Sisällysluettelo
Uusimpia kirjoituksia
Osa kirjoituksista on julkaistu Aamulehdessä, osaa en ole lähettänyt mihinkään. Olen vain laittanut paperille ajatuksiani. Ns. taksiuudistuksesta on parikin juttua, koska se jatkuvasti ärsyttää (”Ketä taksiuudistus hyödyttää?”). Lisäksi mukaan on tullut ongelmia KELAn ankaran kilpailutuksen toimesta. ”Mikä kansalaisia erityisesti ärsyttää” kuvaa ministerien ja johtavien virkamiesten ylimielistä suhtautumista kritiikkiin. ”Pelkäävätkö teknologian edustajat oikeasti humanisteja?” kuvaa sitä ikävää kuilua, joka taas näyttää syvenevän humanististen tieteiden ja tekniikan välillä. ”Milloin kilpaillut markkinat toimivat?” pohtii markkinoita korostavat talouden hyviä ja huonoja puolia. ”Mihin me SOTEa tarvitsemme?” on yhdessä Martin kanssa kirjoitettu pohdinta SOTEn taustalla olevasta muutosideologiasta. ”Professori ei moralisoi yrityksiä” pohtii yritysten moraalia. Kyse on hyvin ristiriitaisesta asiasta. Toisaalta yritykset laativat hienoja arvoja ja periaatteita, mutta käytäntö on usein aivan muuta. ” Osaammeko tehdä valintoja?” kuvaa valintojen vaikeutta silloin, kun valinnat ovat aidosti vaikeita. Emme ole niin rationaalisia kuin kuvittelemme.
Onnellisuus
Onnellisuuksien oivaltaja -kirjani on herätti keväällä paljon huomiota. Toivottavasti kirja vastaa lukijoiden ja kustantajan odotuksia. Onnellisuus on jatkuvasti ajankohtainen. Sovin juuri haastattelun onnellisuudesta. Monia järkytti se, että Suomi todettiin maailman onnellisimmaksi maaksi. Tämä on järisyttävää! Kuinka sellainen on mahdollista? Miten meistä on tullut maailman onnellisin maa?
Ulkoisten tekijöiden tärkeyttä ovat korostaneet monet poliittiset liikkeet, kuten kommunismi ja sosialismi – ja myös kapitalismi. Tämä ulkoisten tekijöiden korostaminen näkyy vahvasti myös vuosittain tehtävissä Global Happiness -raporteissa. Onnellisuus on päätelty muun muassa eliniän pituuden, korruption vähäisyyden, kansantulon ja sosiaalisen tuen perusteella. On paradoksaalista, että tutkijoiden laatimat onnellisuuden kaavat jättävät vain 10 % ympäristölle ja kuitenkin onnellisiksi on kuvattu maat, kuten Suomi, jossa juuri ulkoiset asiat toteutuvat parhaiten.
Politiikan ihmeitä
Presidentti Trumpin politiikasta voisi kirjoittaa pitkään, mutta tyydyn vain lyhyesti huokailemaan. En edelleenkään käsitä, miksi Trumpilla on niin paljon kannattajia. Jos minun edustajani jäisi kiinni yhdestä valheesta, seuraavissa vaaleissa en häntä äänestäisi. Trump on valehdellut tuhansia kertoja. Monenlaisia selityksiä hänen suosioonsa olen lukenut, mutta mikään niistä ei aivan vakuuta. Olen kuitenkin huomannut, että kirjani Vaihtoehtoisia faktoja – miksi valehtelemme on yhä ajankohtainen.
Kiukuttelevat teinit
Ylen verkkosivulla oli jokin aika sitten tällainen kysymys: saako kiukuttelevalle teinille suuttua? En katsonut, mitä tuohon kysymykseen vastattiin, mutta vastaanpa itse. Miksi vain teini-ikäisillä, noin 14 – 18 -vuotiailla nuorilla olisi yksinoikeus kielteisten tunteiden näyttämiseen? Kenen pokka pitää niin, että on aina loputtoman rauhallinen tuollaisissa tilanteissa? Oikuttelevan teinin on hyvä nähdä, että hänen käytöksensä herättää aidosti suuttumusta. Tietenkin aikuisen – ja yhtä lailla myös teinin – on opittava hillitsemään itsensä. Suuttumisen jälkeen vanhemman on otettava asia puheeksi. Ei oikuttelu ja kiukuttelu ole jotenkin automaattisesti teini-ikään tai nuoruuteen kuuluva asia tai jotakin sellaista, mikä tuossa iässä pitää hyväksyä.
Myönnän, että näkemykseni perustuu siihen, että en ennen aikuisikää nähnyt kotikylässäni tai suvun piirissä yhtään oikuttelevaa teiniä. Sellaisen näin vasta aikuisena kaupunkilaiskodissa. Se tuntui hyvin oudolta. Miksi tuollaista sallitaan? No, ajat ovat muuttuneet. Silti on hyvä muistaa, että puberteetti-iän kriisissä on paljon kulttuurin paineita ja odotuksia mukana. On hienoa, että lapset ja nuoret eivät joudu varhain tekemään raskasta työtä kuten yhä monissa maissa tapahtuu, mutta miksi odotamme, että nuoruuteen kuuluu automaattisesti kiukuttelua?
Peruskoulun kehittäminen kaipaa realismia
Opetusministeriön asettama työryhmä on pohti peruskoulun uudistamista (AL 17.2). Työryhmän tavoitteet olivat hienoja, mutta kovin epärealistisia. Kukaan ei periaatteessa vastusta ideaa, että ”oppilaiden erilaiset tarpeet huomioidaan paremmin ja että heille tarjotaan yksilöllisiä tapoja oppimiseen. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi eri tiloissa ja ryhmissä tapahtuvaa opetusta”. Jos luokassa on 20 – 25 oppilasta, yksilöllinen opetus vaatii opettajalta kohtuuttoman paljon. Hänen pitäisi pystyä tarjoamaan 20 oppilaalle jotakin aivan omaa ja erityistä. Kun kyse on peruskoulun oppilaista, heiltä edellytetään suurta viisautta ja kykyä tunnistaa taitonsa, jotta he saisivat ”kiinnostuksensa mukaiset valmiudet työelämään”. Jälleen ratkaisuna on ”lisää teknologiaa”. Kenties jokainen opiskelee jo aivan alusta lähtien oman laitteensa välityksellä omaan tahtiinsa. Kaikkein idealistisin ja epärealistisin koululle annettava tehtävä on mielekkyyden ja motivaation tarjoaminen. Kenties koulun tulee panostaa myös elämän mielekkyyteen eikä vain oppimisen mielekkyyteen. Yleinen mielekkyys ja oppimisen mielekkyys ilman muuta ovat yhteydessä toisiinsa.
Tuloksena on ”uusi ja oikea näkemys tasa-arvosta”. Todellisuudessa yksilöllisestä opetuksesta tulevat hyötymään ne, joilla on keskimääräistä parempi kotoa saatu motivaatio ja oppimisvalmiudet. Tämä uusi peruskoulu ratkaisee kaiken. Se antaa elämälle mielekkyyden, oppimiselle motivaation ja kullekin oppilaalle juuri hänelle sopivat valmiudet työelämään. Kyse on kuitenkin peruskoulun oppilaista.
Toivoisin, että perustettaisiin työryhmä, joka konkreettisesti kuvaa sen, miten opettaminen tapahtuu ja millaisia lisäresursseja tällainen malli edellyttää. Niin hyvin koulutettuja ja taitavia kuin Suomen opettajat ovatkin, tällaista ei saa sälyttää heidän harteilleen ilman tarkkaa ohjausta ja oppimisedellytysten luomista. Tasa-arvo toteutuu parhaiten, kun perheisiin kohdistuvaa sosiaalista ja aineellista tukea lisätään.
Helsingin yliopistossa tehty tuore tutkimus kertoo, että epäilyni puoli vuotta sitten osuivat oikeaan. Omaehtoisuutta korostava opetus on monille liian vaativaa.
SOTEn vaikutukset riippuvat lääkärien määrästä ja työtavasta
Olen katsellut joitakin SOTE-väittelyjä. Keskustelujen perusteella SOTEn tulevaisuus jäi täysin auki. Sekä hallituksen että opposition edustajat puhuivat kauniisti tavoitteista mutta siihen yksimielisyys jäikin. Lääkärille pääsyn nopeutuminen ja helpottuminen nousi keskustelussa kaikkein tärkeimmäksi asiaksi. Kukaan keskustelijoista ei viitannut lääkärien määrään tai työtapaan, joiden pitäisi olla aivan olennaista SOTEn onnistumisen kannalta. Koko asia on mielestäni hyvin yksinkertainen. Lääkäreille pääsee nopeammin, jos heidän määräänsä huomattavasti lisätään. Se tosin lisää kustannuksia eivätkä kustannukset liity pelkästään lääkärien palkkaamiseen, vaan tarvitaan myös työtiloja, välineitä ja todennäköisesti lisää hoitajia. Vain jos lääkärien palkkaaminen halpenee, kustannukset säilyvät suunnilleen entisellään.
Toinen vaihtoehto on vähentää lääkärien työstä kaikkea sellaista, mikä ei liity välittömään potilastyöhön. Se edellyttää hyviä tietojärjestelmiä ja muun työvoiman käyttöä. Nekin maksavat. Kolmanneksi lääkärin tapaamiseen käytettyä aikaa potilasta kohden voidaan lyhentää. Silloin sairaanhoitajien tulee ottaa nykyistä enemmän vastuuta potilaista. Lääkärin ja koko organsiaation työtapoja kehittämällä on periaatteessa mahdollista saada sekä säästöjä että lisää toivottuja lääkäritapaamisia.
Pelkkä hallintomalli ei vaikuta lääkärille pääsyyn, korkeintaan tasaa jonoja eri alueiden välillä. Potilaiden kannalta on sama, onko kyseessä yksityinen yritys vai maakunnan järjestämä yksikkö. Hän tuskin osaa edes tehdä eroa näiden välille silloin, kun ne tarjoavat hyvin samanlaisia palveluita. Jos lääkärien määrä ei kasva, lienee sama, missä he ovat. Jos lääkärien tehtävät ovat samoja, miksi yksityinen tai julkinen olisi keskimäärin toista tehokkaampi?
Yhteiskunnan kannalta asia ei ole sama. Yritykset haluavat tehdä voittoa, joka voi suurelta osin siirtyä ulkomaille pois koko järjestelmästä. Myös tehokas verosuunnittelu voi vähentää yhteiskunnan saamia tuloja. Koska lisäksi kyseessä on liiketoiminta, se edellyttää hoidon tehokasta markkinointia ja riittävää potilasvirtaa. Tästä esimerkiksi Yhdysvalloissa on riittävästi ikäviä esimerkkejä. Jotta näin ei kävisi, se taas vaatii tehokasta johtamista ja valvontaa.
Yksityiset hoitoalan yritykset korostavat, että niiden toiminta on tehokasta ja joustavaa. Tämä pitää jossain määrin paikkansa, mutta on syytä muistaa, että julkisella puolella tehtävät ovat laajempia ja vaativampia. Olisi outoa, jos yhteiskunnan suoraan rahoittamat palvelut eivät tasapuolisessa kilpailutilanteessa toimisi luovasti, kokeilisi ja tekisi uudistuksia.
Verojen välttäminen
Minulta kysyttiin juuri tänään, miksi ihmiset, joilla on eniten varaa maksaa veronsa, vaivautuvat kaiken maailman keinoihin välttääkseen niiden maksamista? Miksi rikkaille ylipäätään on tärkeää kaikin keinoin varjella omaisuuttaan, vaikka he muutoin käyttävät rahojansa huvijahteihin, kartanoihin tai muihin ylellisyyksiin, joita eivät oikeasti tarvitse.
”Ei kannata tehdä työtä” sanovat ne, joilta verot vievät puolet tuloista. Onhan kuitenkin, hyvänen aika sentään, puoletkin paljon rahaa suurista palkoista. Olen aina kuvitellut, että ne työt, joista maksetaan hyvin, ovat haastavia ja mielenkiintoisia. Eivät ne sitten kuitenkaan ole, koska kaikki on rahasta kiinni.
Liekö kellään minulle esitettyyn kysymykseen hyvää vastausta. Ihmisellä on loistava taito oikeuttaa omat pyrkimyksensä ja tekonsa. Kun elää samanlaisten ihmisten piirissä, se lisää asian oikeutusta ja hyväksyttävyyttä. Vertailukin kohdistuu toiseen varakkaaseen henkilöön. Raha ja tavara ovat myös oman arvon mittoja. Entä jos rahan keräily on samanlaista kuin mikä tahansa muunkin keräily? Tulee pakkomielle täydentää ”kokoelmaa” ja jatkaa rahan hankkimista.