytetään yhä työhön ja koulutukseen valitsemisen osana. Pidän tätä suorastaan lainvastaisena toimintana. Millä muulla alueella voitaisiin käyttää puutteellisesti tutkittuja ja jopa suorastaan toimimattomiksi todettuja välineitä? Mikäli grafologiaa käytetään työhönotossa tai muussa vastaavassa tilanteessa, hakijan oikeusturva ei toteudu.

Lopulta kysymys on hyvin tärkeästä, mutta aivan liian vähän keskustellusta asiasta. Missä määrin työnantajan tai koulutusta antavan organisaation on lupa tietää jotakin hakijan persoonallisuuden piirteistä? Kun valintoihin ei saa vaikuttaa sukupuoli, rotu tai ikä, miksi ihmisen persoonallisuus on ilman muuta sellainen asia, jonka saa ottaa huomioon? Hyväksyn kyllä sen, että selvästi muita haittaavaksi todettu käyttäytyminen huomioidaan, mutta persoonallisuus kuvastaa vasta ihmisen taipumuksia toimia tietyllä tavalla.

Korostan vielä lopuksi sitä, että grafologiaa tai muitakaan menetelmiä ei pelasta se, että jossakin on saatu yksi tai kaksi myönteistä tulosta, vaan tulosten tulee olla johdonmukaisia. Menetelmän täytyy olla täysin standardoitu, sillä muutenhan ei voida tietää, kenen arviot toimivat. Eri tutkijaryhmien tulee saada samansuuntaisia tuloksia. Lisäksi heidän tulee käyttää riittävän monipuolisia muita persoonallisuuden tutkimuksen keinoja, joihin grafologian antamia tuloksia verrataan. Kaksi tunnetuinta valintamenetelmien tutkijaa, Frank Schmidt ja John Hunter arvioivat katsauksessaan (Psychological Bulletin, 1998, vol. 124, 262-274) grafologian tasan nollan arvoiseksi.

Markku Ojanen
professori

Mielipidekirjoitus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Omituisia mielipiteitä lastensuojelusta

Vesa Maijanen kirjoitti Aamulehden kolumnissaan 28.3. 2004 ivalliseen sävyyn siitä, kuinka tv-kanavat suojelevat lapsia vahingollisilta ohjelmilta. Kaikenlainen sensuuri ja ihmisten holhoaminen on pahasta ja pahasta on myös se, että aikuisten on elettävä lasten ehdoilla. Minulle tällaiset puheet edustavat kovaa, yksilökeskeistä yhteiskuntaa. Sivistynyt yhteiskunta ei selviä ilman aikuisiinkaan kohdistuvia kieltoja ja rajoituksia. Kenelläkään ei koidu mitään vahinkoa siitä, että ennen klo 21:tä esitetään ohjelmia, jotka sopivat myös lapsille. Monessa muussakin asiassa aikuisten pitää elää lasten ehdoilla, miksei sitten tässä asiassa?

Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että television väkivalta aiheuttaa lapsissa kielteisiä reaktioita, joista aggressioiden lisääntyminen on vain yksi kielteinen seuraus. Vaikutus voi näkyä myös ahdistuksena ja unihäiriöinä. Yritämme varjella lapsia traumaattisilta asioilta arkielämässä, miksi siis emme varjelisi heitä myös traumaattisilta ohjelmilta? Tietenkin television vaikutukset ovat yksilöllisiä eikä monia tekijöitä ole helppo erottaa toisistaan, mutta se vähennä television ja yleensä median vastuuta näissä asioissa.

Näissä yhteyksissä on aina tapana vedota vanhempien vastuuseen. Sillä tavoin tämän ja monen muunkin yleisen rajoituksen voi torjua turhana. Vanhempien toki pitäisi valvoa lastensa tekemisiä, mutta kun läheskään kaikki vanhemmat eivät näin tee. Yhteiskunta on monin tavoin holhonnut lapsia juuri sen tähden, että vanhemmat eivät aina pysty hoitamaan velvollisuuttaan.

Nykyajan ongelma on juuri siinä, että yksilön autonomian ja oikeuksien nimissä yhteinen vastuu on kadonnut. Vastuu on yksilön, olipa sitten kysymys mistä tahansa ongelmasta. Vapauden yhteiskunnassa ei olisi veroja, ei liikennesääntöjä, ei oppivelvollisuuksia, ei mitään rajoituksia ja kieltoja.

Länsimaisista ihmisistä tulee Ralph Waldo Emersonin oppilaita. Emerson kirjoitti jo 1800-luvun alussa näin: “Yhteiskunta on kaikkialla liitossa jokaisen jäsenensä ihmisyyttä vastaan. Jokaisen, joka haluaa olla ihminen, pitää olla nonkonformisti. Luota tunteisiisi, sillä ensisijainen viisauden lähde on yksilön intuitio.” Emerson on yksilökeskeisen ajattelutavan ensimmäisiä tulkkeja.  Turhaan ei kanneta huolta sosiaalisesta pääomasta, joka syntyy vain yhteisen vastuun tuloksena.