Olin Maarit Tastulan haastateltavana 28.12. Seitsemäs taivas -ohjelmassa. Itselleni jäi myönteinen kuva, sillä Tastula on taitava haastattelija. Hän näkee paljon vaivaa ottaessaan selvää haastateltavasta. Omia esiintymisiä ei tee mieli katsella, sillä aina tulee mieleen asioita, joita olisi voinut sanoa paremmin. Positiivista palautetta on kuitenkin tullut. Juuri eilen eräs henkilö sanoi katselleensa kolme kertaa tuon ohjelman sen takia, että hän piti mielipiteistäni.
Sain tilaisuuden arvioida muutamia uusia kirjoja Tieteen päivillä 10.1. tiedekirjaraadin jäsenenä. Innostuin kirjoittamaan arvioita aika laajasti, niin laajasti, että sellaisten esittelyyn ei olisi ollut aikaa tilaisuudessa, jossa neljä henkilöä esitti tunnin aikana arvioita viidestä kirjasta. Nämä laajat arviot kirjoista löytyvät täältä. Raadissa piti antaa myös arvosana yhdestä viiteen. Annoin viitosen, eli täydet pisteet, Valomerkistä ja muista nelosen. Arvioitavat kirjat olivat
- Annamari Vänskä: Muodikas lapsuus
- Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia
- Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot
- Jussi Laitinen: Valomerkki
- Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja
Viimeistelen parhaillaan kahta onnellisuuskirjaa, joista toinen, Onnellisuuden esteet tulee keväällä Minervan kustantamana, toinen Onnellisuuden käsikirja Perussanomalta. Kummassakin kirjassa näkyy lisääntyvä kriittisyyteni onnellisuuden ohjeita kohtaan. Suurin osa ohjeista menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tämä tietenkin pätee kaikkeen muuhunkin hyvinvointia koskevaan tietoon. Tarjolla on paljon asiallisia lehtiä, jotka ovat täynnä ohjeita terveydestä ja ihmissuhteista. Niitäkään ohjeita ei noudateta.
Työurien pidentämisen jatkuva korostaminen ärsyttää. Kirjoitin siitä Aamulehteen pienen kommentin. Palkatun työn määrä vähenee tasaisesti muuallakin kuin Suomessa, kuten Ari Ojapelto kirjoitti Aamulehdessä 16.1. Miksi ihmeessä työuria pitää pidentää, koska työn määrä vähenee? Onko ajatuksena se, että niistä, jotka nyt ovat työttömänä tai sairaseläkkeellä, ei enää saada mitään irti? Heitä on lähes puoli miljoonaa, mikä on suuri luku. Työuria pitää siis lyhentää, jotta kaikille riittäisi työtä edes 60 ikävuoteen. Työtä on mahdotonta taikoa, koska automaation osuus lisääntyy ja koska työ siirtyy pois Suomesta. Lyhentäminen tehdään parhaiten lyhentämällä työpäiviä. Esimerkiksi Hollannissa puolipäivätyötä tekee lähes puolet työssä käyvistä. Myös Ruotsissa osapäivätyön osuus on paljon suurempi kuin Suomessa. Ammattiliittojen tulisi tässä antaa periksi. Mitään pakkoa ei tarvita, sillä vapaaehtoisuuden pohjalta päästään eteenpäin. Kunhan annetaan houkuttelevia mahdollisuuksia.
Samalla sopii ihmetellä sitä, miksi oppisopimuskoulutusta ei haluta uudistaa Saksan mallin mukaisesti. Eihän ole mitään järkeä siinä, että työtä opettelevalle maksetaan lähes samaa palkkaa kuin ammattitaitoiselle työntekijälle. Tässä ammattiyhdistys jarruttaa oudosti muutoksia. Jos tämä toimii Saksassa, miksei se toimisi meilläkin? On aivan järjetöntä maksaa oppilaalle melkein kuin ammattitaitoiselle työntekijälle. Eikö tämä ole loukkaus ammattinsa osaavia kohtaan? Saksassa oppilaat saavat noin 750 euroa koulutuksensa aikana. Sen jälkeen palkka tietenkin nousee sopimusten mukaisiksi. Miksi näin ei voida Suomessa tehdä?
Katselin 18.1. A-talkin keskustelua oppilaiden luvattomien poissaolojen kontrolloimisesta. Mukana oli kaksi rehtoria, joista toinen oli Lempäälästä. Lempäälässä eräät vanhemmat on haastettu oikeuteen, koska he eivät huolehtineet lapsensa koulunkäynnistä. Lapsi oli ollut vuoden poissa ilmoittamatta mitään syytä. Lisäksi keskustelussa mukana oli oppilaiden ja Vanhempainliiton edustaja. Kyse on moniulotteisesta asiasta, sillä kulttuuri on monin tavoin muuttunut. Kun ennen oli itsestään selvää, että koulu opettaa tietoja ja taitoja, nyt koululle on sälytetty paljon kasvatusvastuuta. Tätä vastuuta vanhemmat ovat luovuttaneet sekä tietoisesti että torjumalla oman vastuunsa.
Entisajan koulua ei tarvitse ihannoida, mutta hyvää oli se, että vanhempia pidettiin vastuullisina. Siitä ei voinut vapautua. Ei myöskään ajateltu, että koulussa pitäisi olla hauskaa. Sellaista ajatusta pidettiin kummallisena. Koulussa oli yleensä tylsää, mutta siellä opittiin. Nyt koulussa pitäisi viihtyä ja oppia. Näitä kahta on vaikea sovittaa yhteen. Kansainvälisissä vertailuissa tulosten mukaan ne maat pärjäävät parhaiten, joiden kouluissa painotetaan oppimista eikä viihtymistä. Malliksi on tarjolla Ruotsi, jonka kouluissa ilmeisesti viihdytään paremmin kuin Suomessa. Tosin Ruotsin koulujen oppimistulokset ovat kovin vaatimattomia Suomeen verrattuna.
Olen samaa mieltä rehtorien kanssa siitä, että ilman selkeitä ja riittävän tiukkoja sääntöjä koulu ei voi toimia. Rangaistusten tulee olla kohtuullisia, mutta kuitenkin sellaisia, että niillä on jotakin vaikutusta. Pelkkä voivottelu ei auta. On lasten oma etu, että he ovat oppitunneilla mukana ja että he eivät häiritse oppitunteja tai haistattele opettajille. Aivan varmasti opettajat haluavat lasten parasta. He tietävät, että koulun avulla lapset pääsevät elämässä eteenpäin. Kaikkien etujen pitäisi olla itsestään selvästi yhteneväisiä.
Myös keskustelussa mukana olleen oppilaan ajatukset olivat järkeviä. Hän korosti yhteistyön merkitystä. Oppilaiden tulisi olla mukana pohtimassa näitä hankalia asioita. Jos heidät saadaan mukaan sopimaan yhteisistä säännöistä ja niiden noudattamisesta, on otettu iso askel eteenpäin. Sen sijaan Vanhempainliiton edustajan ajatuksista en saanut otetta. Hänellä ei ollut konkreettisia ehdotuksia. Kehotukset ”lisää terapiaa, lisää ohjausta ja lisää yhteistyötä” eivät vielä riitä ongelmien ratkaisuksi. Oliko hänen tehtävänsä puolustaa vanhempia? Tuskin Vanhempainliitto tällaista vaatii, vai vaatiiko? Hänellä oli yksi konkreettinen esitys: Vanhempien ei pidä sallia opettajien haukkumista kotona. Tällaisia konkreettisia ohjeita ja sääntöjä kaivataan.
Eri lehdissä on ollut paljon kirjoituksia kielteisestä suhtautumisesta maahanmuuttajia tai muuten erilaisilta näyttäviä ihmisiä kohtaan. Aihe on tärkeä ja keskustelun arvioinen. On näköjään yksi asia, jossa saa ihan vapaasti moralisoida! Torjuntaan tai ilkeyksiin syyllistynyt henkilö on vastuussa teoistaan eikä hänen anneta käyttää mitään alibeja. Hyvä niin. Kirjoitin tästä aiheesta Aamulehteen oheisen jutun.
Fiksu ihminen on kaikkiruokainen. Tähän tulokseen on tulee, kun lukee ministerien kuvausta musiikkimaustaan (hiljattain Helsingin Sanomissa). Kaikki olivat kaikkiruokaisia. Onko todella niin, että ihmiset pitävät yhtä lailla kaikenlaisesta musiikista, kaikenlaisista elokuvista ja kaikenlaisesta ruoasta? Eivätkö he uskalla heittäytyä elitistisiksi? Pelkäävätkö he vieraannuttavansa osan kannattajistaan. Minä en ole kaikkiruokainen missään. Musiikkimakuni on hyvin kapea, samoin ruokamieltymykseni ja elokuvaharrastukseni. Olenko siis jotenkin toivottaman rajoittunut ihminen? Ehkäpä niin.