Miten minusta tuli positiivinen psykologi?

Omien valintojen ja kiinnostusten juuria on vaikea tavoittaa. Taustalla on aina peritty temperamentti, mutta myös ympäristötekijät vaikuttavat. Koulussa minua kiinnostivat historia ja psykologia. Yhtenä uran valinnan sytykkeenä oli Eino Kailan teos Persoonallisuus, jonka luin matkustaessani varusmiespalvelukseen Ouluun syksyllä 1963. Valitsin psykologian alakseni lähtiessäni opiskelemaan Tampereen yliopistoon (silloin Yhteiskunnallinen korkeakoulu). Opiskellessani toista vuotta psykologian laitokselle tuli opettajaksi Fullbright-professori Olaf W. Millert, joka houkutteli minut lähtemään Yhdysvaltoihin lukuvuodeksi 1966-7. Valintansa perusteeksi hän sanoi, että olin kuulemma ainoa, joka nauroi hänen vitseilleen! Millert kehotti minua lukemaan Viktor Franklin kirjoja, joista pidin kovasti. Varmaan myös hänen positiivinen persoonallisuutensa vaikutti kiinnostuksiini. Hän ei ollut innostunut “negatiivisesta psykologiasta”, sillä hänen mentorinsa oli Gordon Allport, viime vuosisadan puolivälin positiivisen psykologian edustaja. Tuo aika oli vielä psykoanalyysin kulta-aikaa.

Ensimmäinen kiinnostuksen kohteeni olivat mielisairaalapotilaat, siis tyypillinen “negatiivisen psykologian” tutkimuskohde. Harjoittelin Hattelmalan sairaalassa Hämeenlinnassa eivätkä kokemukseni sen ajan hoidosta olleet kovinkaan myönteisiä. Yksi ensimmäisiä ostamiani kirjoja oli Benjamin ja Dorothea Braginskyn ja Kenneth Ringin kirjoittama Methods of madness. The mental hospital as a last resort (Hulluuden metodit. Mielisairaala viimeisenä turvapaikkana). En enää muista, mistä sen sain käsiini, mutta ostin sen heti ilmestymisvuonna (1969) ja innostuin kovasti. Sen pohjalta lähdin samana vuonna tekemään lisensiaatintutkimustani.

Kirjan nimi ei ole positiivinen, sillä siinä puhutaan viimeisestä turvapaikasta. Nimi heijasti tuon ajan yleistä käsitystä, jonka mukaan mielisairaan kohtalo oli ankea, sillä tutkimusten mukaan mielisairaalaa pidettiin vankilaa pahempana paikkana. Mielisairaaloissa potilaan tila yleensä pikemminkin huononi kuin parani, jos siellä oltiin useita kuukausia ja jopa vuosia. Sairaalasta tuli monille hänen viimeinen turvapaikkansa. Kirjan sisällössä viehätti sen uusi näkökulma. Nuorta tutkijaa miellytti tapa, jolla siinä haastettiin vallitsevat käytännöt ja ajattelutavat.

Kirjan tekijöiden mukaan mielisairaalapotilas ei ole passiivinen, hoitajien tahtoon mukautuva irrationaalinen olento, vaan hän pystyy kontrolloimaan omaa elämäänsä jopa mielisairaalassa. Hän ei ole tahdoton uhri, vaan pystyy “toteuttamaan itseään” jopa mielisairaalan karuissa olosuhteissa. Hän haluaa elää mukavaa ja miellyttävää elämää aivan samoin kuin kaikki muutkin ihmiset. Tämä tavoite on usein aivan vastakkainen sille, mitä hoitohenkilökunta haluaa. Henkilökunta haluaa potilaiden ottavan vastuuta itsestään ja luopuvan harhoistaan. Mielisairaat toimivat kuitenkin hyvin samaan tapaan kuin ihmiset mielisairaalan ulkopuolella eivätkä siten kuin hulluilta olisi syytä odottaa.

Tämä tulkinta oli siten aivan toisenlainen kuin se, joka tuohon aikaan vallitsi. Mielisairaat nähtiin poikkeavina ihmisinä, joilla myös motiivit olivat muihin verraten outoja. He eivät hallinneet itseään, vaan vaativat jatkuvaa huolenpitoa. Niinpä heidät yleensä asetettiin holhouksenalaisiksi. Kun pääasiallinen diagnoosi oli skitsofrenia eli jakomielitauti, jo tuo nimike kuvasi sitä, miten toivottomasta tilasta oli kysymys. Lääkkeet lievittivät oireita mutta kuntoutuksesta ei juuri puhuttu. Tuolloin niin yleinen suojatyö pikemminkin laitostutti potilaita.

Kirjoittajat uskoivat, että potilaat haluavat ja pystyvät vaikuttamaan omaan elämäänsä. Heidän toiveensa ja pyrkimyksensä oman elämänsä suhteen olivat aivan samoja kuin kenellä muulla tahansa. Kuvaus, jonka mukaan he olivat alistuvia ja johdateltavia olentoja, oli virheellinen. Ne keinot, joita he käyttivät oman elämänsä hallintaan, eivät useinkaan olleet suoria, vaan usein huomaamattomia mutta silti tehokkaita. Suora kapinointi ei auttaisikaan mitään, vaan johtaisi vahvempaan lääkitykseen, sillä se tulkittaisiin sairauden oireena.

Nämä kriittiset ajatukset eivät olleet uusia, sillä esimerkiksi Thomas Szasz oli jo usean vuoden ajan ankarasti arvostellut mielisairaalahoitoa, samoin mm. Ronald Laing Englannissa ja Franco Basaglia Italiassa. He näkivät mielisairaalahoidon yhteiskunnan harjoittamana kontrollina, jonka tavoite oli saada poikkeavat ihmiset kuriin. Szasz käytti ilmaisua ”mielisairauden myytti”, jolla hän tarkoitti sitä, että puhe mielisairaudesta on analogia, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Poikkeava käyttäytyminen ei ole sairautta, vaan kyse on elämisen ongelmista, jollaisina niitä tulee käsitellä.

Braginskyt ja Ring osoittivat tutkimuksillaan, että mielisairaalapotilaiden toimintaa voidaan kuvata sopeutumistyyleillä, jotka vastaavat heidän aikaisempia elämänvaiheitaan. Potilaat vastaavat omalla omintakeisella tavalla kysymykseen “Miten mielisairaalassa pärjää parhaiten ja miten siellä voi elää hyvää elämää?”. Tutkijat erottivat kolme sopeutumistyyliä, joita käyttävät he nimesivät osastolaisiksi, sosiaalisiksi ja työläisiksi. Osastolaiset halusivat olla omissa oloissaan eivätkä olleet kiinnostuneita terapiasta tai työn tekemisestä. Sosiaaliset taas hakeutuivat toistensa seuraan ja kävivät usein vilkkaita keskusteluja monista asioista. Työläiset hakeutuivat työhön ja käsillä tekemiseen ja kokivat sen omakseen. Muut asiat eivät heitä sanottavasti kiinnostaneet.

Kävi myös ilmi, että monet halusivat välttää sairaalasta lähtemistä, koska sairaalan ulkopuolella ei ollut heille mitään tarjolla. Monen potilaan elämä oli tasapainoilua oman psyykkisen tilan suhteen. Toisaalta oli oltava niin vähän oireita, että saattoi olla avoimella osastolla ja toisaalta oli ilmaistava riittävästi oireita, ettei tarvinnut lähteä sairaalasta. Tutkijat osoittivat, että eri tavoin järjestetty potilashaastattelu laukaisi erilaisia oireita. Jos psykiatri arvioi potilaan mahdollisuuksia lähteä sairaalasta, oireita oli huomattavasti enemmän kuin jos arvioitiin hänen oikeuttaan jatkaa avo-osastolla.

Kyseessä ei ollut harkittu toimintastrategia niin, että potilas olisi mielessään tuuminut: “Nyt minun täytyy esiintyä siten kuin hullulta odotetaan, jotta minun ei tarvitse lähteä sairaalasta.” Eivät tavallisten ihmisen strategiatkaan ole aina tietoisia, vaan usein hyvin automaattisia. Kuitenkin potilaat osasivat kysyttäessä ilmaista toiveensa, joita heidän toimintansa vastasivat.

Tämä lähestymistapa ohjasi omaa toimintani sekä tutkijana että kuntoutustyön kehittäjänä. Pääsin mukaan Sopimusvuori ry:n terapeuttisten yhteisöjen toimintaan vuonna 1971 ja 1980-luvun alussa sain vastuulleni Valtakunnallisen skitsofreniaprojektin puitteissa tehtävän pitkäaikaispotilaiden kuntoutukseen liittyvän tutkimus- ja kehittämistyön. Kannustavana opastajana minulla oli psykiatrian professori Erik Anttinen, jonka termi “katteellinen optimismi” miellytti minua. Tällä hän tarkoitti sitä, että kuntoutuksessa ja elämässä optimismin on aina oltava mukana, mutta myös realismia tarvitaan. Ihmiselämään mahtuu sekä nousuja että laskuja. Anttinen – ja koko Sopimusvuori – edusti siis positiivista psykologiaa, joskaan tuota käsitettä ei tietenkään silloin tunnettu.

Englannista peräisin oleva Maxwell Jonesin kehittämä terapeuttisen yhteisön idea tarjosi 1960-luvulta alkaen positiivisen vaihtoehdon psykiatriseen hoitoon ja kuntoutukseen. Lähtökohtana oli tasa-arvoinen potilaiden ja henkilökunnan vuorovaikutus ja usko siihen, että myös mielisairaiksi nimetyissä ihmisissä on voimavaroja, kun heille annetaan mahdollisuuksia. Vastuullisuus, aktiivisuus ja yhdessä toimiminen olivat niitä periaatteita, joiden varaan toiminta rakentui. Uutta suhtautumista kuvasti myös se, että yhteisöön kuuluvat olivat jäseniä, asukkaita tai asiakkaita, kuten heitä Sopimusvuoressa nimettiin. (Jälkikäteen voi pohtia, oliko asiakas hyvä nimi, mutta siihen päädyttiin.)

Halusin tutkimuksessani suoraan kysyä potilailta, mitä he ajattelivat elämästään ja miten he arvioivat omia ominaisuuksiaan. Tuolloin yleinen tapa tutkimuksissa oli se, että potilaita tarkkailtiin ja haastateltiin, jonka jälkeen psykiatri teki heistä kliinisen arvionsa. Potilaiden kykyyn arvioida omaa tilaansa ei juuri luotettu. Näistä potilaisiin kohdistuvista tutkimuksista siirryin vähitellen myös tavallisten ihmisten tutkimiseen. Minua kiinnostivat ongelmien ohella myös heidän vahvuutensa. Laadin sellaisia uusia mittareita, joilla näitä vahvuuksia oli mahdollista saada esiin.

Seuraavassa esimerkkejä niistä tutkimustuloksista, joita yli 40 vuoden aikana olen saanut.

Mielisairaalapotilaiden kokemukset sairaalasta (1969)

Lisensiaattityössäni haastattelin 90 potilaan kokemuksia sairaalasta. Kysyin muun muassa heidän tyytyväisyyttään sairaalassaoloon. Kun heidän vastauksensa muunnettiin prosenteiksi asteikon maksimista, potilaat olivat 75-prosenttisesti tyytyväisiä kohteluunsa. Hoito ja ruoka olivat 65-prosenttisesti tyydyttäviä, mutta tovereista ei ollut kovin paljon iloa (58 %). Vain ajan kulumisesta annettiin kielteiseen suuntaan painottuva arvio (46 %).  Tämä tulos siis tarkoittaa, että potilaat olivat melko tyytyväisiä elämäänsä. Järkevää tekemistä oli sairaalassa vaikea löytää. Se oli hoitohenkilökunnan ja potilaiden yhteinen ongelma.

Minulle oli kuitenkin yllätys, että yleiskuva oli näinkin positiivinen. Odotin, että arviot olisivat olleet kielteisempiä. Aivan samoin kuin Braginskyn tutkimuksessa moni potilaista ei halunnut lähteä sairaalasta, koska siitä oli tullut heille, jos ei viimeinen turvapaikka, niin ainakin kiinni pitämisen arvoinen turvapaikka. Muuta ei ollut silloin tarjolla. Moni oli menettänyt kotinsa.

Toinen tärkeä havainto positiivisen psykologian näkökulmasta oli se, että potilaiden arviot vaikuttivat hyvin realistisilta. Heillä oli siis aivan ilmeisesti oireiden ohella hyödyllisiä taitoja ja vahvuuksia.

Aito onnellisuus

Kirja-arvostelu, Markku Ojanen

Martin E.P. Seligman: Aito onnellisuus. Art House.

Martin Seligman on jo lähes 50 vuoden ajan tuonut uusia merkittäviä ideoita psykologian tutkimukseen. Tehdessäni väitöskirjaani 1970-luvun alussa innostuin opitun avuttomuuden (learned helplessness) ideasta, joka sopi kuin nakutettuna laitostuneen pitkäaikaispotilaan kuvaan. Sen mukaan kyvyttömyys vaikuttaa siihen, mitä omassa elämässä tapahtuu, johtaa passivoitumiseen. Seurauksena on masennuksen kaltainen tila. Seligman kuitenkin osoitti, että onnistumiset vahvistavat sekä eläimiä että ihmisiä niin, että he kestävät pahojakin epäonnistumisia.

Vähitellen Seligmanin teorioissa alkoivat painottua yhä enemmän ihmisen selviytymistä ja vahvuuksia luonnehtivat tekijät. Opitun avuttomuuden teoria oli aluksi hyvin behavioristinen, toiminnan konkreettisia seurauksia korostava, mutta vähitellen myös kognitiot tulivat teoriaan mukaan. Seligmanin mukaan yksilön reaktioihin vaikuttaa merkittävästi hänen tulkintansa siitä, mitä hän näkee ja kokee. Käsite tulkintatyyli (explanatory style) kuvasi yksilön suhtautumista siihen tilanteeseen, jossa hänelle tapahtuu jotakin. Myönteiselle tulkintatyylille on ominaista optimismi, jolloin ihminen tulkitsee vastoinkäymiset tilapäisinä, ulkoisina ja ohimenevinä ja onnistumiset kestävinä, sisäisinä ja yleisesti tai laajasti persoonallisuutta kuvaavina. Tutkimukset ovat osoittaneet, että optimismi liittyy moniin arkielämän kannalta myönteisiin tuloksiin ja seurauksiin. Mikä parasta, optimismia voi oppia, vaikka taipumukset viittaisivat pessimismiin. Aito onnellisuus -kirjassa on runsaasti esimerkkejä optimismiin ja pessimismiin liittyvistä tutkimuksista.

Näistä ideoista ja tutkimuksista oli lyhyt matka positiiviseen psykologiaan, jonka isähahmona Seligmania aiheellisesti pidetään. Positiivisessa psykologiassa tutkitaan tieteellisesti ihmisen myönteisiä tunteita, ominaisuuksia sekä instituutioita ja ympäristöjä. Kyse ei ole positiivisesta ajattelusta, jonka juuret ovat jo antiikissa ja johon liittyvää populääripsykologista kirjallisuutta on julkaistu 1800-luvulta lähtien. Seligman arvostelee voimakkaasti “mätä omena” -tulkintoja, joita hän näkee perisyntiajattelussa sekä varsinkin psykoanalyysissä, johon hän kirjoituksissaan kohdistaa ankaraa kritiikkiä. Psykoanalyysi edustaa “negatiivista psykologiaa”, josta on korkea aika päästä irti. “Niin merkilliseltä kuin Freudin ajattelu jyrkästi esitettynä vaikuttaakin, se on löytänyt tiensä psykologien ja psykiatrien vastaanotoille, ja niinpä potilaat luotaavat siellä päivittäin menneisyydestään kielteisiä yllykkeitä ja tapahtumia, jotka ovat muovanneet heidän persoonallisuuttaan” (s. 10).

Seligman moittii tulkintoja, joissa ihmisestä halutaan väkisin tehdä olento, joka tekee kaiken itsekkäistä motiiveista. “Hyvyyden taustalla täytyy olla jokin salattu, kielteinen vaikutin, jotta tutkimus voisi saada akateemista arvoa” (s. 11). Esimerkiksi hyllyssäni olevissa psykologian perusteita kuvaavissa oppikirjoissa on yleensä parikymmentä sivua ahdistuksesta ja peloista, masennuksesta ja aggressiivisuudesta. Siis jokaisesta näistä erikseen. Hakusanastosta sen sijaan ei löydy onnellisuutta, kiitollisuutta, tarkoitusta, toivoa, uskoa tai juuri mitään muutakaan myönteistä ihmisen ominaisuutta. Poikkeuksena on vain älykkyys, josta on paljon tekstiä. Kuitenkin tutkimusten mukaan ihmiselämässä on enemmän myönteisiä kuin kielteisiä tunteita. Lisäksi ihmiset arvioivat itseään hyvin myönteisesti ja näkevät tulevaisuutensa valoisana.

Kirja etenee näiden ohjelmajulistusten mukaisesti. Ensimmäinen osa käsittelee myönteisiä tunteita – siis muutakin kuin onnellisuutta, toinen osa vahvuuksia ja hyveitä ja kolmas arkielämään liittyviä kysymyksiä. Edelleen tuntuu oudolta, että monista kirjassa kuvatuista asioista on niin vähän aikaisempaa tutkimusta. Onnellisuudesta on tehty yksittäisiä tutkimuksia, mutta ne eivät muodostaneet yhtenäistä ohjelmaa tai kokonaisuutta. Kirjan ansiona onkin, että siihen on koottu positiivisen psykologian keskeisimmät tutkimustulokset aina vuoteen 2002 asti, jolloin kirja julkaistiin Yhdysvalloissa. Tutkimus on tosin räjähdysmäisesti lisääntynyt ilmestymisen jälkeen, mutta se ei suinkaan vähennä sen arvoa. Olen jo kauan pohtinut, miksi tämä valtava kiinnostus onnellisuuteen on näin tuore asia. Onnellisuutta on toki pohdittu antiikissa paljon ja tuo pohdinta on yhä pätevää, mutta laaja tutkimus on noin 15 vuoden ikäistä. Sitä ylemmäs pitää nostaa hattua Erik Allardtille, jonka johdolla tehtiin pohjoismainen onnellisuustutkimus vuoden 1970 taitteessa.

Seligmanin syyttävä sormi kohdistuu monissa kirjan kohdissa freudilaisuuteen, jonka ansiosta onnellisuuden pohdinnasta tuli pinnallista puuhaa. “Suuri osa hoitoajasta psykiatrien ja psykologien vastaanottohuoneissa … tuhrautui lapsuuden tarkkaan muisteluun” (s. 87). “Suuret lapsuustraumat saattavat vaikuttaa jonkin verran aikuisiän persoonallisuuteen mutta vain hädin tuskin havaittavissa määrin” (s. 88). Tämä on aika kovaa tekstiä ja mielestäni liiankin kärkevää. Monet onnellisuustutkijat väheksyvät ympäristötekijöiden merkitystä. Onnellisuuden yhtälöksi määritetään O = M + T + H, jossa M = määräytynyt marginaali, T = elämäntilanne ja H = omaehtoisen vaikuttamisen osuus. Käännös “määräytynyt marginaali” kuulostaa kankealta. Englanniksi se on yleensä “set point” tai “set range”. Luonteva käännös voisi olla onnellisuuden perustaso, jonka siis ajatellaan määräytyvän geneettisesti. Tavallisesti näiden suhteiksi esitetään 40 % + 10 % + 50 %, eli tilanteiden vaikutukset nähdään vähäisinä. Kun kuitenkin valtioiden väliset erot onnellisuudessa ovat erittäin suuria, tuo 10 % tuntuu pieneltä. Kannattaa muuttaa Moldovasta tai Nigeriasta Tanskaan, sillä silloin onnellisuuden pitäisi kohota aivan radikaalisti!

Kirjan kirjoittamisen jälkeen “set point” -ideaa onkin arvosteltu, sillä tutkimusten mukaan ihmiset eivät toivu niin helposti traumoista kuin viisi vuotta sitten ajateltiin. Esimerkiksi kipu, työttömyys tai läheisen menetys voivat vaikuttaa vuosikausien ajan. Myös elämässä tapahtuneet myönteiset asiat voivat hyvin pitkällä tähtäimellä kohottaa onnellisuuden tasoa. Asia on ilmaistava näin varovasti, sillä pitkäaikaista onnellisuuden seurantaa on tehty varsin vähän. Kehityspsykologinen tutkimus (mm. Lea Pulkkisen työryhmä Suomessa) kuitenkin osoittaa, että etenkin traumaattisilla kasvuolosuhteilla on merkittävä vaikutus tulevan hyvinvoinnin kannalta. Kasvatus- ja ympäristötekijöiden merkitystä on milloin liioiteltu, milloin väheksytty.

Kirjan yhtenä ansiona on, että se kuvaa hyveitä ja vahvuuksia. Näitten tutkimuksessa Seligmanilla on aivan erityisiä ansioita. Hän on työryhmineen päätynyt seuraaviin hyveisiin, joita arvostetaan kaikkialla maailmassa: viisaus ja tieto, rohkeus, rakkaus ja inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus sekä henkisyys ja transsendenssi. Seligman siis torjuu hyveisiin liittyvän suhteellisuuden. Missään lapsia ei opeteta valehtelemaan tai halveksumaan viisautta. Poikkeuksia voi olla, mutta ne syntyvät yleensä ääriolosuhteissa. Seligmanin työryhmä on laatinut laajan lomakkeen, jolla he jatkuvasti internetissä keräävät tutkimustietoa. Tutkimusryhmä on listannut 24 vahvuutta, joista mainittakoon esimerkiksi uteliaisuus, arvostelukyky, ystävällisyys ja kiitollisuus, jotka ovat samalla myös hyveitä. Tutkimusten mukaan nämä vahvuudet ja hyveet liittyvät vahvasti onnellisuuteen. Ne ihmiset, joilla näitä vahvuuksia on, ovat keskimääräistä onnellisempia. Tosin toistaiseksi tutkimuksen ongelmana on se, että vahvuuksien ja hyveiden arviot perustuvat itsearvioihin. Luonteva johtopäätös on, että hyveitä ja vahvuuksia edistämällä voidaan edistää sekä omaa että yhteistä onnea.

Positiivinen psykologia ei väheksy filosofien ja teologien opetuksia, vaan niitä halutaan hyödyntää. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, vaan aikaisempien sukupolvien löydöksistä voidaan oppia. Tieteellisessä psykologiassa on usein suhtauduttu pilkallisesti tällaisiin vanhoihin uskomuksiin. Uutta on myös se, että “negatiivisen psykologian” uskontokielteisyys on vaihtunut neutraaliksi ja jopa myönteiseksi. Uskonnollisuus ja henkisyys nähdään yhtenä vahvuutena muiden joukossa eikä neuroosien lähteenä. Uskonnon merkitystä ja jopa Jumalan olemusta Seligman pohtii kirjan loppupuolella kiinnostavalla tavalla. Uskontoihin liittyvä torjunta ei ole ollut psykologialle kunniaksi, sillä uskonnot ja yleensä arvot voivat olla ihmiselämässä hyvin tärkeitä ja ohjaavat heidän ajatteluaan ja toimintaansa. Uskonnollisiin ilmiöihin liittyvä tutkimus onkin positiivisen psykologian piirissä merkittävästi vahvistunut.

Kirjaa leimaa positiiviselle psykologialle ominainen optimismi. Juuri tähän on kohdistunut kritiikkiä. Esimerkiksi psykoterapeutti Richard Lazarus kysyy eräässä artikkelissaan näin: “miksi jatkuvaa onnellisuutta tulisi pitää oleellisena tai edes tärkeänä hyvän elämän kannalta”? Lazaruksen kritiikin ydin kuuluu näin: “Meidän ei pidä perääntyä näkemyksestä, jonka mukaan elämä on kamppailua useimmille ihmisille joskus ja muille ihmisille enimmäkseen”. Onko positiivisella psykologialla annettavaa ihmisille, jotka elävät hyvin vaikeissa olosuhteissa? Mielestäni on, sillä Seligman ja muutkin positiivisen psykologian edustajat karttavat liiallisia lupauksia. Usein vaikeuksissa päästään eteenpäin hyödyntämällä niitä vahvuuksista, joita kaikilla ihmisillä on. Yhä lisääntyvä tieteellinen tutkimus vahvistaa tätä näkemystä.

Aito onnellisuus on juuri sellainen teos, jota onnellisuustutkimuksen ja positiivisen psykologian “grand old manilta” voidaan odottaa. Tutkimustieto on tarkasti kohdallaan ja sen lisäksi Seligman uskaltaa panna itseään likoon ja kertoo paljon omasta elämästään ja maailmankatsomuksestaan. Kustantajaa on syytä kiittää siitä, että kirja on saatu käännettyä. Kirjassa esiintyvät termit ovat osaksi uusia ja olen niitä itsekin kääntänyt ja käyttänyt kirjoissani erilaisia vastineita. Olisi hyvä, jos näistä voitaisiin lähiaikoina päästä yhteisymmärrykseen.

Lazarus, R.S. (2003). “Author’s response. The Lazarus manifesto for positive and psychology in general”. Psychological Inquiry, 14, 173-189.

Kysymyksiä onnellisuudesta (2019)

Kysymyksiä onnellisuudesta. Mikä meitä suomalaisia onnellisuudessa kiinnostaa. 2019. Helsinki: Basam Books.
ISBN 978-952-7240-99-1

Onnellisuus on ollut Suomessa esillä jo yli 20 vuotta, eikä kiinnostus siihen ole hiipunut. Tästä kertoo se, että onnellisuuden tutkija, psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen on pitänyt onnellisuudesta satoja luentoja ja vastannut lähes viikoittain haastattelijoiden kysymyksiin. Vastauksensa Ojanen pyrkii perustamaan tieteellisiin tutkimuksiin.

Onneksi haastattelijat ja kuulijat eivät aina kysy aivan samoja kysymyksiä, vaan yllättävät tutkijan ja panevat harmaat aivosolut liikkeelle. Esimerkiksi kysymykset ”Tarkoittaako onnellisuus eri kielissä samaa? ja ”Ovatko älykkäät ihmiset onnellisia?” vaativat tunkeutumista tutkimusraporttien uumeniin. Mukaan mahtuu myös sellaisia tärkeitä kysymyksiä, joihin ei voida antaa yksiselitteistä vastausta: ”Onko aitoa onnea olemassa?” ja ”Tavoittelevatko ihmiset onnellisuutta?

Kysymyksiä onnellisuudesta -kirjan tavoitteena on kysymysten ja vastausten avulla antaa kuvaus siitä, mitä onnellisuudesta tiedetään. Vastaukset perustuvat viime vuosikymmenten laajaan tutkimukseen, joita Ojanen värittää omakohtaisilla kokemuksilla ja pohdinnoilla. Kirja haastaa lukijan itse pohtimaan, mistä onnellisuudessa ja onnen edistämisessä on kysymys. Ojanen ei tarjoa yksioikoisia onnellisuuden reseptejä vaan kertoo myös avoimesti ne varjopuolet, joita onnen tavoitteluun liittyy.

Esipuhe – Kysymyksiä onnellisuudesta (225 latausta)

Kysymyksiä onnellisuudesta. Mikä meitä suomalaisia onnellisuudessa kiinnostaa (2019) -kirjan esipuhe lukijalle.

Voiko persoonallisuus muuttua? (2019)

Voiko persoonallisuus muuttua? 2019. Jyväskylä: PS-Kustannus.
ISBN 978-952-451-941-0 • 14.4

Persoonallisuus – onko se pysyvä, muuttuva vai jotain siltä väliltä?

Olemme tottuneet ajattelemaan, että oma ja muiden persoonallisuus on kiveen hakattu – hyvine ja huonoine puolineen. Kun omat tai muiden piirteet ärsyttävät, alamme helposti miettiä, voisiko persoonallisuus sittenkin muuttua. Tarvitseeko sen muuttua?

Kirja kuvaa persoonallisuuden muutosta ja pysyvyyttä psykologiseen tutkimustietoon pohjautuen. Kirjassa pohditaan esimerkiksi, arvostammeko enemmän pysyvyyttä vai muutosta, millaisia asioita itse voimme tai emme voi muuttaa ja kuinka ympäristö vaikuttaa persoonallisuuden muokkaantumiseen. Muuttavatko esimerkiksi jatkuvat vastoinkäymiset persoonallisuutta? Entä työttömyys tai lapsen saaminen? Onko psykoterapialla vaikutusta persoonallisuuteen?

Markku Ojanen on psykologian emeritusprofessori, tietokirjailija ja luennoitsija. Ojasen keskeisimpiä tutkimusalueita ovat mielenterveys, terveyspsykologia, positiivinen psykologia sekä hyvinvointi ja onnellisuus.

Esipuhe – Voiko persoonallisuus muuttua? (168 latausta)

Voiko persoonallisuus muuttua? (2019) -kirjan esipuhe lukijalle.

Yle: Onnellisuustutkijan mukaan onneen riittää, kun perusasiat ovat kunnossa

Ulkomaillakin on kansainvälisen onnellisuuspäivänä 20.03. raportoitu jälleen, että Suomi oli jälleen YK:n onnellisuusraportin ykkönen (asiasta uutisoivat mm. CNN, DW, NYT).

YLE haastatteli Markkua tästä raportista:

Onnellisuustutkija, emeritusprofessori Markku Ojanen on iloinen ja onnellinenkin Suomen saamasta kärkisijasta YK:n raportissa. Vuodesta 2012 lähtien tehty kyselytutkimus antaa käsityksen ihmisten tyytyväisyydestä elämäänsä. Silti Ojanen suhtautuu raporttiin vuosi vuodelta varauksellisemmin.

Jutun voi lukea YLE Uutisten nettisivuilta.

Helsingin Sanomat: Suomalaisprofessori hämmästyi

Helsingin Sanomat haastatteli Markkua raflaavalla otsikolla “Brittitutkimuksessa selvisi, missä iässä ihminen on onnellisimmillaan – Suomalaisprofessori hämmästyi: ‘Tämä on todellinen pähkinä‘”:

Britit ovat onnellisimmillaan 16- ja 70-vuotiaina, kun taas keski-iässä heidän hyvinvointinsa sukeltaa, kertoo tuore brittiselvitys.

The Guardian -lehti kirjoittaa, että nuorilla tyytyväisyys, omanarvontunto ja onnellisuus ovat tutkimuksen mukaan korkealla. Parikymppisenä onni alkaa hiipua ja jyrkkä lasku seuraa 30 vuoden iässä. Huonot ajat kestävät 50 ikävuoteen saakka, jonka jälkeen käyrät nousevat aina 70 ikävuoden korkeimpaan huippuun saakka.

Tulos hämmentää suomalaista onnellisuus­professoria Markku Ojasta.

Jutun voi kokonaisuudessaan lukea tästä osoitteesta.

Osaammeko tehdä valintoja?

Me haluaisimme tehdä päätöksiä harkitusti, mutta usein siihen ei ole mahdollisuuksia. Silloin on käytettävä nopeita, intuitiivisia ratkaisuja.  Niitä käytetään varsinkin silloin, kun päätös on tehtävä nopeasti, kun tietoa on jo liikaa eikä asia ole kovin tärkeä. Jos asia lisäksi on outo, mitä muuta voi tehdäkään kuin käyttää intuitiota.

Länsimainen kulttuuri korostaa valintojen merkitystä, mutta tekee niistä yhä vaativampia. Kaupoissa tuotteiden määrä voi olla järkyttävän suuri, niitä voi olla jopa satoja, joskus tuhansia. Meitä kiehtoo ajatus saada valita, vaikka olemme siihen huonosti valmistautuneita. SOTE on hyvä esimerkki. Voi olla, että ”valinnanvapauden” puolustajat aidosti ajattelevat, että ihmiset tekevät rationaalisia ratkaisuja. Se on kaunis ajatus, mutta todellisuudessa me joudumme toimimaan aivan intuitiivisesti. Emme pysty arvioimaan hoidon laatua, koska se vaatii suurta asiantuntemusta.

Kun sain eräältä pätevältä erikoislääkäriltä hyvin tylyn kohtelun, hänen pätevyytensä häipyi kuin tuhka tuuleen. Intuitiivinen päätökseni oli, että tuon lääkärin puheille en mene, vaikka hän olisi Suomen paras. Näin tulemme toimimaan myös SOTEn valintojen suhteen. Vetävät mainoslauseet, hymyilevät hoitajat ja lääkärit ja miellyttävä miljöö vetävät puoleensa. Ja tietenkin myös hoitoyksikön läheisyys.

On itsestään selvää, että tällaiset intuitiiviset ratkaisut voivat olla vääriä. Tuotteen ulkoinen kauneus – olipa kyse autosta, tietokoneista tai hoitoyksiköstä – ei tietenkään kerro mitään tuotteen laadusta. Onneksi monet tuotteet ovat likimain yhtä hyviä. Sillä tavoin selviämme valintojen runsaudesta. Lainsäädäntö ja valvonta ovat suureksi avuksi, sillä niiden avulla säästymme pahoilta virheiltä.

Pyrkimys tehdä täydellisiä valintoja vie aivan kohtuuttomasti aikaa eikä välttämättä johda toivottuun tulokseen. Tutkijat nimittävät tätä pyrkimystä maksimointitaipumukseksi. Sen on osoitettu liittyvän keskimääräistä heikompaan hyvinvointiin. Tämän taipumuksen omaavat ottavat epäonnistuneelta tuntuvan valinnan hyvin raskaasti ja katuvat valintaansa. Parhaiten selviää valintojen viidakossa, kun valitsee nopeasti, eikä sen jälkeen vertaile valintaansa mihinkään.

Olipa valinta kuinka mielivaltainen tahansa, se vahvistaa hallinnan kokemusta ja nostaa heti valinnan jälkeen sen arvostusta. Valinnan täytyy osoittautua todella huonoksi, jos se kaduttaa. Jos kuitenkin saman tuotteen olisi saanut välittömästi jostakin halvemmalla, se harmittaa ja johtaa valinnan katumiseen.

Yle: Havaintoja ihmisestä – Onnen jahtaaminen tekee onnettomaksi

Markku oli to 17.5.2018 Ylen Havaintoja ihmisestä -sarjassa otsikolla “Onnen jahtaaminen tekee onnettomaksi“:

“On täysin kohtuuton vaatimus, että pitäisi tulla jotenkin valmiiksi ihmiseksi ennen kuin onnea voisi saavuttaa ja kokea”, toteaa kolmekymppinen Annika.

Onnellisuutta on tutkittu jo sadan vuoden ajan. Hyvinvointiyhteiskunnassa eläminen lisää ihmisen mahdollisuutta onnellisuuteen, mutta monet asiat voivat olla myös sen esteenä. Psykologian professori emeritus Markku Ojanen kertoo, että muun muassa alkoholi ja onnellisuuden jahtaaminen vähentävät onnellisuutta.

Mitkä tutkitusti tekee meidät ihmiset onnellisiksi? Mikä estää meitä olemasta onnellisia? Mitä onnellisuus oikeastaan on?

Toimittajana on Satu Kivelä ja äänisuunnittelijoina ovat Mikko Lohenoja ja Laura Koso. Ohjelman tuottaja on Salla Matusiak.

Ohjelmassa kuullaan myös ihmisten lähettämiä henkilökohtaisia tarinoita, joiden lukijoina toimivat Kaisa Joustie, Salla Matusiak, Hannele Kurkela ja Riikka Rahi.

Radio-ohjelman voi kuunnella toistaiseksi Yle Areenassa.

Aamulehti: Onnellisuuden ainekset saadaan jo geeneissä, loppu on ympäristön ja elämän sanelemaa

Aamulehden 15.4. julkaistussa artikkelissa “Onnellisuuden ainekset saadaan jo geeneissä, loppu on ympäristön ja elämän sanelemaa” Markkua haastateltiin mm. geenien ja ympäristötekijöiden vaikutuksesta onnellisuuteen:

Onnellisuutta tutkineen professorin määritelmä onnelliselle ihmiselle on yksinkertainen.

–Onnellinen ihminen ei haikaile menneisyyttä ja odota parempaa huomista. Hän on aidosti tyytyväinen siihen, mitä hänellä on juuri nyt, eikä hän halua siihen muutosta.

Yli 30 teosta hyvinvoinnista ja onnellisuudesta kirjoittanut psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen Tampereen yliopistosta toteaa, että vaikka määritelmä on hänen omansa, tutkimukset tukevat sitä vahvasti.

Kansainvälisenä onnellisuuspäivänä 20.3. ilmestyvässä kirjassaan Onnellisuuksien oivaltaja hän esittelee lukuisia onnellisuuteen liittyviä tieteellisiä tutkimuksia ja arvioi niiden hyödyllisyyttä.

Yksinkertaisesta määritelmästä huolimatta onni on Ojasen mukaan kaikkea muuta kuin yksinkertainen asia.

Haastattelu löytyy Aamulehden sivuilta.

MeNaiset: Ihmissuhteiden konmarittaminen voi kuulostaa tylyltä – mutta milloin siitä on oikeasti apua?

MeNaiset käsitteli 4.4.2018 ystävyyssuhteiden ylläpitämistä ja karsimista artikkelissa “Ihmissuhteiden konmarittaminen voi kuulostaa tylyltä – mutta milloin siitä on oikeasti apua?“. MeNaiset heräsi siihen, kuinka monet julkisuuden henkilöt olivat yhtä aikaa kertoneet vähentäneensä ystävyyssuhteiden määrää ja karsineensa ihmissuhteita.

Markkua pyydettiin artikkeliin selittämään ilmiön taustoja:

Onnellisuustutkija, psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen ymmärtää tilanteen.

– Meistä on tullut itsenäisiä ja omaehtoisia. Helposti ajatellaan, että voi tehdä omat valintansa eikä tarvitse erityisesti välittää muista ihmisistä ja heidän tunteistaan.

Tietoinen ihmissuhteiden karsiminen kuulostaa Ojasesta nykyaikaan liittyvältä itsekeskeisyydeltä, jota länsimainen kulttuuri toisaalta myös tukee.

MeNaisten artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan tässä osoitteessa.